Cia Rinne
l’usage du mot / notes for soloists / zaroum
kookbooks 2017. [104 s.]
Berlin Sound Poets Quoi Tête: äänirunokonsertti Helsinki Lit -tapahtumassa 25.5.2018.
Ruotsissa syntynyt ja Berliinissä asuva suomenruotsalainen Cia Rinne kirjoittaa monikielistä, avantgardeista ammentavaa runoutta. Uusin teos l’usage du mot (Gyldendal, 2017) liittyy osaksi Rinteen zaroum-projektia, johon kuuluvat myös notes for soloists (OEI Editör, 2009) ja esikoiskokoelma zaroum (omakustanne, 2001). Saksalainen pienkustantamo kookbooks on monen runouden ystävän iloksi julkaissut näistä kolmesta teoksesta yhteisniteen, vaikka zaroum ja notes for soloists ovatkin tätä nykyä luettavissa myös Ubuweb-sivustolla[1]. Rinteen projekti asettuu jonnekin kokeellisuuden, monikielisyyden, minimalismin ja kielen ja vallan teemojen leikkauskohtiin.
zaroum-projekti ei kuitenkaan pysy vain kansien välissä, sillä Rinne on tunnettu esiintymisistään, ja hänen runojaan on ollut esillä myös gallerioissa. Digitaalinen archives zaroum (2008) puolestaan tuo mukaan pienimuotoiset animoidut tekstit. Paitsi teoksina, Rinteen runoutta tuleekin lukeneeksi myös jonkinlaisena prosessuaalisena kokonaisuutena ja toisaalta yksittäisten runojen kautta. Huomioni kiinnittää myös se, että huolimatta pitkistä julkaisuväleistä kolme yhteisniteenä julkaistua teosta muodostuvat poetiikaltaan suhteellisen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.
Monitahoinen materiaalisuus on yksi Rinteen runoutta luonnehtiva tekijä: huomio kiinnittyy niin visuaaliseen, äänteelliseen kuin merkitystasoonkin. Lisäksi kuvioon kuuluvat kielivaihdokset sekä runosta toiseen että joskus samankin runon sisällä, ja mukana on paljon eri kielten keskenään jakamaa sanastoa. Enimmäkseen Rinne käyttää runoissaan englantia, saksaa ja ranskaa. Yksi jo aiemmista kokoelmista tuttu piirre l’usage du motissa on runsas kaarisulkeiden käyttö ( ), ja toisinaan niiden sisällä ei ole mitään. Monikielinen maailma vuotaa tekstiin myös sisältökeskeisemmissä pikkurunoissa. Esimerkiksi ”selfish shellfish” -runosarjan avausruno kuvaa vallattomasti monikielistä maailmaa ja kirjaesineitä siinä:
to read german, french, etc. book titles:
tilt your head left.
to read english, swedish, etc. book titles:
tilt your head right.
(shelfish behaviour)
Kirja on jaettu sivun tai muutaman mittaisiin otsikoituihin kokonaisuuksiin. Toisto ja muuntelu ovat Rinteen runoudessa keskeisiä elementtejä. Toisin kuin esikoiskokoelma zaroum, l’usage du mot ei kuitenkaan sisällä piirroksia tai käsin kirjoitettua tekstiä; sen visuaalisuus pysyttelee kirjainmerkkien ja asettelun tasolla. Huomiotaherättävin visuaalinen piirre on jo aiemmista kokoelmista tuttu punainen väri, jota l’usage du mot käyttää otsikoissa ja yksittäisiä runoja tai fragmentteja erottavassa #-merkissä ja joka johtaa mielleyhtymät esimerkiksi kirjoituskoneeseen. Toisaalta uusin kokoelma liikkuu aiempia kauemmas kirjoituskonemielikuvasta, kun tasalevyinen fontti on vaihtunut nykyaikaisempaan.
Samoin kuin eri kielet, myös kiel(t)en visuaalisuus ja äänteellisyys muodostavat tasoja ja luovat merkityksiä toistensa risteämiskohdissa. Usein kuitenkin luennassa voi etualaistaa jonkin materiaalisuuden tason, jolloin runosta nousee esiin aina hieman eri asioita. Materiaalisuuden kautta korostuu myös moniaistisuus. Tätä kuvaa hyvin esimerkiksi sivu, joka on otsikoitu ”bcc (for your eyes only)”. Kirjainyhdistelmä bcc viitannee sanoihin blind carbon copy, kirjeen tai sähköpostiviestin piilokopioon tai toisaalta tiedustelupalveluiden salaisiin dokumentteihin merkitsemään leimaan. Sarjan minimalistisissa runoissa äänteellisyys muuttaa merkitystä ja toimii yhdessä paperilla nähtävän suhteen: ”eye can’t believe ear”. Toisaalta minä vertautuu silmään, subjektius katsomiseen, toisaalta liitto tuntuisi hajoavan. Vaikka Rinteen tekstit ovat hyvin visuaalisia, ne muistuttavat jatkuvasti, miten pelkkä näön varassa lukeminen jättää toisia tasoja huomaamatta.
Kielivalinnoissa on tietenkin kyse myös kielivarannoista, kirjailijan omasta suhteesta eri kieliin – mutta miksei Rinne käytä runoissaan vaikkapa ruotsia tai suomea? Esseessään ”In/Different Languages” hän pohtii juuri eurooppalaisten valtakielten käyttöä runoudessaan.[2] Rinne kirjoittaa, ettei monikielisyydessä ole hänen kohdallaan kyse tietoisesta päätöksestä; pikemminkin se on yksinkertaisesti hänelle luontevin tapa kirjoittaa. Kielivalinta kytkeytyy myös valtaan. Esseessään Rinne pitää problemaattisena sitä, että englantia on hänen runoissaan eniten; monikielisen kirjoittamisen tulisikin kenties vastustaa englannin ylivaltaa. Silti hänen runoissaan minkään yksittäisen kielen ei voi sanoa olevan toisia hallitsevammassa asemassa, vaikka jonkin kielen sanastoa olisikin mukana vähän enemmän kuin toisten. Rinteen runoilmaisu ei ole palautettavissa mihinkään yksittäiseen kieleen, vaan runokieli on kielten punos.
Vaikka Rinne korostaakin kielivalintojen intuitiivisuutta, runot kuitenkin osoittavat tietoisuutta monikielisen eurooppalaisen avantgarden perinnöstä ja nimenomaan englannin, saksan ja ranskan käyttö liimaa runoja siihen. Esseessään Rinne käyttää katkelmaa äänirunoudestaankin tunnetun Henri Chopinin teoksesta Le homard cosmographique (1965) esimerkkinä siitä, miten merkityksen ja materian vaihdokset toimivat myös yksikielisessä runoudessa.[3] Chopiniin viittaa myös l’usage du motin runo ”l’insecte vocalivore”, joka on alaotsikoltaan ”(selon henri chopin)”. Suomenkielisen runouden osalta taas esimerkiksi Timo Salo hyödyntää useita samoja keinoja kuin Rinne. Henriikka Tavin Sanakirja (2010) tutkailee sekin kielten väleissä syntyviä merkityksiä ja yhdistyy l’usage du motiin myös nimensä kautta.
Ei siis ole syytä ajatella, että useita kieliä itseensä sisällyttävä runous olisi jotenkin täysin tavatonta ja poikkeuksellista: tarkka lukija luultavasti löytäisi kieltenvälisyyttä vähän sieltä sun täältä. Kenties joihinkin kirjallisuuskäsityksiin sisältyvä olettamus siitä, että on ongelmatonta luokitella kirjallisuutta kielittäin tai kielialueittain, saattaa johtaa joidenkin tekijöiden ja poetiikkojen unohtamiseen ja marginalisoimiseen. Eivätkä yksittäisten kielten tai maantieteellisten kielialueidenkaan rajat pidä.
Esimerkiksi konkreettisen runouden tunnetuimpiin tekijöihin kuuluva bolivialais-sveitsiläinen Eugen Gomringer kirjoittaa niin englanniksi, espanjaksi, saksaksi kuin ranskaksikin, vaikkakaan ei välttämättä käytä kaikkia kieliä samassa runossa. Rinteellä konkreettisen runouden perintöä voisi nähdä olevan paitsi tekstin visuaalisen hahmon korostuminen, myös kielen tutkiskelu systeemisyyden kautta. Toisto ja permutaatiot tuovat esiin hienovireisiä kielen muutoksia, ja itseensäviittaavuutta on esimerkiksi monissa luetteloon perustuvissa runoissa:
something else
something else
something else
something else
something else
(always the same)
Runot kommentoivat myös tekstuaalista koneellisuutta, kuten runossa, jossa performanssitaiteilija Joseph Beuysiin viittaava ”joseph beuys” korjaantuu automaattisesti muotoon ”joseph buys”. Leikittelevässä runossa automaattikorjaus muuttaa Beuysin teosten nimet ostettavissa oleviksi objekteiksi: ”joseph buys 7000 oaks. / joseph buys sonne statt reagan.”
Jos luennassa alkaakin helposti korostua älyllistävä ote, se kuitenkin katoaa Rinteen ääntä kuunnellessa. Paitsi että sujuvat vaihdokset eri kielten välillä hänen lukiessaan herättävät kunnioittavaa ihailua, pääsee myös runouteen sinänsä jo valmiiksi kirjoittuva akustis-foneeminen taso kunnolla oikeuksiinsa vasta ääneen luettuna. Jos usein kuulee sanottavan, että lausutusta runoudesta on vaikea saada kiinni sen hetkellisyyden vuoksi, Rinteen kohdalla runouden esittäminen tuntuisi muuttavan vastaanottoa affektiivisempaan suuntaan. Äänteiden ja toiston kuulemisesta syntyvä nautinto etualaistuu, ja runo alkaa muistuttaa musiikkia. Keskittyneestä minimalistisesta runoudesta on myös helppo hahmottaa kokonaisuuksia kuultuna.
Musiikillisuus väritti myös Berlin Sound Poets Quoi Tête -ryhmän esiintymistä Savoy-teatterissa tämänvuotisen Helsinki Lit -tapahtuman yhteydessä. Rinteen lisäksi ryhmään kuuluvat Tomomi Adachi, Ernesto Estrella ja Jelle Meander. Kaikki he työskentelevät eri tavoin runouden, musiikin ja äänitaiteen parissa. Kun romaanikirjailijoiden haastattelut olivat perjantain osalta ohi, televisiokamerat sammutettu ja puoli yleisöä lähtenyt kotiin, illan kiinnostavin ohjelmanumero saattoi alkaa. Festivaalikokonaisuudessa äänirunoilijat jäivät vähälle huomiolle, mutta katsomaan ja kuuntelemaan jääneillä oli sitäkin hauskempaa ryhmän esittämän pääosin 1900-luvun eurooppalaisen ja japanilaisen runouden parissa.
Dada-vaikutteet olivat nopeatempoisessa esityksessä keskeisiä, kun äänteistä tuli sanoja ja sanoista äänteitä, vihellyksiä ja huutoja. Ääni saikin esityksessä muotoja, jotka nousivat monin osin kielten laskoksissa tapahtuvaa merkityksenmuodostusta korkeammalle. Ryhmä esitti simultaanirunoutta, jossa useampi ihminen lukee samaa runoa samanaikaisesti ja eri kielillä. Se aloittikin esityksensä Richard Huelsenbeckin, Marcel Jancon ja Tristan Tzaran saksaa, ranskaa ja englantia yhdistelevällä runolla ”L’amiral cherche une maison à louer” vuodelta 1916.
Iltaan kuului sanoja, runoja, kujerrusta, hyppimistä, kakofoniaa, laulua, koputtelua, vihellyksiä, kieltä ja kielettömyyttä. Mukana oli homofonisia käännöksiä japanista suomeen: merkityksen sijaan kielestä toiseen käännettiin runojen äänneasu, mikä tuotti hauskoja hetkiä. Ääni tekee runosta ruumiillisen, ja vielä selkeämmin sen alleviivasi runo, jossa kielen sijaan ääntä saivat tuottaa muut pään osat: huulet ja hampaat, päälaki (johon esiintyjät koputtivat mikkejään) ja aivot. Aivojen ääni tosin ei korvalle kuulunut, se jaettiin yhteisessä tilassa toisin tein.
Mitä 1900-luvun avantgarderunous sitten voi antaa tänä päivänä kalliiden kansainvälisten mutta helsinkiläisten kirjallisuusfestarien lavalle tuotuna? Kenties useiden avantgardeliikkeiden ajama valtiorajoista piittaamaton ja nationalismia vastaan asettuva poetiikka voi olla taas ajankohtaista.
Vaikka Rinne on tullut tutuksi runouden harrastajille Suomessa, hän on kuitenkin jäänyt laajemmassa kirjallisuuskeskustelussa paljon vähemmälle huomiolle kuin voisi olettaa. Rinne on tekijä, jonka teksteissä riittäisi paljon tutkittavaa ja tarkasteltavaa, ja hän kiinnittyy runoillaan aiheisiin ja teemoihin, jotka ovat tulevaisuuden kannalta keskeisiä. Vaikka maapalloja on vain yksi, tuhoamme sitä yhä; kysymykset toiseudesta, eroista ja samuudesta muuttuvat yhä kiharaisemmiksi ja herkkyys niitä kohtaan yhä perustavammaksi selviytymisen vähimmäisedellytykseksi. Rinteen monikielisissä runoissa riittäisi luettavaa tältäkin kannalta.
[1] zaroum– ja notes for soloists -teoksista katso Kristian Blomberg 2009. interest-things. Tuli & Savu 3/2009.
[2] Cia Rinne 2016. In/Different Languages. The Town Crier.
[3] Chopinistä katso myös Jesper Olsson 2017. Merkeistä signaaleja. Suom. Juha-Pekka Kilpiö. Tuli & Savu nro 91, 43.
Riikka Simpura