Ponttoniromantiikkaa

Riikka Ulanto

Tehen

Kulttuurivihkot 2018, 53 s.

  

Riikka Ulannon Tehen alkaa kuin manifesti: ”Perustetaan valtio!” Ehdotusta seuraa kiihkeä saarna pohjoisen loskaisilta kaduilta. Piirtyy kuva reissunaisesta, joka ratapihoilta ja hulluuden rajamailta keräilee ja julistaa näkemyksiään. Jos kuitenkin lukija innostuu asemoimaan itsensä valtiota perustamaan, hän joutuu pettymään: perustamispuuhaan kutsuttu sinä ei ole lukija vaan puhujalle aivan tietty romanttisten tunteiden kohde.

Tehen on Ulannon toinen runoteos. Sen on julkaissut aikakauslehtenä tunnettu Kulttuurivihkot, joka laajensi syksyllä 2017 toimintaansa kirjankustantamiseen ja on keskittynyt erityisesti runouteen ja muuhun pienilevikkiseen kirjallisuuteen. Ulannon esikoisteos Vedelmiä (Kaarinan kaupunki 2016) sisältää lyhyehköjä runoja, joista välittyy nuoren ihmisen konstailematon ja mehevä kokemusmaailma. Myös kielessä ja muodossa on rosoisuutta, kuin lukisi nopeita kiskaisuja kirjoittavan mielen päältä. Vedelmien hajanaisuus vaihtuu Tehenissä teematietoisempaan lähestymistapaan ja pidempiin runoihin. Pohjoisen pikkukaupungin kadut, siellä täällä pilkahteleva huumori ja irrallisuuden kuvaaminen yhdistävät Ulannon runoteoksia. Nykyrunoudessa murteellisuutta hyödynnetään melko vähän, mutta Tehen antaa esimerkin siihen sisältyvistä mahdollisuuksista. Ulannon viimeisin teos Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille? (Aviador 2018) sisältää minuuttinovelleja, enkä ole siirtymästä proosaan yllättynyt. Puheenomaisuus on Ulannon runoille tyypillistä, ja kertomuksen piirteitä on Tehenissä lähes juoneksi asti.

Mainion lukuavaimen Teheniin tarjoaa kannen kuva. Kuvataiteilija Valtteri Halmetojan tekemässä kansitaiteessa on katutaiteen henkeä. Kapeakärkisen tussin jälki täyttää kannen toisiinsa sulautuvilla kuva-aiheilla. Keskellä oleva suuri pääkallo kasvaa lehdettömiä puita. Sen alapuolella kiemurtelee koristeellinen kukkapenkki, ja yläkulmassa palaa mökki, jonka ikkunasta kurkistaa hymyilevä tyttö. Kuvaa katsoessa ajattelen Misfits-yhtyettä, Meksikossa vietettävää kuolleiden juhlaa ja C-kasettien kuorien koristelua. Assosiatiiviset kuljetukset ja karnevalistinen tunnelma luonnehtivat myös Ulannon tekstiä. Tehenissä on 90-luvun tunnelma. Jurassic Park, teksti-TV ja ruotsinlaivat mainitaan.

Teoksen temaattisessa ytimessä on asetelma, joka esitellään ensimmäisellä sivulla: ”Minä en kuki, minä lakaisen lehdet toisten kukkivien tieltä.” Identiteettiä ja ulkopuolisuutta tarkastelevan teoksen keskeiseksi kuvaksi muodostuu Sealand, kiistanalaisesti autonominen mikrovaltio Pohjanmerellä. Itsenäisyyden ehtoja koetteleva valtio tarjoaa peilin rakkaussuhteelle. Sealand sijaitsee ilmatorjuntatykin alustalla. Toinen maailmansota ja rakennelman hylkääminen ovat antaneet konkreettisen maaperän anarkistisen valtion synnylle. Brittiläinen Roy Bates otti paikan haltuunsa vuonna 1967 pitääkseen sitä piraattiradionsa lähetysasemana.

Puhuja näkee runojen sinän silmissä Sealandin kaltaisuutta. Sealand on puhujalle riippumaton ja vaikuttava, ristiriitainen ja satuttava, mutta rakas. Ulannon uudistermi ”ponttoniromantiikka” kuvaa osuvasti asetelmaa, jossa luonnonvoiman kaltainen (mies) ja kannatteleva ja nostetta tuova (nainen) kohtaavat. ”Sinä olit, minä olen Sealand” -osastossa sotahistoria tulee osaksi nykyhetkeä ja puhujan kokemusmaailmaa. Omenapuisto tuo vaivihkaa esiin sodan ylisukupolviset vaikutukset:

 

Omenat halkeavat puissa, saksalaiset ovat istuttaneet tähän pohjoisen omenapuiston, se menestyy ja kasvaa: sotasiemennys.

 

Valtion perustaminen merkitsee Tehenissä myös yleisemmin osattomuutta: ”kun jotkut ihmiset ovat luovuttaneet, net alottaa valtion”, puhuja toteaa. Tehenin henkilögalleriaan kuuluu Espanjassa 1500-luvun alkupuoliskolla vaikuttanut Juana la Loca (Johanna Mielipuoli), jonka roolissa puhuja toisinaan käy. Juana la Loca sopii kohtalonsa puolesta hyvin Sealandin liepeille. Tehen ammentaa romantiikan teemoista. Hulluus, luovuus ja vaikeat rakkaudet tulevat siinä käsittelyyn paikoin leikkisästi, paikoin romanttista myyttiä myötäeläen.

Suurin osa Tehenin runoista on otsikoitu, ja nimet paikantavat runot kartalle: Keropudas, Valtatie 29, Kiviranta, Tordesillas, Oulu. Paikkojen historia tulee osaksi teoksen sisältöjä ja puhujan mielenmaisemaa. Henkilöt, paikat ja kuvat muodostavat verkoston, jossa pinnalta katsoen liittymättömät asiat kuten klavikordi, Keropudas, Sealand ja Juana la Loca kytkeytyvät toisiinsa. Pitkäksi aikaa mihinkään ei pysähdytä, mutta jos lukijalla on paikallistuntemusta tai viitseliäisyyttä selvittää paikkojen ja henkilöiden taustoja, ensivaikutelmaltaan hajanainen teksti alkaa saada sitkoa.

Ulanto on torniolaissyntyinen runoilija. Tehen voisi murteisiin perehtymättömälle olla jokin tuntematon ja eksoottinen kaupunki, mutta kyseessä on ”tehdä”-verbi peräpohjalaisittain puhuttuna:

 

En tehe, PUHUN: ”jumaloida, jumaltaa, jumalsin täysillä jumaltamiseen tarkotetuissa paikoissa.

Matalaan muurattu taivas, rakoileva, sinne sattaa hedelmäpelin kolikoita, taivaallinen pajatso, ruotsinlaivan senegalilainen saundi, teemapäivät ja rasvasta lihhaa, käveleviä ihmisiä. Tässä kaupungissa ei liikennöidä iltasin sinun tykösi tai ehkä juuri sillon.”

 

Murteelliset teokset mielletään usein humoristisiksi tai kevyiksi, mutta Tehenissä murre ei ensisijaisesti hauskuuta. Se on osa puhujan tapaa havainnoida. Murteellisuus vahvistaa vaikutelmaa eri aikatasojen ja paikkojen sekoittumisesta teoksen sisällä. Murtaen puhuminen kertoo puhujan juurista, vanhoista perinteistä, jotka ovat läsnä kielessä. ”Tehen” saa teoksessa merkityksen erityisesti puheen vastaparina. Suomalaisessa kansanperinteessä teot ovat puhetta arvokkaampia, mutta täysillä jumaltava puhuja kapinoi. Jumaloimisen lisäksi hän luo ja juo. Puhuminen saa teoksessa ainakin kirjoittamisen, vapauden ja ajattelun merkityksen.

Runot paikantuvat kauas suurista kaupungeista, akateemisista keskusteluista ja kauramaitokahveista. Kansalaiset, joille työ on ainoa henkisyyden harjoittamisen muoto, ympäröivät puhujaa: ”työ on sinun ristisi, todellinen uskonto on leivän muotoinen, karrella”, todetaan ”Suensaari”-nimisessä runossa. Puhuja ei tunne olevansa kotonaan kuin satunnaisissa hetkissä. Kirjoittaminen antaa kuitenkin mahdollisuuden ympäristön ja kokemusten muokkaamiseen. ”Minulla on pohjoiset puistokadut. Tiet, joita ei ole”.

Viiteen otsikoituun osaan jaettu teos sisältää muodoltaan ja tyyliltään monenlaista materiaalia, enimmäkseen proosalta näyttäviä katkelmia, mutta myös säkeellisen runon näköisiä sivuja ja visuaalisesti kohosteisia aukeamia. Ulanto sekoittaa puhekieltä, murretta ja korkeakirjallista tyyliä jopa runojen sisällä. Surrealistinen kuvasto ja sanoihin sisältyvien merkityskaikujen hyödyntäminen toistuvat teoksen kielessä. Etenkin vapaa-assosiatiivisissa puheryöpyissä rytmi ja musiikillisuus nousevat esiin. Arvelenkin, että Tehen olisi erityisen sopivaa klubiesitettävää.

Melko lyhyiksi jäävät osastot ja lihavoidut, eri kokoiset otsikot tekevät teoksen yleisvaikutelmasta levottoman. Typografisilla keinoilla tuodaan Tehenissä useimmiten esiin puheen painotuksia, mutta paikoin muoto saa muita merkityksiä. Lausemuotoisesta kerronnasta otsikolla ”Never Grow Old, Oulu” siirrytään ”Upotetut klavikordit, lukolliset ohjelmanumerot” -osastoon, jossa unenomaiset säkeet hajoavat aukeaman tilaan. Puheenomaisen alun jälkeen yllättävä visuaalisuus jää hieman irralliseksi.

Tehen kysyy, miten kulttuuri ja ihmissuhteet määrittelevät yksilön käsitystä itsestään, mutta näkökulmien, paikkojen ja keinojen runsaus jättää syventymiselle ja yhdistäville tekijöille niukasti tilaa. Teos ei hahmotu kokonaisuutena, joka kutsuisi esiin tietynlaista lukutapaa. Etenkin loppupuolella teksti saa muistelevia ja reflektiivisiä piirteitä:

 

tätä rakasta on lukea, rakas raskas, ainoa, sinä, minun, valtioni, minun, meidän sääntömme, kuka niistä välittää, meidän jaettu maamme, yhteinen kokemus, sinä

 

Tätä on raskasta lukea, huomaan ajattelevani. Paikoin minä kertoo kirjoittavansa jotakin muistiin, ja eräs tapa lukea Teheniä on tarkastella sitä sarjana muistiinpanoja. Välillä muistiinpanojen yksityinen ja katkonainen luonne vaihtuu kuitenkin äänekkääseen yksinpuheluun.

Ulanto käsittelee pohjoisen pikkukaupungin elämää tuoreesti. ”Et ehkä nähnyt mitään sillä tässä kaupungissa on ympäri vuoden niin pimeää että ihmiset sokeutuvat ja tunnustelevat toisiaan öissä.” Pimeys vaikeuttaa näkemistä, mutta se herkistää tuntoaistin. Yössä olemiseen sisältyy myös merkitys unen ja rajan välillä oleilusta, juopottelusta ja epätietoisuuden pimeydestä. Pinnalta katsoen puheenomaisen teoksen havainnoissa piilee yllättäviä syvyyksiä.

 

Saara Laakso