Harry Salmenniemi
Yö ja lasi
Siltala 2018, 330 s.
Tämä on ensimmäinen runokritiikkini kymmeneen vuoteen. Yllätyin, kun minua pyydettiin se tekemään. Vaikka arvostelin aikoinaan tusinankin runoteosta vuodessa ja kirjoitin itse runoja, jätin kriitikon pestini ja koko lyriikan vuoteen 2010 mennessä ja siirryin proosan ja esseistiikan puolelle.
Tarkemmin ajateltuna en ole sen koommin lukenut ainuttakaan runokokoelmaa alusta loppuun saakka!
Otin joka tapauksessa haasteen vastaan, sillä kaikella on aikansa, ja suhteeni runouteen on hiljalleen parantunut. En kuitenkaan puhu enempää itsestäni. Tämän johdannon tarkoituksena on vain huomauttaa, etten välttämättä pysty asettamaan arvosteltavaa kirjaa kaikkiin tarvittaviin kehyksiin ja osaksi viimeaikaisia runouden virtauksia, koska en tiedä niistä paljon mitään.
Toisaalta se saattaa olla juuri sitä, mitä Harry Salmenniemen kuudes runoteos Yö ja lasi tarvitsee.
Yö ja lasi tuntuu pitävän lukijansa alusta asti pienen etäisyyden päässä, mutta samalla hieman ristiriitaisesti vievän voimakkaasti omaan maailmaansa. Runot ikään kuin lupaavat jotain, mutta eivät suostu antamaan sitä kokonaan houkutellen siten eteenpäin. Teos leikkii vaikeasti tavoiteltavaa. Niin kuin kulkisi hieman puhujan jäljessä tutun ja silti vieraan mielenmaiseman halki.
Ensimmäisessä osiossa ”Meri” lyhyet säkeet kurottelevat kohti jotain epätäsmällistä. Tarkkaa kuvausta siitä ei saada, kenties juuri siksi, että kohde pakenee alati otteesta. Se on ”Meri, mutta sisältäpäin” ja ”Ajatus, rakenne ajatuksen takana” ja lopulta ”sumunäky”. Kyse on eräänlaisesta meditatiivisesta vapauden tunteesta, joka syntyy merta ajateltaessa mutta jolle ei ole rajoja tai sanoja. Niin tai näin, ”laajan vesialueen / havainnoiminen rauhoittaa mieltä”.
Toisessa osiossa ”Kuvio” sama etsintä jatkuu (jopa sama virke jatkuu, sillä sikermän avausrunon ensimmäinen säe alkaa pilkusta). Synestesian kautta runot tulevat lähemmäs, ja vähitellen mukaan ilmaantuu enemmän konkretiaa, varsinkin esineitä: kangaskassi, avokadot, kalenteri… Pian tekstit valtaa kuitenkin ”Hangen avoin minimalismi” ja ”häikäisevän tosi” valo.
Valo ja pimeys, päivä ja yö, ja erilaiset pinnat, jotka joko heijastavat tai tukahduttavat valoa, toistuvatkin halki kirjan. Tekstit kuitenkin välttelevät taitavasti näiden runoudessa yleisten kuvien kliseytymistä. Jokin särö tai ulkopuolinen elementti pelastaa ne kerta toisensa jälkeen.
Saman tekee osio ”Krookus” kirjan kokonaisuudelle. Sen pidemmät ja liehuvammat runot ovat kuin kahden ensimmäisen sikermän tekstien lankakeriä auki purettuina. Puhuja ei ole löytänyt etsimäänsä ydintä, joten hän voi yhtä hyvin antaa olla. Sen seurauksena tekstit lavertelevat nautittavasti.
Osion nimiruno purkaa myös kirjan poetiikkaa. Siinä todetaan sanojen tarkoittavan enemmän kuin niiden määritelmä, mutta hyväksytään myös, ettei ”mikään hiljaisuus riitä kuvaamaan kipua / jota kuka hyvänsä saattaa yhtäkkiä tuntea”. Lause näyttää puhuttelevan suoraan edeltävien osien minimalismia ja toteavan, että sitä kautta ei löydy lopullista ilmaisumuotoa. ”Krookuksessa” lähestytään sen sijaan arkea, banaaliakin: uimahallia ja hammaspesua. ”Konkretia puhuttelee minua, / abstraktiot eivät niinkään tee vaikutusta”, Salmenniemi kirjoittaa.
Yö ja lasi hahmottuu kuin itsestään tavallista laajemmalla tasolla, pitkinä jatkumoina ja temaattisina ketjuina. Harva yksittäinen runo tulee esiin toisia kiinnostavampana tai tympeämpänä.
Matka jatkuu. Kahden ensimmäisen osion kaiken kiteyttävän ydinsanan tavoittelun ja niiden puhekielisemmän vastapainon jälkeen hajaantuminen ja vastauksen etsiminen sitä kautta saa lisää kierroksia.
Neljäs osio ”Gekko” rikkoo kolmannen osion havaitsemisen tavan runoelmamaiseksi päiväkirjaksi, ja sen seurauksena teksti hajaantuu sivuille. Kollaasinomaisuus lisääntyy. Myös arkisuus menee entistä pidemmälle, aina laitosruokalan linjaston ja vihannesosaston eksistentialismiin asti.
Tiiviys palaa seuraavassa osassa ”Unista”, jossa langanpäitä kiedotaan hetkeksi yhteen. Teksti pyrkii eroon itsestään ja koko kielestä löytääkseen todellisen: ”Huomenna jätän tämän kirjoittamatta / kokeakseni tämän todella”. Vastausta etsitään syksyisestä valosta ja muistorikkaista paikoista.
Matka voisi päättyä muotopuhtaaseen hyvästijättöön kielelle. Yö ja lasi ei kuitenkaan päästä helpolla, sillä osiossa ”Manner” muoto hajoaa taas, nyt mielen sijaan sen ulkopuolella, siinä ”kauhu- ja teollisuusmaisemassa”, jota osio maalaa. Sivut täyttää autio esikaupunki, utu, veri, säteily, ja ”Metsissä ja rannoilla / jokin kuolee”. Jos tällaisen kirjan kokonaisuudessa voisi nimetä parhaita yksittäisiä osuuksia, niin ”Manner” olisi sitä tuodessaan ilmi arjen rutiininomaisen julmuuden.
Kahdeksannessa osiossa ”Oudosti” palataan alun sarjalliseen, tiivistettyyn muotoon. Nimensä mukaisesti sikermässä viivytään arkisen vieraudessa. Nyt myös sanat ja kirjaimet nyrjähtävät sijoiltaan: ”Oudostihkusadetta, kaksinkertaisesti, kleväten”. Kolmisäkeinen runo tiivistää sarjan idean:
Arkeni muistuttaa
viimeistä uintiretkeä,
painavan-traagista.
Toiseksi viimeisessä sikermässä ”Varjot” ollaan vahvasti alun ”Meren” ja ”Kuvioiden” tunnelmassa. Jopa elementit ovat samoja: vesi, tuuli, yö ja lasi. Neliriviset runot asettuvat säntillisesti aukeamalle.
Loppuun tullaan osiossa ”Illalla”. Etsiminen päättyy ja puhuja tunnustaa, ”etten tiedä vastausta / enkä enää pahoittele sitä”. Sivulla 298 siis selviää, ettei mitään suurta ratkaisua ole. Matka on tärkeämpi kuin perillepääsy. Osion jokainen runo käsittelee nimensä mukaisesti iltaa, loppua, nukkumista. Ennen uneen vaipumista puhuja herkistyy kaipaamaan rakastettuaan. Koko kirja purkautuu lopulta suoriksi otteiksi rakkauskirjeistä. Sen jälkeen yö saa vallan.
Olen käsitellyt kokoelmaa osa kerrallaan edeten, sillä Salmenniemi tuntuu johdattelevan lukijaa tarkastelemaan Yötä ja lasia ajatusketjuna tai matkana. Etsintä ei tuota tulosta, mutta vie eteenpäin.
Myös kirjan laaja mitta, yli 300 sivua, kannustaa lukemaan sitä kulkemisen kaltaisena. Tekstit jatkavat toistensa ajatuksia, jännite säilyy. Suuri sivumäärä palvelee pidempiä runoja, kuten kolmatta sikermää ”Krookus”. Lyhemmät, vähemmän konkreettiset tekstit muuttuvat pitkässä kokonaisuudessa mosaiikin palasiksi. Silloin niitä katsoo mieluusti hieman kauempaa nähdäkseen, minkälaisen kuvion ne muodostavat, ja niiden merkitys omaehtoisina teksteinä vähenee.
Suuren tekstimäärän lukeminen herpaannuttaa keskittymistä varsinkin puolimatkan runoissa. Nämä tekstit on kuitenkin rakennettukin niin, että ne antavat mahdollisuuden jatkaa eteenpäin miettimättä liikaa. Niihin tuntuu tiivistyvän hetkien ohiliukuva joutavuus, hyvässä ja pahassa. Joissain kohdissa on mukana myös millenniaalikirjallisuudelle tyypillistä luovan joutilaisuuden ylistystä.
Massiivisen tekstimäärän vuoksi on vaikea sanoa, onko mukana ”turhaa” materiaalia – luultavasti, mutta se tuntuu myös kuuluvan asiaan varsinkin siinä vaiheessa, kun minimalismi karkaa kuljeskeluksi.
Harhailevan ilmaisun yhteyteen sopivat myös teoksen kollaasinomaiset elementit. Jotkut säkeet tuntuvat olevan suoria lainauksia eri kielirekisterin teksteistä (”Vapaaehtoistyö vähentää itsekeskeisyyttä / ja saattaa auttaa stressinhallinnassa”), toiset taas ovat enemmän mukaelmia muista ilmaisutavoista. Kollaasit tuottavat nautittavia nyrjähdyksiä läpi koko kirjan, kuin äänilevy hyppäisi hetkeksi uraltaan, minkä ansiosta huomaisi jälleen keskittyä paremmin kuulemaansa.
Vaikka osioiden tyyli vaihtelee huomattavastikin, jokin säilyy läpi teoksen. Se ei ole yksi puhuja tai oma ääni tai mitään sellaista, vaan pikemminkin tunnelma. Tai kenties voisi puhua yleisemmin eetoksesta.
Ilmapiirissä on jotain outoa, mutta vain hieman, vähän niin kuin ihmisessä, joka nukkuu vaikean näköisessä asennossa mutta on silti rauhallinen. Kirjan eetos on paljon velkaa David Lynchin elokuvien maailmalle, mutta jotenkin rennommin ja vähemmän osoittelevasti.
Salmenniemi välttelee definitiivisiä ilmaisuja. Jokin tuntuu olevan kielenpäällä, mutta ei vain tule ulos. Tämä ei ole hyvä tai huono asia: se vain on. Juuri sitä kautta muodostuu teoksen oma ilmasto. Runot etsivät jotain minän sisältä, mutta siitä ei saa kiinni. Runossa ”Jatkuu” todetaan:
Sanan varsinaisessa merkityksessä elämäni on pölyä
auringonpaisteessa, lähes ei-mitään.
Juuri tämä ”lähes ei-mitään” on jatkuvasti juuri karkaamassa runojen otteesta. Kirjassa on jotain lievän kuumesairauden leimaaman ajatteluprosessin kaltaista, kun maailma on sopivasti sijoiltaan.
Kliseinen fraasi ”sanan varsinaisessa merkityksessä” toistuu muuallakin kokoelmassa, merkityksettömyydessään kuin tietoisena osoituksena siitä, ettei sanan varsinaista merkitystä oikeastaan edes ole.
Muuten luontevassa runokielessä on toisinaan tiettyjä maneerimaisuuksia. Yksittäisten, ei-kuvailevien ilmaisujen pudottelu säkeiden keskelle tai loppuun toimii kerran tai pari hillityn eleganttina tyylikeinona, mutta jatkuvasti käytettynä vinksahdukset alkavat toistaa itseään: ”Jokin korkeintaan tuulee” ja ”Satoi mahdollisuuksien rajoissa” ja ”Sade putoaa kaltaisesti”.
En osaa sanoa, onko Yö ja lasi tämän vuosituhannen tai vuosikymmenen sellainen tai tällainen teos, mutta laajempaa kirjallista taustaa vasten tarkasteltuna se on joka tapauksessa verrattoman luettava teos. Salmenniemen runo haastaa lukijaansa, mutta ei tee asioista tahallisen vaikeita.
Jos haluaa teoksen poetiikan tiivistetyksi muutamaan lauseeseen, tarvitsee vain lukea kirjan nimiruno:
Minuus istuu kahvilassa, puhuu,
maistaa juomaansa ja noudattaa,
selvittää ajatuksiaan, luulee ymmärtävänsä tunteitaan,
tekee sitkeästi suunnitelmia, epämääräisesti ahertaa –
Tätä aherrusta erään itsekseen puhuvan pään sisällä lukija seuraa satoja sivuja. Perille ei tulla, mutta oleminen on perillä. Siellä ”tietoisuuden täyttää / vahanukelta näyttävä ihminen joka imuroi ja tutkii”.
Kaiken kaikkiaan saattaa olla hyväkin, että luin kokoelman pitkälti ulkopuolisena nykyrunon tendensseistä. Yö ja lasi elää omassa maailmassaan, ja sinne maailmaan on paras mennä ilman vankkoja ennakkoasetelmia tai odotuksia. Silloin voi kuljeskella ympäriinsä, olla vain.
Ville-Juhani Sutinen