Maria Savela
Pari kolme valoa paikoille
ntamo 2018, 83 s.
Maria Savelan tiheä esikoiskokoelma tulvii kielen ja merkityksen hybridistä leikkiä. Pari kolme valoa paikoille rakentuu monista maailmoista, satiirisista ja absurdeistakin, ja sen runoissa sadun piirteet sekoittuvat milloin lapsen, milloin pinkin My Little Ponyn kokemuksiin. Teoksessa nuori nainen luovii himon ja hylkäämisen urbaanissa glitterviidakossa, josta kitsch ei milloinkaan ole kaukana. Poetiikkansa puolesta Savelan runot solmivat sukulaissuhteen flarf-runouteen, ja paikoitellen ne tuntuvat olevan enemmän kotonaan puhutun kuin kirjallisen lyriikan traditiossa.
My First, My Everything
Hävitittekö tekin kaikki dokumentaariset valokuvat
exästänne?
sillä näkymä on nyt runollisimmillaan!
Pikku muovisiipeilijä, kimalteleva tynnyrijalka
Piece of Plastic (Piece of Shit).
Minä rakastan sinut täysin, mikä on väärin sanottu
ja oikein tehty.
Nuoren Voiman vuoden 2014 runoilijadebytanttina tunnetuksi tullut Savela kirjoittaa ajassaan kiinni. Etenkin lavarunouden keskuudessa esiin noussut identiteettipuhe, sukupuolen työstäminen ja autofiktiivisyys, joita esiintyy muun muassa Aura Nurmen, Hanna Stormin ja Elsa Töllin runoudessa, näkyvät myös Savelan teksteissä. Kovin suoraviivaista ei minuuden kerronnallistaminen hänen teoksensa kohdalla kuitenkaan ole. Runoissa minä-puhe on varsin itsetietoista, jopa leikittelevää, ja Savela käyttääkin tekstissään hyväksi monia kertomuksellisia konventioita. Eheää tarinaa tai minuutta niiden kautta ei kuitenkaan synny, päinvastoin. Alusta asti on selvää, että runossa asiat tapahtuvat ”vastoin tapoja ja kertomuksen kulkua” ja minuus on jatkuvasti kyseenalainen puhujan pelätessä, ”että katoaminen oli teoistani merkityksellisin”. Erilaiset asennonvaihdokset ja kerronnan satiiriset käänteet problematisoivat näin runon puhujan ja runon tekijän suhteen. Yhtä eheää minuutta tekstin ulkopuolella on mahdoton hahmottaa, kun runon puhujakaan ei palaudu vain yhteen ääneen, ja näin autofiktiivinen luenta asettuu kyseenalaiseksi.
Tekstin flarf-runouden tyylipiirteet tuovat mieleen Tytti Heikkisen tragikoomisen tyylin, etenkin Varjot astronauteista -teoksen (2009) ”Läski XL” -runot. Puhekielisyys, viittaukset populaarikulttuuriin ja kuvat sydämen lörpöistä nahkapenaaleista ja pikkuhousuista tuulessa luovat Savelan runoihin vaikutelman tarkoituksellisesta naiiviudesta ja mauttomuudesta, joiden taakse kuitenkin kätkeytyy syvempiä merkityksiä, kuten kapitalistisen kertakäyttökulttuurin, sukupuoliroolien ja postmodernin rakkauskäsityksen kritiikkiä. Tekstin karkeus kyseenalaistaa totutut muodot ja pakottaa näin pohtimaan lukemisen ehtoja uudelleen. Samalla se tekee näkyviksi ne vallan ulottuvuudet, joita runoudenkin kentällä elää: estetiikat eivät synny itsestään, vaan valtasuhteet vaikuttavat siihen, minkä milloinkin koetaan sopivan runouden ainekseksi, mistä milloinkin saa kirjoittaa.
Savelan runoissa viittaussuhteiden horjuminen ja kerronnallisuutta sitovien elementtien poisjättö synnyttävät merkitysheilahduksia, joiden tulkinta vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta. Teoksen syy-seuraussuhteita rikkova tyyli kutsuu lukijaansa ottamaan aktiivisesti osaa sen merkityksenmuodostukseen. Lukemisesta tulee sommittelun, leikkaamisen ja liimaamisen prosessi, joka tematisoituu myös runoissa toistuvan askartelun motiivin kautta. Pari kolme valoa paikoille onkin kokoelma erilaisten kuvien ja rekisterien yhteenliittymiä, joista syntyy paikoitellen näennäisen naiivi ja abstrakti taideteos. Lähemmin tarkasteltuna siitä on kuitenkin erotettavissa jopa vereslihaista syvyyttä sekä tuttuja hahmoja, joiden äärellä kokee samaistumisen hetkiä.
Kaikkein lähimmäksi lukijaa runot tulevat puhutellessaan sinää, kadotettua rakastettua. Kaikesta itsetietoisuudestaan riisuttuna juuri tähän Savelankin runot lopulta palautuvat: rakkauteen, sen kadottamisen pelkoon, sen käännetyn selän pimeään. Ja kauhistuttavinta on se, että ”Mitä eniten pelkään, se tapahtuu jatkuvasti!”.
Katriina Mujunen