Vuoden lopuksi pyysimme kriitikoita nostamaan esiin jonkin mieleen jääneen tai vaikutuksen tehneen runokirjan tai muun runoteoksen. Osasta on vielä luvassa kritiikki myös painetussa lehdessä.
Virpi Alanen
Shiwu: Kaivoin lammen kuuta varten. Ajatuksia vuorilta. Suom. Miika Pölkki. Art House 2018, 163 s.
Kiinalainen munkki Shiwu Qinggong (1272─1352) kirjoittaa monenlaisista elämän hankaluuksista, mutta tyystin ilman nykyajalle tyypillistä epätoivoista kriisipuhetta tai aggressiota. Kaivoin lammen kuuta varten -valikoiman lämminhenkisyys tuntui vuoden kirjasadon keskellä erityiseltä. Miika Pölkin käännöksessä suomen kieli rytmittyy lempeästi. Runsaiden luontokuvien ja arkisen aherruksen kuvauksen yhdistelmä on kaunis ja vahva.
Shiwu kyllästyi virkamieselämään ja muutti vuorille. Vuoristoelämässä vuorottelevat fyysinen raataminen peltotöissä ja chanbuddhalainen mietiskelyharjoitus, möllöttäminen. Vaikka ajat olisivat viheliäisen vaikeat, maja ränsistynyt, sato vaarassa ja kaapukin riekaleinen, ahdistuksen ja paniikin sijaan voi harjoittaa itseään elämään nykyhetkeään vapautuneesti ja rauhassa. Shiwun noin 700 vuotta sitten kirjoitetut mietelausemaiset runot soveltuvat nykyaikaan erinomaisesti. Mieltä lääkitseviä, rauhoittavia ajatuksia.
Tarja Hallberg
Tuija Välipakka & Teemu Tuovinen: One Hundred Red Things In Summer 2018. Nokturno, digitaalinen residenssi, syksy 2018.
Tuija Välipakan pelattavassa One Hundred Red Things In Summer 2018 -runoteoksessa lukijan tehtävänä on yhdistää hellekesänä otettu valokuva ja siitä kirjoitettu runo. Teoksen interaktiivisesta toteutuksesta vastaa Teemu Tuovinen. Minimalistinen käyttöliittymä pelittää niin selaimessa kuin mobiilisti.
Valokuvat tuovat urbaanin kesätahmeuden iholle, sinisiä öitä ja katujen tuoksuja unohtamatta. Aluksi kuvien ja runojen yhdistäminen on helppoa, mutta vähitellen kytkennät rakentuvat osastokohtaisten tunnelmien ja logiikan varaan. Aurinko porottaa punaisena ja tuhoisana, ja punaisen esineistön alta repsottaa monenlaista surua ja elämäntilannetta.
Teoksessa on kuplivasti nimettyjä osastoja, kuten ”Bottle Green”, jossa helteenpunainen väistyy viimein eläinten ja kevyen kulkemisen puolesta: ”käsi valitsee lämpimiä hedelmiä, viivähtää”. Kuvien sävymaailma toimii sarjallisuuden pohjana oivallisesti.
Anna Helle
Lauri Rikala: Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti. Poesia 2018, 72 s.
Lauri Rikalan keväällä ilmestynyt aforistinen kokoelma Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti viehättää moniulotteisuudellaan. Se käsittelee arkailematta elämän suuria kysymyksiä, kuten uskontoa, elämän tarkoitusta ja kuolemaa. Joukossa on niin kirkkaita hetken huomioita kuin pohdinnan tuloksena syntyneitä filosofisia kiteytyksiä. Teosta lukiessaan huomaa usein päätyvänsä äkkisyviin ajatuksiin.
Rikala kirjoittaa vakavissaan mutta ei tosikkomaisesti. Huumoria on esimerkiksi sananmuunnoksissa ja lakonisissa ilmauksissa, ja moni yllättävästä näkökulmasta esitetty huomio huvittaa. Etenkin luontoon liittyvissä aforismeissa on myös riipaisevaa kauneutta.
Pidän eniten niistä Rikalan aforismeista, jotka rakentuvat ristiriidan, paradoksin tai ihmetyksen varaan, kuten tässä: ”Ja aika jota kello on saatu näyttämään, / en ymmärrä miten.” Itsestäänselvyyksien purkaminen tekee tilaa uusille ajatuksille.
Silvia Hosseini
Tua Forsström: Merkintöjä. [Anteckningar.] Suom. Jyrki Kiiskinen. Siltala, 55 s.
Tua Forsströmin herkkien säkeiden kuorma on raskas: aiheena on lapsen kuoleman jälkeinen suru. ”neljä kolme kaksi yksi sinä tulet nyt takaisin tähän / huoneeseen”, runossa käsketään, mutta muisti ei aina tottele tahtoa, eivätkä kuolleet varsinkaan. Konkreettiset havainnot luonnosta ja arkiympäristöstä kiinnittävät runon puhujan maailmaan: on valokuvat, tuttu K-kauppa, seinäsammal. Puhtaiden kuvien lisäksi keskeisenä ilmaisukeinona on sitaatti, mikä tekee teoksen muodosta osittain dialogisen. Muun muassa Sebaldin ja Emersonin ajatuksia lainaamalla teos pyrkii kielentämään, miltä menetys tuntuu. Rakkaan ihmisen kuolema horjuttaa pahimmillaan kokemusta omastakin olemassaolosta. Tätä Forsström kuvaa upeasti. ”Tässä kirkkaassa unessa tietää näkevänsä unta”, hän kirjoittaa. Säe kertoo yhtä paljon valveillaolosta kuin unennäöstä. Merkintöjä on pienestä koostaan huolimatta iso kirja.
Miikka Laihinen
Harry Salmenniemi: Yö ja lasi. Siltala 2018, 341 s.
Kieli-intensiivistä, rakenteellisella ja visuaalisella tasolla kokeilevaa runoa kaunokirjallisen ensikymmenensä kirjoittanut Harry Salmenniemi nivoo Yön ja lasin ainakin näennäisesti edeltäjiään tiukemmin lyriikan modernismista ammentavien tyylikeinojen varaan. Jo otsikollaan ”puhtaan”, motiivisin funktioin kyllästetyn runokuvan raameihin ripustautuva järkälemäinen teos muuttuu kokonaisuutena sitä sumeammaksi, mitä pidemmälle lukija teoksessa etenee. Yksittäiset runot ovat ilmaisultaan vähäeleisen kirkkaita ja aistimuksellisella tasolla monivaikutteisia, mutta samalla kokoelmaa halkoo mielettömyyden ristiriita, ”kieleen kaivertuva vieras kieli”, kuten filosofi Gilles Deleuze on muotoillut. Temaattisten kaarien sijaan Yö ja lasi jäsentyy vaikutelmien, aistimusten ja häivähdysten kiasmaksi, sisällö(ttömyyde)llä kokeiluksi, jossa kiinnostavaa ovat eetoksen tai oivallusten sijaan tekstien mikropoliittiset murtumat, runollinen vaikutusvoima.
Janne Löppönen
Eugenio Montale: Tuo minulle auringonkukka / Portami il girasole. Suom. Hannimari Heino. Kustannusliike Parkko 2018, 307 s.
Eugenio Montale on monien mielestä 1900-luvun suurin italialainen runoilija. ”Etelän Eliotin” runous ammentaa Ligurian rannikon karusta luonnosta ja kahden maailmansodan sekä fasismin muovaamasta mielenmaisemasta. Montale ei ole rajoja rikkova avantgardisti eikä kielen ilmestysvoimaan uskova hermetisti vaan traditionalisti, jonka tuotanto keskustelee Danten, Shakespearen ja Leopardin kaltaisten klassikoiden kanssa. Maailmankuvaltaan hän on ”aktiivinen pessimisti”, jonka runous syntyy jännitteestä modernin elämän tyhjyyden, metafyysisen kaipauksen ja ihmeenomaisten paon hetkien välillä.
Tuo minulle auringonkukka on käännösrunouteen keskittyvän Kustannusliike Parkon ensimmäinen julkaisu. Nykyisessä käännöskirjallisuuden alennustilassa valikoima on todellinen kulttuuriteko. Lukekaa Montalea, tukekaa runouden kääntämistä.
Elina Siltanen
Virpi Vairinen: Katoava. Nokturno 5/2018.
Virpi Vairinen on julkaissut viime aikoina paljon: Ilmanala ilmestyi viime vuonna ja Poesiavihko Maisemia joihin pelot sopivat aiemmin tänä vuonna. Haluan silti nostaa esiin hyvin pienen runousteon, ”konseptualistisen runon” nimeltä ”Katoava”. Se käyttää vanhentunutta teknologiaa ja on siten runo, joka ei välttämättä toimi odotetusti.
Nokturnon päätoimittajana Vairinen on käynyt läpi sivuston arkistoja ja epäilemättä löytänyt paljon 00-luvun digitaalisia runoja. Muistan miten kiinnostavia ne olivat silloin: ne keskittyivät usein pieniin havaintoihin ja saattoivat hyödyntää yksinkertaisiakin digitaalisia jujuja. Se todisti minulle runouden arkisista mahdollisuuksista jotain sellaista, mihin perinteinen tekstiruno ei ollut kyennyt. Vairisen vanhentunut teknologia lisää tähän odottamattoman nostalgiaelementin, joka kurottaa yllättävän lyhyen ajan taakse.
Riikka Simpura
Kaija Rantakari: Koko meren laajuus. Poesia 2018, 71 s.
Kaija Rantakarin Koko meren laajuuden minimalistiset fragmentit keinuttavat kahta ja yhtä, minää ja sinää, joka vielä on tässä, pian ehkä toisaalla. Ilmaisun minimalistisuudessa tyhjä tila, pienet kirjaimet ja harkitut välimerkit merkityksellistyvät osoittaen hengityksen ja aallon suunnan ja voimakkuuden. Ollaan ”samannimisen meren rannalla”, mutta minkä nimisen, jää arvoitukseksi, sillä mitään erisnimiä ei mainita. Meri on tyyni ja tasainen, muttei pelkästään: ”aina lyö edellisiä suurempi, / ankara voimattomuus”. On kyse läheisyydestä, siis myös menettämisestä. Yksi aalto yhdistää, toinen tuo vielä lähemmäs, seuraava jälleen erottaa, ja niin edelleen. Meri on myös kirjoitusta, ja siksi kangas kohtaamisille ja erkaantumisille.
Tuomas Taskinen
Stina Saari: Änimling. Teos 2018, 74 s.
Änimlingin kieli pirstoutuu alati intensiivisiksi äänteellisiksi toistoiksi, jotka väreilevät yksiselitteisyyden ja monimielisyyden välillä. Seksuaalisen väkivallan teema järkyttää, mitä vasten kirjan kirkkaalle ja lapsenomaisellekin huumorille piirtyy kaikuisa tila. Kirjan ”ymmärrettävyyttä” haastava kielisuhde ja sen kuvaaman väkivallan herättämä suuttumus ja inho asettavat lukijan valppaaseen ja herkistyneeseen tilaan. Se, mitä Änimlingissä tapahtuu, tapahtuu herkeämättä. Teemoiltaan painavasta ja keinoiltaan epäkonventionaalisesta kirjasta välittyy kuitenkin ennen kaikkea vieraanvaraisuus lukijaa kohtaan: ”Pidetäänkö pippalot? / Oletko sä ikinä rakastanut kirjaa? / Mä olen ajatellut sua paljon.” Vakavassa leikissään Änimling on upea ja syvältä koskettava runoteos.
Nihil Interit ry julkaisee sekä Nokturnoa että Tuli & Savua.