Heti alkuun aurinko on jo laskenut. Yleisö on lähtenyt viettämään vapaa-aikaa. Yleisö on kuluttanut kaksikymmentäyhdeksän pilkku viisikymmentä tai tasan kaksikymmentä johonkin kivaan, noussut bussiin ja tullut esityspaikalle tarkkailemaan ennen kaikkea itseään.
Eino Santasen samannimiseen runokokoelmaan pohjautuva Yleisö-esitys koostuu joukosta tiiviitä näyttämökuvia. Tunnelma on monin paikoin harras. Valtteri Raekallion ja työryhmän esitys loihtii hyvin intiimin tilan, jonka äärelle yleisö kokoontuu puolikaareen seuraamaan tätä aikaa. Kun Santasen kokoelma on varsin avara ja tulkinnoille avoin, raahaa Raekallion esitys teoksen päälle tulkinnan, jossa on suoranaisen apokalyptinen sävy.
Raekallion ja Santasen yhteistyö alkoi viisi vuotta sitten Runovaara-työpajasta, jossa tuotettiin Kainuun runoviikoille kirjallisuutta ja tanssia yhdistellyt esitys. Samassa työpajassa olivat myös Jaakko Yli-Juonikas ja Laura Lindstedt, joiden kanssa Raekallio on niin ikään tehnyt esitykset (Neuromaani 2016, Oneiron 2018). Santasen kanssa yhteisteoksia on yhteisdemon jälkeen syntynyt neljä: Edustaja vuonna 2014, Novelleja unohdetuista huoneista 2015, Esitys – A Performance 2016 ja Yleisö 2018.
Kirjallisuuden kanssa työskennellessä Raekalliolle on tärkeää hyödyntää tekstejä mahdollisimman laajassa mitassa. Ne eivät ole vain liikkeellisen ilmaisun innoittajia taustalla, vaan esityksen olemus. ”Tarkoitus ei ole tanssijoiden kanssa kuvittaa tekstejä, vaan tehdä liikkeellistä päällekirjoitusta. Jotta tekstin oma kielellinen hahmo säilyisi, tekstiä tarvitaan paljon ja sen on oltava painavaa. Kiinnostavat asiat kielessä ovat aika hankalasti muutettavissa liikkeeksi ja taas liikkeellisesti kiinnostavia asioita on vaikea kielellistää, mutta niitä voidaan vuodattaa toisiinsa”, hän pohtii.
Raekallion esityksessä runous kuuluu painavana äänenä, kun Santanen esittää puolentoista tunnin ajan kokoelman runoja. ”Minulle Einon luenta on elimellinen osa tekstiä. Kun teemme Einon teoksen päälle tai rinnalle tulkintaa, on olennaista, että yksi näkökulma on jo olemassa. Muut näkökulmat ovat välillä tukemassa, joskus risteäviä tai ristiriitaisia”, Raekallio kuvaa.
Raekallio ja Santanen puhuvat painavista asioista, näkökulmista, joista yleisö voi valita, mitä haluaa lähteä seuraamaan. Runous muuttuu ääneksi. Osalle Yleisö-esitys on ensimmäinen kosketus Santasen runoihin. Santanen on tottunut esiintymään runousyleisölle, mutta uudelle yleisölle esiintyminen ja sen jännittäminen on ”ääretön ilonaihe”. ”Runoyleisölle esiintyminen on toki tuttua. Välillä tanssiteoksessa esiintyessä jännittää, tuleeko tekstistä enemmän ääntä kuin kirjallisuutta. Näin väistämättä käy monien katsojien kohdalla. Toisaalta hyvin monet runousentusiastit ovat alun perin innostuneet runoudesta kuultuaan esitettyä runoutta. Se on itsellenikin joskus nuorena ollut hyvin merkittävä asia”, hän huomauttaa.
Samaan aikaan Santaselle on ollut opettavaista päästä työskentelemään ammattiesiintyjien kanssa: ”Itse tulen ammattiesiintyjien joukkoon diletanttina, joka on toki pitkään esiintynyt. On ollut hauskaa päästä kokeilemaan sellaisiakin juttuja, joista on aika epävarma. Oman taiteen tekemiseni prosesseihin on aina liittynyt se, että astutaan alueille, joilla ei olla aivan varmoilla.”
Santanen kutsuu esitystä koneeksi, joka tekee ihmeellisiä asioita. Sellaiselta se näyttää myös yleisöön, intensiivisesti ja täsmällisesti etenevältä masiinalta.
Santasen työskentelymetodiksi on muodostunut esittää runoja ennen kokoelman valmistumista ja pyrkiä sitä kautta selvittämään, mikä toimii ja mikä taas ei. Yleisön kohdalla tämä korostuu, sillä teoksen teksteistä osa on syntynyt jo Edustajan jatkoksi tehtyyn Esitys – A Performanceen ja black mödernismin esityksiin.
”Kun Edustajassa näin, miten Valtteri teki yleisöstä osan esitystä, vahvistui ajatukseni siitä, että yleisöys on tärkeä aikaamme läpileikkaava ilmiö ja että yleisöstä tulen seuraavan kirjani kirjoittamaan. Kiinnostus yleisöä kohtaan on meillä jaettua”, Santanen sanoo. ”Ja vahvistui Edustajan myötä. Siinä oli hyvin negatiivinen suhde yleisöön. Yleisöä tarkasteli joukkona, jota yritti käyttää ja manipuloida: milloin yleisö ohjaakin itse itseään ja milloin taas se alistuu meidän luomaamme järjestykseen”, Raekallio jatkaa.
Sen sijaan Yleisössä yleisö on yleisö. Immersiivinen teatteri antaa yleensä lupauksen osallistumisesta ja vapaastakin kuljeskelusta, mutta tällä kertaa kuljemme tiiviinä joukkona. Pitkälti tämä on turvallisuuden ja käytännön sanelemaa, mutta samalla se on tullut esityksen elementiksi. Yleisöstä koulitaan yleisöä jo bussissa, jossa yleisöopas (Lotta Lindroos) kertoo, miten yleisön tulee seurata häntä esityspaikalla. Perillä kuljemme näyttämökuvan luota toiselle ja asetumme puolikaareen. Me keräännymme yhteen. Tapahtuma lähestyy.
Yleisöyttä huomaa ajattelevansa heti esityksen toisessa huoneessa, jossa yleisö on ahtautunut pimeään kapeaan käytävään. Tilassa on vanhanaikaisia kuvaputkiruutuja, samanlaisia kuin valvontakameroiden yhteydessä. Yleisö näkee reaaliaikaista kuvaa itsestään. Ennen kuin alhaalta alkaa kuulua Santasen ääni, olo on kuin hieman eksyneellä museon yleisöryhmällä, joka ei aivan tiedä, mitä pitäisi tehdä, kun vähäiset esineet tilassa on jo nähty.
Yleisöä lukiessaan Raekallio ajatteli, että tuleva esitys muodostaisi käänteisen kuvan Edustajasta. Sen esityspaikkaan, Jätkäsaaren bunkkereihin, ei enää päässyt.
”Usein monet tulkinnalliset kysymykset ratkeavat siten, paljonko on rahaa käytettävissä: montako tanssijaa on varaa palkata, millainen esitystila? Ne ratkaisevat konkreettisesti, mistä vaihtoehdoista on valittavissa, mikä taas ratkaisee joukon muita asioita. Valinnat eivät ole vapaita”, Raekallio sanoo ja naurahtaa päälle.
Esityspaikkana Tekniikan museo resonoi Santasen edellisen, Tekniikan maailmat -kokoelman kanssa. Lisäksi se on täynnä ”auttamattoman vanhentunutta teknologiaa”, joka on myös Yleisössä keskeisessä osassa. Museo toimii entisessä vesilaitoksessa, mikä on eräänlainen osoitus teknologian mahdollistamista muutoksista mutta myös niiden sattumanvaraisuudesta. ”Vesijohtojärjestelmän tehtävä ei alun perin ollut tarjota puhdasta juomavettä ja ehkäistä koleraa, vaan se rakennettiin tulipalojen pelossa. Senaatin määräyksestä puutalokaupungissa piti olla vesijohtojärjestelmä. Kun putkiin kertyi levää, vettä täytyi puhdistaa, jotta se kiertäisi.”
Samalla museo muistuttaa suomalaisen teollistumisen ja kansallisen hyvinvointivaltion synnystä. Se sopii 101-vuotiaan Suomen ”viralliselle juhlateokselle”. Esityspaikkaan on tyytyväinen myös runoilija, vaikkei hän ollutkaan siitä päättämässä. ”Teknologian museona se päivää itsensä suomalaisen teollistumisen alkuajoille, mikä tietysti liittyy kapitalismiin, joka kirjassa pauhaa. Museo taas on tallenne. Kirja on täynnä tallenteiden maailmaa.”
Santanen ja Raekallio puhuvat mielellään siitä, miten esteettinen mutta samaan aikaan vaaraa huokuva tila museo laitteineen ja sopukoineen on. ”Kyseessä on vieläpä sellainen tallenne, että se näyttää asiat irrotettuna kontekstistaan hirveän söpönä. Museo tilana on samaan aikaan hurjan näköinen ja hirveän söpö.”
Kun yleisö ulkona kohtaakin mellakkapoliisivarusteisiin sonnustautuneen vastavoiman, yleisöstä tulee massaa. Mellakkapoliisien kilvissä lukee ”YLEISÖ”. Santasen nauhalta kuuluva ääni toistaa kovaan ääneen: ”RIKAS, KÖYHÄ, RIKAS, KÖYHÄ, KÖYHÄ, RIKAS, KÖYHÄ, KÖYHÄ…” Kun yleisö jatkaa matkaa pauhaavan kosken yli, sanat jäävät kaikumaan taustalle. Sisällä samat sanat ovat roikkuvassa setelirunolakanassa. Vieressä roikkuu Sarjanumerokristus kokoelmasta tutulla setelisiniristilipulla.
Jäntevät esiintyjät (Raekallio, Annamari Keskinen, Eero Vesterinen) taivuttavat kehojaan vaaleassa huoneessa, valkoisella vinyylikankaalla. Kontrastit kuvien välillä ovat voimakkaat, vaihtelu väkivallan kuvastosta leikkisyyteen jatkuu halki esityksen. Kun teos on sävyltään ja kuviltaan varsin tumma ja lohduton, esiintyjien läheisyys ja hymyt tuovat sopivan ripauksen lämpöä.
”Keho on vastalause teknologialle ilman, että sen tarvitsee erikseen huutaa ’vastalause, vastalause’”, kuten Raekallio muotoilee.
Ville Hämäläinen
Yleisö – Suomen itsenäisyyden 101-vuotisjuhlavuoden virallinen juhlateos
Taiteellinen suunnittelu ja toteutus: Valtteri Raekallio
Runot ja setelirunot: Eino Santanen
Koreografia: Valtteri Raekallio yhdessä esiintyjien kanssa
Esiintyjät: Annamari Keskinen, Eino Santanen, Minna Tervamäki, Eero Vesterinen, Lotta Lindroos ja Valtteri Raekallio
Ensi-ilta: 15.11.2018
Loput esitykset: 28.11., 29.11., 30.11., 2.12., 4.12., 5.12.