Kaisa Ijäs
Aurinkokello
Teos 2018, 72 s.
Helsinkiläisen Kaisa Ijäksen tuotanto kattaa post-romanttista, konkretismiin viittaavaa ja voimakkaan affektiivista runoutta. Hänen aiemmat teoksensa Siskot, veljet (2009) ja Pakopiste (2013) ovat osoittaneet, kuinka metaforaan uskomalla voi löytää tunnistettavan tavan käyttää kieltä emotionaalisena, kommunikatiivisena ja sidoksellisena merkitysten välittäjänä.
Kolmas runokokoelma Aurinkokello on vaikuttava poeettinen läpileikkaus aikaan: käsitteenä, materiana, sanana. Aikaan yksilöllisenä ja aikaan kollektiivisena. Aikaan ennen meitä ja aikaan meidän jälkeemme. Tämän voi tietysti havaita jo teoksen nimestä, joka nostaa esiin sekä ihmisestä riippumattoman että riippuvaisen tavan käsitellä aikaa. Aurinkokellon motiivi myös syvenee upeasti kohti yksityiskohtaisempia havaintoja teoksen neljässä keskenään hyvin erilaisessa osastossa. Muistin ja unohduksen tematiikka sitoo osastot yhteen ehkä hieman odottamattomallakin tavalla, sillä kielen materian näkökulmasta kokonaisuutta voisi luonnehtia polveilevaksi.
Seitsenkymmensivuinen teos rakentuu osin fragmentaarisin, osin säemuotoisin, osin suorista sitaateista koostuvin ilmauksin laajaksi ja kunnianhimoiseksi kokoelmaksi. Kokonaisuus avautuu viivytellen muttei missään vaiheessa jämähdä paikoilleen. Kielen abstraktiaa ja konkretiaa hiuksen hienosti erittelevät havainnot eivät kiirehdi antamaan lukijalle lineaarisia, yksiulotteisia suuntaviivoja symboleilla ja sävyillä leikittelevään teokseen.
Donna Harawayltä ja Jaakko Eino Kalevilta poimitut sitaatit esilehdellä peräänkuuluttavat luopumisen ja uudelleen syntymisen tematiikkaa. Poiminnot tuntuvat perustelluilta, sillä kumpaakin Aurinkokello tarjoaa vuoroin hienovaraisemmin, vuoroin alleviivaavan terävästi. Lapsuuden ja yksilön henkilökohtaisiin kokemuksiin nivoutuvien konkreettisten havaintojen sijaan se käsittelee assosiatiivisesti muistin ja muistamattomuuden suhdetta. Luopuminen on läsnä vähintään unohduksessa, johon teoksessa palataan useasti mutta joka kerta melko huomaamattomasti:
Muisti on yksi unohduksen muoto, kuka sanoi.
Tämä herättää pohtimaan, onko unohdus muistamisen vastinparina eräänlainen ajallinen reunaehto: jotain, mikä osoittaa rajan tietoisuutemme ja inhimillisen, tuntevan ja ajan mukana päivittyvän subjektiivisuutemme välille.
Siinä, missä osasto ”0. Ellipsi” tutkii kieltä materian ja metaforan tasolla, ovat osastot ”1. Lähetit” ja ”2. Rituaalit” kautta linjan monimuotoisempia. Runsaissa, kielen kulmikkuutta korostavissa säkeissä liikutaan ja liu’utaan ajasta ja paikasta toiseen ja mukautetaan lukija havaitsemaan sanavalintojen semanttiset erot: mitä on muistaa, mitä muistuttaa.
Kaikki palaa alkuun; lapseen joka kulkee
evoluution polkua siirtymäobjekti päässään
kunnes noudattaa sukua, lukua ja sijaa.
Nähdäkseni Ijäksen kyvykkyydestä kirjoittajana kertoo parhaiten juuri tämänkaltaisten havaintojen esittäminen koruttomasti mutta huolitellusti. Yhtä olennaista on sekä todellisuuden mahdottomuuden että sen tarjoamien mahdollisuuksien käsitteleminen kielen kauneuden avulla. Sinänsä hyvin loogista, onhan Ijäs koko todellisuusrepresentaation ytimessä pyhittäessään koko teoksensa tämän järjettömän, massiivisen käsitteen kirurgiaan.
Ovatko aika, muisti ja muistot siis yhtä? Tuskin, eikä Ijäs edes pyri käsittelemään niitä synonyymeina toisilleen. Olennaisempaa lienee kysyä, mikä on Aurinkokellon kontekstissa aikaa, muistia ja muistoja itsessään kuvaavin yksikkö? Ijäs tarjoaa paitsi useita vaihtoehtoja, myös työkaluja kysymyksen hahmottamiseen.
Yksi varteenotettava aikaa, muistia ja muistoja havainnollistava yksikkö voisi olla sanakirja. Teoksen toisessa ja kolmannessa osastossa erilaisia ajallisuuden kerroksia pohditaan etymologisista sanakirjoista poimituin termein. Summittaisilta tuntuvat nostot rinnastuvat tunnistettavan murteellisiin litterointeihin, joissa lainaaminen nousee yhtenä teoksessa hyödynnettynä, varsin kiehtovana menetelmällisenä valintana painotetusti esiin. Eksplisiittinen lähdeluettelo teoksen lopussa toki puhuu puolestaan, mutta alkuperäisestä kontekstistaan irrotetut lausumat tuovat teokseen vaikuttavan, monikerroksisen ajallisen sävyn:
>niihä ne oppineet sannoo, että tuo taevassii on iha uajaton>
>kurjet lensvät yl ilema uajattoma>
Vuodenajat, kuten myös vuorokaudenajat, ovat aihioina tuttuja Ijäksen aiemmasta tuotannosta mutta luovat Aurinkokellon aikakäsitykselle tärkeän, inhimillisen ja kollektiivisen ulottuvuuden. Tiedostettua tai ei, ne kutsuvat pohtimaan binäärioppositioita Ijäksen kirjoitustyylille ominaisina esteettisinä valintoina. Samalla tämä luo entistä konkreettisemman linkin Ijäksen ja modernin, romanttisen suomalaisen runoustradition välille ja muistuttaa hennosti esimerkiksi aforistiikan uudistaja Mirkka Rekolan kokoelmasta Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille (1972).
Toinen aikaa, muistia ja muistoja yhden sulatusuunin sijaan erillisinä, itsenäisinä representaatiotasoina tarkasteleva yksikkö voisivat olla posthumanistiset motiivit, joita teos esittelee käytännössä joka käänteessä. Säkeissä on pelkoa, eikä ihme: olisi liioiteltua ylistää ehdoitta ihmisen kuvaksi rakennettua koneistoa, joka lopulta vie meidät kohti omaa tuhoamme.
Aurinkokellon pelko ei kuitenkaan ole kaoottisesta, loputtomasta tai peruuttamattomasta ammentavaa pelkoa eikä siksi vertaudu traumakertoimessaan esimerkiksi Marko Niemen suomentamaan Ulrika Nielsenin Perikatoon (2017). Aurinkokellon pelko on häivytettyä, pinnan alla kytevää, mutta kielellisesti näkyvää takeltelua. Pelkoa siitä, että jonain päivänä emme enää muista emmekä unohda. Tämä huipentuu viimeisessä osassa ”4. Kesto (remix)”, jonka aikakäsitys ulottuu konkreettisen lähelle nykyihmistä ja aikaamme lähtemättömästi kytkeytyvää koko ihmiskunnan kriisiä:
laboratoriossa rakennetaan koralliriuttaa tuhoutuneen tilalle
päästöjen varjot heittyvät etuoikeutettujen päiviemme ylle
Kaari, jonka Aurinkokello muodostaa matkallaan näihin säkeisiin, on laaja ja kunnioitusta herättävä. Teoksen voima on paitsi sen vivahteikkaassa, harkiten hiotussa kielessä, myös sommitelmallisessa typografiassa, joka terävöittää dialogia Ijäksen ja hänen hyödyntämiensä sitaattien välillä. Lisäksi se korostaa listattuina esitettyjen havaintojen kauneutta, kuten esimerkiksi tässä apofaattisessa listassa kaikesta siitä, mitä aurinko ei ole:
Ei kultti
ei symboli
ei obeliskin varjo
ei Helioksen vaunu
ei esoteerinen silmä
ei pyhimyksen sädekehä
ei keisarin likainen kolikko
ei kuninkaan balsamoitu sydän
ei diktaattorin hellittelynimi
ei puheenjohtajan anus solaire
ei kellopeliappelsiini
ei sivullisen alibi
ei teknoluonto
Toisin sanoen tässä, niin ikään posthumanistisiin teemoihin kytkeytyvässä havainnossa kielletään kaikki ne kulttuuriset ja symboliset merkitykset, joita auringolle on annettu. Negaation voi siis esittää kauniisti, jopa keveyttä etsien.
Otsikoimattomat runot antavat kenties kaikkein eniten Ijäksen tuotannolle kaipaamaani ilmavuuden tuntua. Ero on huomattava hänen aiempiin teoksiinsa verrattuna. Esimerkiksi esikoisteoksen Siskot, veljet runot nivoutuvat niin tiukasti otsikoihinsa, että se aika ajoin tuntuu vievän tehoa runon varsinaiselta sisällöltä. Tässäkin suhteessa Aurinkokello on edeltäjiään vivahteikkaampi ja tekstien välisiä rajoja uskaliaammin tutkiva kokonaisuus.
Teoksen nimessä esiintyvä sana kello toimii varmasti myös parhaana mahdollisena lukuohjeena kokoelmalle niin temaattisesti kuin lukemiseen konkreettisena toimintana viitaten. Teos muodostaa syklejä ja painottaa subjektiivista kestoa sekä yksittäisissä osastoissa että niiden välillä.
Kaiken kaikkiaan Aurinkokello on ajaton ja tärkeä poeettinen kannanotto kauneutta tavoittelevan, kuolevaisen yksilön ja hänen kaoottisen elinympäristönsä suhteesta, jossa suurin epävarmuus ja konkreettisimmat uhkakuvat löytyvät ihmisestä itsestään. Kaikkien toiveikkaiden harmaan sävyjensä rinnalla se väläyttää aika ajoin sydäntä särkeviä, yllättäviä ja mustavalkoisia teräväpiirtokuvia: minkä muistamme, sitä emme ole unohtaneet, mutta mitä emme enää muista, sen olemme unohtaneet. Ehkä Ijäs jättää lukijoilleen perinnöksi luvan tarkastella maailmaa myös tältä kantilta – peläten ja pelkäämättä.
Venla-Vanamo Asikainen