Hanna Storm
kutsun itseni kylään
Aviador 2018, 112 s.
Esikoisteokseen on poikkeuksellisen helppo liittää mittasuhteita paisuttavia odotuksia. Esikoisteoksen kohdalla tilanne on jännitteinen, siksi erityisen hedelmällinen. Odotukset rakentuvat jonkin sellaisen varaan, mikä täytyy ainakin osittain kuvitella. Ne koskevat jotain sellaista, mistä ei ole olemassa entuudestaan kokonaiskuvaksi kelpaavaa, konkreettista näyttöä. Esikoiskirjalla ei ole verrokkia, kirjoittajaa ei ole lokeroitu eikä hänestä ole muodostettu mielipidettä sen perusteella, mitä hänen aiempi tuotantonsa pitää sisällään. Se on päänavaus, erään kirjoittajuuden anatomia. Ennen kaikkea esikoisteos on mykkä ja yksin, kunnes siitä vastaanoton myötä kasvaa kokonainen tunteiden ja merkitysten verkosto.
Turkulaistunut runoilija ja kirjallisuuden tohtori Hanna Storm on julkaissut yksittäisiä tekstejään pitkään erilaisilla alustoilla ennen varsinaista esikoiskokoelmaansa. Hän on kokenut ja ansioitunut kirjoittajana jo ennen ensimmäistäkään kaunokirjallista teosta. Storm on tunnettu myös esiintyvänä taiteilijana ja on eittämättä tuttu nimi monelle lavarunouden ystävälle. Kirjan kannalta erityisen kiehtova on hänen esseensä, jossa Storm käsittelee omaa poeettista toimijuuttaan ja tekee lukijalle näkyväksi omaa kirjoittajuuttaan.[1] Näin ollen lukijalla on mahdollisuus tietää oikeastaan poikkeuksellisen paljon teoksen kirjoittajasta ennen hänen esikoisteokseensa tarttumista.
Olen kokenut Stormin runoesityksen kerran, viime kesänä Karhonsaaressa, Kallaveden syleilyssä.[2] Piskuisen DIY-festivaalin ainoasta runoesityksestä vastannut Storm luki otteita uunituoreesta kirjastaan vanhan puuhuvilan salonkiin kokoontuneille kuulijoille. Esitystä ryhdittivät taustanauhat, jotka kunnollisen äänentoiston puuttuessa soivat Stormin puhelimen kaiuttimista hauraina mutta voimakkaina. Liikutuin ja ihastuin, mutta kenties eniten hämmästyin tavasta, jolla esitys eli. Performatiivisuudesta ja sävykkäästä luennastaan tunnettu runoilija rakentaa tekstiensä ympärille hetkessä kokonaisen maailman, josta muun muassa monipuolisella äänen- ja tilankäytöllä sekä taustanauhojen avulla kuoriutuu hetken välitön vangitsija.
Lavoilla ja open mic -illoissa jo vuosia hurmannut Storm on nyt ensi kertaa tilanteessa, jossa tulkintoja tehdään hänen kirjoittamastaan kokonaisuudesta, varsin kunnianhimoisesta sellaisesta. On mielenkiintoista tarkastella Stormin ilmaisua painettuna: omaleimaisena ja terävänä kudelmana lausumien ja niiden nyanssien toisintoja.
Ennen kokoelman varsinaiseen sisältöön sukeltamista lukija törmää omistuskirjoitukseen kirjan alussa. ”Ystäville.” Tätä Storm on painottanut myös esitystensä yhteydessä. ”Ystävät” ovat mukana esiintymishetkissä, konteksti on siis luotu ennen ensimmäistäkään lausuttua sanaa. Monimerkityksinen ilmaus herättääkin kosolti kysymyksiä, joihin Storm välttelee antamasta turhan eksplisiittistä vastausta teksteissään. Hyvä niin, sillä asiayhteydet, joissa ystävistä puhutaan, antavat juuri sen verran kuin lukijan on oleellista tietää teoksen puhujan rakentamien merkitysten ja (ihmis)suhteiden määrittelyn kannalta: ”lahjoitan euron / ’ollaan ystäviä’”.
Yli satasivuinen, seitsemään erilaiseen osastoon jakautuva kutsun itseni kylään on kirjallisesta olomuodostaan huolimatta poeettinen performanssi, jossa raja sisä- ja ulkopuolen välillä hämärtyy. Kirjoittajan taitavaa tyylinhallintaa osoittaa kenties parhaiten se, ettei raja missään vaiheessa katoa vaan jännite säilyy paitsi osastojen läpi, myös niiden välillä.
Stormin esikoisteoksen typografiset valinnat ovat mielenkiintoisia. Sekä fonttikoko että varsinainen fontti vaihtelevat, runojen sommittelussa on käytetty tilaa rohkeasti ja näyttävästi. Esimerkiksi aukeamien vasemmille sivuille asetetut osastojen nimet rikkovat totuttua hämmästyttävällä tavalla. Miten se saakin heti aikaan jotenkin levottomamman tunnun?
Facebookista poimitut, merkillisellä tavalla arkikielistyneet ja kirjaimellistuneet lausumat herättävät pohtimaan kontekstistaan irrotettujen ilmausten olemusta laajemminkin. ”en voi osallistua” on kiusallisen tunnistettava säe, joka runokirjan sivulla ei vaikuta yhtä helposti ohitettavalta kuin Facebookissa kyseisen virkkeen klikkaus antaa ymmärtää.
Tilan estoton ja runsas käyttö tuo haasteita lähinnä teoksen kokonaisrytmin kannalta. Vaikka osastojen rakentama vuoropuhelu on huoliteltua, kokoelma on varsinkin alkupuolella hengästyttävä. Runot nivoutuvat toisiinsa, sanat loppuvat ja alkavat tahdilla, jota on paikoin haastavaa ottaa vastaan. Tämän kannalta viides osasto ”Selällään männyt” sekä kokoelman päättävä ”Otteita odotustiloissa” ovat tärkeitä ja tyylikkäitä suvantoja intensiivisempien jaksojen rinnalla. Jopa yllättävän levollinen loppu keikkuu kiinnostavalla tavalla voimattoman ja kaiken jälkeen rauhoittuneen äänen välimaastossa.
”[M]issä järjestyksessä”, kysyy Storm, ja samaa pohdin itsekin. Yksi ääni puhuu useassa eri rekisterissä. Teoksen minä kutsuu matkalle oman ytimensä ymmärtämiseen: millaisiin odotuksiin kokoelman alun minä vastaa, millaisia se asettaa lopun minälle? Selvää on, että minän suhde ”kaikkeen” on aina ulkopuolella, yksin, vastaan, ja samalla osa sitä itsekin: ”irtoamisen aikaan kukaan ei koske sisältä / kaikki koskee sisällä”; ”kaikki on hauras rakennelma”.
Kokoelma operoi nykyihmisen arkirealistisessa viitekehyksessä. Lidl, enemmän ja vähemmän likaiset pikkuhousut, Skam sekä osallistaminen ja aiemmin mainittu osallistuminen rakentavat kokoelman samastuttavaa mutta lohdutonta ja luotaantyöntävää todellisuutta.
Monologin lajityypillisiä sävyjä saavat runot heräävät uudella tavalla henkiin paperille painettuina. Stormin esiintymisten kannalta keskeinen kysymys sisäiskatsojasta jää pois, mutta toisaalta lukijan ja runojen puhujan välille syntyvän vuorovaikutuksen pohtiminen odotusta ruokkivana ja sitä rakentavana tekijänä on yksi kirjan suurimmista vahvuuksista.
Minä-muodosta, identiteetistä ja puhekielisyydestä ammentava kokonaisuus on tervetullut paitsi dramaturgisesti moneen eri suuntaan aukeavana, myös voimakkaan queer-näkökulmansa tähden. Sukupuoleen kohdistuvan sosiaalisen konstruktion väsyttävyyttä on tehty näkyväksi viime vuosien kotimaisessa runoudessa enenevässä määrin, mikä osoittaa keskustelun tarpeellisuuden ja aiheen temaattisen tärkeyden. Stormin tavoista pohtia tyttöyttä, naiseutta ja ihmisten välistä, sukupuolirakenteiden olemassaolosta riippumatonta rakkautta tulee mieleen Lauri Rikalan aforismikokoelma Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti (2018), jossa toisaalta kuvataan sukupuolta kielenä, toisaalta miehenä tai naisena oleminen vertautuu moraalilain noudattamiseen. Se mikä jää onnistumisen ja epäonnistumisen väliin, on kaikkein kiinnostavinta, ja juuri siitä myös Stormilla on sanottavaa: ”näytin naiselta / olinko”, hän kysyy ikään kuin osoittaakseen, ettei sukupuolella ole mitään tekemistä pudotuspelin kanssa.
Sukupuolta koskevat havainnot osoittavat Stormin esikoiskokoelman kenties keskeisimmän teeman: vieraantuneisuuden. Niiden kautta niin teoksen minä kuin lukijakin saavat osakseen kaunistelemattoman mutta hienovaraisen katsauksen ulkopuolisuutta tuottaviin ydinkysymyksiin. Tarve kontrolloida, lokeroida ja määritellä varjostaa elämäämme niin kokonaisvaltaisesti, että siltä pakeneminen on mahdotonta. Se heijastuu myös kielemme perusrakenteisiin, oli kysymys sitten sukupuolidikotomian tahrimasta lapsuudesta tai yksinkertaisimmillaan orkesterin kokoonpanosta:
orkesterissa voi olla vain tietty määrä soittajia
kuten
duo on kaksi
trio on kolme
kvartetti on neljä
kvintetti on viisi
Kenties keskeisin kysymys, jonka kutsun itseni kylään minussa herättää on: miksi me elämme näin? Mikä loppujen lopuksi saa levottoman ja kaoottisen yksilön vieroksumaan levotonta ja kaoottista kaikkea, jonka osa hän on? Mitä voimme tehdä helpottaaksemme omaa oloamme? Kysymykseni ovat kokoluokassaan kohtuuttomia. Onneksi Storm ei vastaa niihin suoraan. Lukijan kannalta on hyvä, että kokoelman yleisilmeessä on toivoa juuri sen verran, että hän voi itse päättää, onko se tarpeeksi. Odotan jo nyt seuraavaa kirjaa.
”(tämä oli oodi)”. Tämä on oodi, sanoisin. Oodi erilaisuudelle, kyseenalaistamisen tärkeydelle, tarpeettomuudelle ja niistä kumpuavalle lohdulle. Esikoiskokoelma, joka seuraa ylpeänä Stormia ja hänen ystäviään.
1 Hanna Storm 2017. ”i’m alive / it hurts / i love it”. Sukupuolen moninaisuutta käsittelevästä runoudesta. Tuli & Savu nro 88, 84–95.
2 Karhofest, 4.8.2018.
Venla-Vanamo Asikainen