Leevi Lehto
”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi.” Suomenkielisen maailmankirjallisuuden mahdollisuudesta ja vähän muustakin. Esseitä 2010–2017.
ntamo 2017, 237 s.
Leevi Lehto, joka ei esittelyjä kaipaa, tunnetaan muun muassa runoilijana, James Joycen Ulysseksen suomentajana, esseistinä ja ntamo-kustantamon perustajana. Ntamon johdosta väistyneen ja Parkinsonin taudistaan avoimesti kirjoittaneen Lehdon uraa vasten kritiikin kohteena oleva uusi esseekirja aukeaa tähänastista uraa summaavana teoksena. Se asettuu myös jatkumoon Lehdon aiemman esseekokoelman Alussa oli kääntäminen (Savukeidas 2008) kanssa. Luettuani aiemman kokoelman nyt, kymmenen vuotta julkaisun jälkeen, se tuntuu monin osin edelleen hyvin ajankohtaiselta. Tämä kertookin paljon hänen ajattelunsa kestävyydestä, etenkin kun ottaa huomioon, kuinka suuri osa hänen työstään on perustunut avantgardistisille provokaatioille ja perinteen rohkeille uudelleentulkinnoille.
Lehdon ajattelu liikkuu erilaisten ristiriitojen merkkaamilla poluilla. Esimerkiksi rationaalisuuden ja nonsensen, sanotun ja sanomattoman, provinsiaalisuuden ja kosmopoliittisuuden, hallinnan ja kaaoksen, relativismin ja profetoimisen, postmodernin konstruktiivisuuden ja modernin tajunnanvirran sekä henkilökohtaisuuden ja yleismaailmallisuuden rajojen hämärtyminen elävöittää hänen kirjoitustaan. Nämä ristiriidat ruumiillistuvat usein jo esseiden sana- ja lausetasolla, joilla Lehto pyörittää rekistereiltään moninaista sanastoa ja katkoo merkitysten reitityksiä runsain kursivoinnein, lainausmerkein, sulkumerkein ja alaviittein. Lehdon kirjoituksen korostunut kielitietoisuus on raikasta vasten suomalaista esseetraditiota, jossa koen liian usein kohtaavani autoritaarisesti tekstiä hallitsevia tekijähahmoja.
Keskeistä Lehdon ajattelussa on perinteisesti ymmärretyn kommunikaation vastustus ja sitä vastoin väärinymmärrysten ja suoranaisen käsittämättömyyden ja ymmärtämättömyyden korostaminen. Lehdon ajattelu toimii: se tuottaa paljon yllätyksiä ja merkityskytköksiä odottamattomiin paikkoihin. Toisaalta hänen tekstinsä tuntuvat toistuvasti opaakkien viiteviidakkojen ja lainausmerkkien rajaaman ironian temmellyskentiltä. Tämä on seurausta Lehdon ajattelun voimakkaasta yhteydestä dekonstruktioon: hänen ajattelunsa kestävyys heijastuu niihin tradition merkkaamiin raunioihin, joiden maisemissa hänen tekstinsä liikkuvat. Lukijana vastuulleni jää tunnustella näiden raunioiden merkityksellistymisen mahdollisuuksia sekä haluani kääntyä pois kirmatakseni uusille ja vihannammille seuduille.
Parhaiten kirjassa Lehdon ristiriitaisia tendenssejä kuvastaa kokoelman ensimmäinen essee ”Emmeet, hylättyys ja hännyskyse: esipuheen sijasta”. Pitkässä avausesseessään Lehto käyttää vuonna 1991 kirjoittamaansa palindromirunoa pontimena omaelämäkerrallisiin pohdintoihin. Vaikka en itselleni osin tuntemattomista syistä ole koskaan kyennyt todella viehtymään palindromeista[1] – runomuotona se on tuntunut minusta ylimääräytyneisyydessään perin raskaalta, puhumattakaan niiden sisällössä paljon toistuvasta alatyylisestä poikahuumorista –, esittäytyy Lehdon palindromi ihailtavana taidonnäytteenä ja jopa kauniina, ehkä juuri sen sisällöstä aukeavan keveyden vuoksi. Palindromiruno kuuluu seuraavasti:
Sa pois ota, ah! naamiosi – siksi ne teit!
Emmeet hylättyys’ ennätte, syksyn.
Nähtes’ koet tavata siskosi, itsesi, yhteystien:
takaan et’ tänne, L., sinua, kaunis, lennätte,
naakat, neitsyet, hyisesti isoksi satavat teokset
(hännyskysettänne syyttä lyhteemme tieten iskisi…)
soimaan! haa! tosi opas!
Palindromia Lehto tutkii ”ennustuksena” elämälleen sen kirjoittamisen jälkeen. Suuri osa esseestä turhautti minua saivartelevuudellaan ja sanoittaessaan jonkinlaista paranoidista kielisuhdetta, jossa ikään kuin kieli itse puhuu ja yksittäinen runo sanoo paljon enemmän kuin mitä siinä todella ilmaistaan. Esseen edetessä kielimaterian vallan alle alistuminen paljastuu, onneksi, vain savuverhoksi. Ironian sävyttämä kielileikki on yllyke, joka mahdollistaa Lehdon pohtia, ilmeisen vilpittömästi, kirjalliseen uraansa merkittävästi vaikuttanutta epäonnistumisen kokemusta: poliittista uraansa 70- ja 80-luvuilla Suomen Kommunistisessa Puolueessa, jonka Lehto kirjoittaa olleen ”virhe objektiivi-ses-ti” (kursiivi alkutekstin).
Tätä seuraa kokemus epäonnistumisen välttämättömästä tärkeydestä: Samuel Beckettin paljon siteerattu ”paremmin epäonnistuminen” määrittääkin vahvasti Lehdon poetiikkaa. Tämä puolestaan palautuu palindromin muodon merkitykseen: se, mitä sanoja palindromissa on käytetty, on viime kädessä muodon, kirjainten järjestyksen, sanelemaa – kuten epäonnistumisen kokemuksen ja sen jälkeisen elämän kronologia. Palindromi aukeaakin näin suljetusta muodosta avoimeksi. Lehdon analyysi havainnollistaa jälleen kerran sitä, mikä kaikenlaista ankariin rajoitteisiin perustuvaa kirjoitusta olennoi: voimakas vapauden tunne, kun ylimäärätty järjestelmä väistämättä vuotaa (tästä ”epäonnistuminen”) rajoitteen suitsimia merkityksiä.
Avausesseen ohella kirja koostuu kirjallisuusesseistä, joissa Lehto käsittelee (muiden muassa) Joycea, Lauri Viitaa, Antti Nyléniä, Eino Leinoa, Otto Mannista ja Volter Kilpeä. Näistä itselleni kirjan kohokohdaksi nousee Nylénin Halun ja epäluulon esseitä (Savukeidas 2010) käsittelevä essee, jossa Nylénin tekstit saavat Lehdon pohtimaan omakohtaisia nuoruusmuistojaan helluntailaisessa maalaisyhteisössä ja tätä kautta kirjoittamaan yleisemmällä tasolla uskonnollisen maailmankuvan, halun, rakkauden ja pelastumisen suhteista. Lehto purkaa hienosti kristilliseen traditioon liittyvää itsensä toteuttamisen kieltoa ja toisaalta kykyä säilyttää yhteys perinteeseen. Siinä missä Lehto esittää Nylénin suhteen traditioon sellaisena, jossa se tulee säilyttää muuttumattomana, pyrkii hän itse etsimään tietä ”jatkuvaan muutokseen, joka säilyttää”. Suosittelen tätä esseetä kaikille, ja eritoten niille, joita Nylénin ajattelu koskettaa – Lehdon kommunikaatiota epäilevät tyylikeinot ja hyvin yleisellä tasolla laajoja asiakokonaisuuksia yhteen tuova sisältö toimivat tässä esseessä nähdäkseni kaikkein parhaiten.
Hienoja ovat myös Leinoa ja Viitaa käsittelevät esseet, joita yhdistävät negatiiviset käsitteet. Leino-tulkinnassa huomio kiinnittyy kirjoittamattomaan tuotantoon, jonka Lehto esittää itselleen henkilökohtaisesti tärkeimmäksi puoleksi Leinosta. Siinä missä avausessee turhautti jankkauksellaan palindromin parissa, tulkinta Leinosta tuo tähän raikkaan riitasoinnun: Lehto sanoo kyseenalaistavansa ”toteutuneen tyranniaa”, haluavansa ”puolustaa ajatusta jonka mukaan maailmassa on aina muutakin kuin se – usein mitätön – mikä nyt vain on sattunut pääsemään toteutumaan”. Lehto vetää Leinon henkilöhistorian ja poetiikan yhtymäkohtia etsiessään reilusti mutkia suoraksi, mutta johtopäätökset – niin, toimivat.
Viidasta Lehto taas kirjoittaa nonsenseä lähentelevän runon ”Kökkö” (1957) ilmaiseman sanomattoman näkökulmasta. Sanomatonta Lehto kuvailee monin sanoin mutta ei tietenkään yksiselitteisesti (vaan monimielisesti); kulttuuriseen kontekstiin hän taas liittää sen Haavikon lausuman ”Kulttuuristamme puuttuu jotakin sanomatonta” (Yritys omaksikuvaksi, 1987) kautta[2]. Viidan runo noudattaa kirjainrajoitetta, jossa jokainen runon sana alkaa kovalla k-kirjaimella. Runossa esiintyy lintuja – käki, kukkoja, kotikanoja – ja sen omituinen sanasto uudissanoineen (esim. ”Kaikkokenkkäälä”) lähentävät runoa nonsenseen. Rytmisesti ”kykkivää” runoa on helppo lukea allegorisena kuvauksena ihmisen seksuaalisuudesta, kuten Lehto tekee liittäen näin sanomattoman käsitteen seksuaaliseen puutteeseen.
Tulkinnassaan Lehto esittelee parhaita runon tulkitsemisen kykyjään: äänteellisyyden, mitan ja poljennon tulkintaa, joiden analyysissa hän tunnustaa velkansa yhdelle esikuvistaan, Otto Manniselle. Viidan runo kiihottaa Lehdon hyvin yleisellä tasolla huitelevaan kulttuuri- ja seksuaaliteoretisointiin, joka on pääosin osuvaa ja ansiokasta mutta joka tyytyväisen nyökyttelyn ohella saa minut nostamaan jokusen kysymyksen. Ihmisen ja eläimen eron Lehto sanoo perustuvan siihen, että eläimistä poiketen ihmiset voivat kokea seksin vain nautinnon välineenä. Tämä on tietenkin kukkua: todetusti monet eläimet harrastavat monin tavoin seksiä pyrkimättä lisääntymiseen. Näin Lehdon essee vahvistaakin negaation kautta ”kristillis-siveellisen” näkemyksen eläimen ja ihmisen eroista, vaikka juuri tämä seksuaalikielteisyys ja sen laajemmat kulttuuriset ilmentymät sen on tarkoitus Viidan runon kautta kumota. Olkoonkin, että Lehto kiepsauttaa eläinten ja ihmisten perinteisen jakolinjan päälaelleen kutsuessaan eläinten suhdetta seksuaalisuuteen ”järkeväksi”, minkä seurauksena seksuaalisia haluja tukahduttavat ihmiset taas esittäytyvät irrationaalisina. Lehdon ajattelua olisi paikallaan viedä eteenpäin posthumanistisen, eläimen ja ihmisen rajaa hälventävän teorian näkökulmasta.
Käsitteleepä Lehto kirjassaan sitten Viitaa, Nyléniä, Leinoa, Joycea tai Kilpeä, painottuu tekstien tulkinnassa halu ja seksuaalisuus. Kolmen viimeisen kohdalla korostuu vielä kirjoittajien naissuhteiden historia ja lähteinä käytetään rakastetuille kirjoitettuja kirjeitä. Yhteys Deleuzen ja Guattarin ajatteluun, jossa halu nähdään puutteen sijasta tuottavana voimana, on ilmeinen (vrt. Lehdon huomio omasta historiastaan Nylén-esseessä: ”tarinani on eräänlainen Anti-Oidipus”). Yhtä kaikki Lehdon huomio keskittyy konventionaalisen sukupuolimoraalin ja omistushaluisuuden ylittämiseen, mikä onkin suurelta osin hänen ajattelussaan hienoa ja vaikuttavaa.
Välillä jään kuitenkin kaipaamaan Lehdon ilakoivaan perversiteettiin enemmän vivahteita: luennat edellä mainituista tekijöistä tuntuvat asettavan heille kovin toistuvan tulkinnallisen kehyksen. Lehdon kyky irrottautua Nylénin ilmaisemasta heteromiehen taakasta on huojentavaa, mutta luodessaan traditiosuhteiden välille polaarisen opposition (”Vaihtoehtoina nähdäkseni ovat: Yhtäällä Nylénin suosittelema seksuaalisuuden kieltäminen tai kiertäminen […]. Toisaalla polymorfinen ja -foninen perversiteetti”) hän häviää vivahteikkuudessa. Esimerkiksi esikoiskirjansa esseessä ”Miehen kritiikki”[3] Nylén purkaa heteromiehiseen haluun liittyviä inhon ja kuvotuksen tunteita niin perusteellisesti, että olisi liioittelua todeta ne vain kristillisen sukupuolimoraalin oireiksi. Vaikka Nylénin itseinho onkin itsetarkoituksellisuudessaan patologioita toisintavaa, Lehdolta jää huomioimatta, kuinka olennaisesti omistushaluinen mieskatse elää kirjallisuuden ulkopuolisista mutta siihen vaikuttavista representaatioistaan (kuten Nylén esseessään keskittyy Lukas Moodyssonin elokuviin ja Jarvis Cockerin musiikkiin).
Kirjan nimiesseessä Lehto hahmottelee ajatuksiaan ”suomenkielisestä maailmankirjallisuudesta” ja palaa näin edellisen esseekokoelman keskeiseen teemaan, kääntämiseen kirjallisuuden ”ensisijaisena” voimana sekä mahdollisuutena kirjalliseen uudistumiseen ja kieliyhteisön tukahduttamien äänien esiintuomiseen. Suomenkielisen kirjallisuuden potentiaalin maailmankirjallisuuden katsannossa Lehto käsittää siten, että sillä on mahdollisuus asettaa juuri pienuudestaan käsin kysymyksiä, joihin maailman valtakielet eivät ulotu – tämä kuitenkin edellyttää sitä, että ”emme kirjoita (ainakaan yksinomaan) suomalaisille”.
Jälleen Lehto perustelee kantansa Ulyssekseen ja Manniseen tukeutuen. Ulysses sisällyttää romaanimuotoon loputtoman määrän erilaisia tyylejä ja puhuntoja ilman hallitsevan kertojaäänen moderointia mutta on samalla ”hysteerisimmin paikkasidonnainen, lokaali […] provinsialistinen romaani historiassa”. Manninen taas edustaa Lehdolle ensimmäistä esimerkkiä ”suomenkielisestä maailmankirjallisuudesta”, sillä hänen runoutensa oli ”vahvemmin kääntämiskäytännön ehdollistamaa kuin kenenkään seuraajistaan”. Sekä Joyce että Manninen kirjoittivat omilla tahoillaan 1900-luvun nationalistisen kansalliskirjallisuuden ideaaleja vasten.
Lehdon ajatukset ovat kiinnostavia, mutta liikkuvat varsin yleisellä tasolla. Ulysseksen ja Mannisen esimerkit ovat kuitenkin vakuuttavia, ja Lehdon teesejä on mahdollista verrata tuoreempiin konteksteihin. Ajassamme, jossa kielialueet sekoittuvat maantieteellisesti paljon – yksinään Suomessakin on valtava määrä muilla kielillä kuin suomeksi kirjoittavia runoilijoita –, Lehdon ajattelussa on paljon laukaisematonta potentiaalia. Kiinnostavaa on myös suhde postkolonialistiseen teoriaan, josta Lehto kirjoittaa seuraavasti:
Toivon muuten ymmärrettävän, että sillä, mitä alussa sanoin maailmankirjallisuuden siirtämisajatuksen väistämättömästä kolonistisuudesta, ei ole loppujen lopuksi mitään tekemistä ns. postkolonialismin teorian kanssa. Niinpä jos tämä teoria arvostelee läntistä kirjallisuutta liiasta ”epäkriittisestä”, ”eksotisoivasta” ja ”epäpuhtaasta” itäisten vaikutteiden omimisesta, minusta sellaista (ja muuta vastaavaa, kaikissa muissa kuviteltavissa olevissa suunnissa) on päin vastoin liian vähän – koska nimittäin mitään muunlaista omimista ei voi koskaan ollakaan (ja jos olisi, se olisi kirjallisuuden näkökulmasta epäkiinnostavaa).
Lehdon ajattelu havainnollistaa, kuinka 1900-luvun alkupuolen modernismi on jo syntyjäänkin läpikotaisin sekoittunutta eivätkä kansalliskirjallisuuksien rajat ole silloinkaan pitäneet. Postkolonialistiseen teoriaan tämä tarjoaa tuoreen näkökulman: itäisiä vaikutteita omaksuva läntinen kirjallisuus on jo lähtökohtaisesti ”epäpuhdasta” eikä yhtenäinen herradiskurssi, joka valta-asemastaan käsin vääristäen sulauttaa itäiset vaikutteet itseensä. Tämä havainto purkaa postkolonialistisen teorian havainnollistamia valta-asetelmia, mutta on tärkeää huomioida, että nykykontekstissa nämä kysymykset on asetettava vielä uudelleen. Lehdon ajattelu kaipaa jatkopohdintaa ja problematisointia suhteessa appropriaatioon, jonka vaikutusvaltaa nykykulttuurissa esimerkiksi Koko Hubaran esseekirja Ruskeat Tytöt (2017) hienosti tarkastelee. Hubaran kirja osoittaa, kuinka paljon intersektionaalisen feminismin näkökulmilla on annettavaa kirjallisuusesteettisiin pohdintoihin nykyisessä monikulttuurisessa ympäristössä, jossa kirjoittajat työskentelevät.
Huomionarvoista kuitenkin on, että vaikka intersektionaalinen teoria ei Lehdon esseissä näkyvästi esiin nousekaan, intersektionaalista kokemustaan hän kyllä käsittelee paikoin hienosti. Eräs risteävä ero on luokka – tätä Lehdon avausesseen pohdinta urasta SKP:ssa avaakin mitä parhaiten. Uudempi intersektionaalisen tutkimuksen kohde on terveys tai sairaus, ja tästä näkökulmasta voikin tarkastella Lehdon tapaa kirjoittaa Parkinsonin taudistaan. Väärinymmärrysten ja kommunikaatiokatkosten painotuksen ohella Lehdon kirjoitus luokin paikoin hienosti tilaa dialogiseen toiseuden kohtaamiseen.
Ongelmallisempana sen sijaan koen esseen ”Ulysses ja haamut”, jossa Lehto hahmottelee kirjallisuus- ja todellisuuskäsitystään Ulysseksen haamutematiikan kautta. Esseen loppupäätelmässä hän kirjoittaa, että ”eheiksi oletetut mielemme voidaan ymmärtää myös haamumaisiksi, ja käsityksemme muista ihmisistä omien toiveittemme ja pelkojemme projektioiksi, sanalla sanoen fiktiivisiksi”. Siinä missä edellä Lehdon ajattelun jatkeeksi tarjoamani teoriakentät – posthumanismi, feminismi ja intersektionaalinen tutkimus – laajentavat mahdollisuuksia tarkastella ruumiillisuuden tuottamia eroja subjektiuteen, sotii todellisuuskäsityksen rakentaminen haamun käsitteen varaan tätä vastaan, sillä se vie huomiota pois subjektiuden kiistattomasta ruumiillisuudesta. Lehdon essee ansaitsee kuitenkin kiitoksen rohkeana ja tarpeellisena avauksena todella laaja-alaisiin kysymyksiin kirjallisuuden ja todellisuuden suhteista.
Esseiden jälkeen kirjan päättää sekalainen joukko liitteitä: suomennos John Ashberyn runosta ”Repe Sorsa Hollywoodissa” (”Daffy Duck in Hollywood”, 1977), valikoima alaviitteitä Ulysses-suomennokseen, norjankielinen runo ”Norwegian Ords” ja Kiiltomadon pääkirjoitus, jossa Lehto pohtii liki vuosikymmenen johtamansa ntamon perintöä. Viimeinen teksti nouseekin kirjassa sisällöltään lähimmäs Lehdon kouriintuntuvaa perintöä 2000-luvun suomalaiselle kirjallisuudelle. Lehdon ajattelu runouden ja muun marginaalisen kirjallisuuden julkaisemisen mahdollisuuksista Suomessa on poikkeuksellisen terävää, ja hänen vaikutuksensa 2000-luvulla runouden ja kokeellisen kirjallisuuden institutionaalisiin ja poeettisiin mahdollisuuksiin on todettava valtavaksi – kuten Lehto itse huomauttaa, yksin ntamon kautta hän on tehnyt liki 200 kirjoittajalle palveluksen, että heidän kirjansa ovat olemassa.
Vaikka käsillä olevaa esseekirjaa voikin makustella Lehdon karriäärin summaamisena, kirja ei esittäydy sulkeumana. Lehdon ajattelu vie kauas ja moniaalle ja tarjoaa jatkettavaa niille, joita suomenkielisen maailmankirjallisuuden ideat kiinnostavat. Yhtä kaikki Lehdon ajattelun provokatiivisuus kutsuu subjektiivisiin reaktioihin, ja tätä olen pyrkinyt myös kritiikilläni havainnollistamaan. Vaikka Lehdon kirjoitus avautuukin monin osin kommunikaation vastustamisena väärinkäsitysten ja hämäystenkin nimissä, on se laajentanut isosti omaa ymmärrystäni kirjallisesta kommunikaatiosta.
1 Johdatuksena lajiin kannattaa joka tapauksessa lukea Lehdon essee ”’I Love Me, Vol I’. Palindromin tulo Suomen runouteen ja sen merkitys” vuodelta 2002. Alussa oli kääntäminen. Savukeidas, 113–122.
2 Kulttuurista kontekstia olennaisempaa tässä on kuitenkin ehkä Haavikon merkitys Lehdon omalle tekijyydelle. Avausesseessä hän kirjoittaa: ”Olen ’kirjoittanut itseni ulos Haavikosta’, niin kuin melko moni sukupolvessani on joutunut tekemään, esseessäni ’Meidän maailmastamme puuttuu jotakin sanomatonta.’ Parnasso 2/1985”.
3 Antti Nylén 2007. Vihan ja katkeruuden esseet. Savukeidas, 173–224.
Tuomas Taskinen