Karoliina Lummaa
Kui trittitii! Finnish Avian Poetics
Transl. Jaakko Mäntyjärvi, Emily Jeremiah & Fleur Jeremiah
Suomalainen tiedeakatemia 2017, 264 s.
Karoliina Lummaan Kui trittitii! Finnish Avian Poetics jatkaa tutkijatohtorin runolinnun poliittisuutta käsitelleen väitöstutkimuksen (Poliittinen siivekäs, 2010) aiheessa. Aiempi tutkimus, joka koski 1970-luvun ympäristökysymyksiin heränneen linturunouden subjektien konkreettisuutta, avautuu laajemman aikajanan osaksi. Väitöksen keskiössä oli linnun edustavuus – tässä teoksessa representaatiosta kurkotellaan vahvemmin materiaaliseen lintuun ja sen konkreettisiin siivenjälkiin tekstissä. Poeettisen linnun voi kyllä nähdä metaforana mille hyvänsä ihmisestä erilajiselle. Lummaan tutkimusta lävistävä eetos on myös luonto–kulttuuri-erottelua ja lajieroja purkavassa asetelmassa. Lintu on kuitenkin kulttuuriperinnöllisessä erityisyydessään motivoitu tutkimuskohde.
Lummaan tutkimus on kirkas katsaus lintutekstin pitkään perinteeseen Suomessa. Linnun merkitystä hahmotellaan taiten filosofisen, biologisen ja taiteentutkimukseen uppoavan lähiluvun keinoin. Mikä korvaisi linnun? Lintukulttuuri on Suomessa monikerroksinen: sillä on kirjava perintö sotkan alkumunasta live-lintukameraan. Lintuja on metsästetty, tunnistettu ja ruokittu, pidetty lemmikkinä. Lintu tuntuu siksi tutulta, tunnistettavalta ja inhimilliseen elämään monella tapaa kietoutuneelta. Silti lintu pakenee filosofista katsetta, taiteentutkijan silmää, niin kuin Lummaan valitsemassa Timo Haajasen runossa teoksesta Rigor Mortis (1991):
Naurulokkeja täysin summaton parvi.
Ehkä yhdellä identifiointinumero renkaassa
(mutta ei se mitään). Eivätkä ne ole
hajoitettavissa eivätkä yhteenajettavissa
niin kuin ihmiset, eivät ole
kerta kaikkiaan
paljon paskaakaan.
Haajasen säkeissä esille nousee myös luonnontieteen ja ornitologian yritys ottaa lintu haltuun. Linnun merkitykseen kurotellaan siis moniaalta, mutta tiede ei löydä murtumaa paljon perusteellisempaan vastaukseen: tieteen avulla voidaan oppia linnun ominaisuuksista, mutta lintuyksilö jää lopulta aina vieraaksi. Teoksessa esitetty metodi onkin yhdistelevä ja vertaileva: runon lintua vertaillaan tieteen tuntemaan lintuun.
Linnut ovat siellä missä ihminenkin, ja lintu on siksi taipunut loputtomilla tavoilla osaksi kirjallisuutta, musiikkia, tanssia. Elävän, konkreettisen linnun vaikutus on helposti miellettävissä innoitukseksi, mutta akateemisesti todellisen linnun ja tekstin suhdetta ei ole liiemmin tutkittu. Luontoesityksen suhdetta luontoon sekä tekstin edustavuuden ja jäljittelevyyden kysymyksiä on käsitelty paljon jo ekokritiikissä, mutta Lummaa hahmottelee lintupoetiikassaan (avian poetics) tapaa, jolla etsiä ei-inhimillisen jälki tekstistä konkreettisesti. Mikä on lintu runossa? Mitä materiaalinen lintu tuo runoon? Kuka tätä oikein kirjoittaa? Tämä teoksen ehdottama lintupoetiikka on Donna Harawayn luontokulttuurin (natureculture) käsitteelle perustuva jäsennys, joka rikkoo inhimillisyyden peilin, kiertää antroposentriset tulkinnat ja näyttää tavan, jolla konkreettinen lintu on tekstissä tekijä.
Lintumaisuus (birdlikeness) voi ilmetä runossa rytminä ja typografiana, linnun lennon kuviona tai sen asentona. Ei-inhimillisen osa tekstissä jää monesti hienovaraiseksi. Melkein itsestäänselvin, näkyvin luontokulttuuriseksi sekoittuva juonne on linnunlaulu niin kuin ihminen sen kuulee. Ei-inhimillinen vaikutus ruumiillistuu tekstiin linnun äänenä, linnunlaulukirjoituksena (birdsongwriting). Teoksessa runotekstiin taivutettu linnunääni tuodaan esille erityisesti Eero Lyyvuon 40-luvun runoissa. Vaikka inhimillisellä kielellä kyetään tavoittamaan tarkasti linnunlaulun kulkuja ja ominaisuuksia, suodattuu linnunlaulu tällöin kuitenkin kauttaaltaan inhimillisen kielijärjestelmän läpi. Eräänlaisen perustyön lintujen äänien tekstuaalisessa tallentamisessa on tehnyt Jussi Seppä (1885–1951), jonka kuvauksia lintujen äänistä on hyödynnetty teoksen läpi vertailtaessa runojen lintusanoja. Tätä linnun konkreettista ääntä käsitellään niin perinpohjaisesti foneemitasolle saakka, että suomeksi kirjoitettujen lintusanojen erittely käy englanninkielisessä teoksessa osin etäännyttäväksi ja hankalaksi. Tosin elävään lintuun palauttavat teorian lomasta Ari Kuuselan ja Oskari Härmän lintuvalokuvat. Jokaisen kappaleen alkuun on yhdistetty valokuva runon käsittelemän lintulajin yksilöstä – edustajasta, mutta materiaalisesta linnusta sen omassa ympäristössä.
Linnun kulttuurisia representaatioita tarkasteltaessa katse on ihmisen, mutta uudessa lintupoetiikassa ydin siirtyy yhteyteen, ihmisen ja linnun yhdessä jakamaan kulttuuriin. Mitään erityisen uudistavaa ei-inhimillisen lukutapaa tutkimus ei tarjoa. Esimerkiksi Lea Rojola on kirjoittanut romantiikan lukutavasta, jossa lintujen lintuuden tulkinta ohitetaan itsestäänselvästi vailla huolta linnun kiistämättömästä materiaalisesta ruumiillisuudesta. Poeettinen lintu on vakiintunut, tunnistettava, helposti sen metaforisiin attribuutteihin yhdistyvä – siis monesti vapautta, ihmisen tunteita, abstraktioita siirtävä runoväline, niin kuin Lummaakin osoittaa.
Ennemmin tutkimus tarkentaa posthumanistisen katseen kautta haettuun linnun ja ihmisen suhteeseen. Lummaa taustoittaa romanttisen ja symbolisen runolinnun perinnön, mutta teoksen läpi kulkeva posthumanistinen eetos nostaa linnun ohi yksinkertaistavista tulkinnoista. Posthumanistinen luenta on uudistanut ei-inhimillisen mieltämisen tapoja jostain litteän rekvisiitan ja ihmisen tunteita heijastelevan symbolisen ohi itsenäisen toimijuuden ehdottamiseen.
Teoksessa tarkastellaan kuuden runoilijan linturunoja. Kirjo saavuttaa erilaiset ajassa muuttuneet luonnon ja eläimyyden jäsennykset hyvin: 40- ja 50-lukujen symbolisen murros konkreettiseen Maila Pylkkösen runoissa, 70-luvun ekologinen käännös ympäristönsuojelun kysymyksiin esimerkiksi Sauli Sarkasen tuotannossa. Kiinnostavin juonne teoksessa on kuitenkin eräänlainen 2010-luvun uusien uhkien lintu ja sen avaamat merkitykset.
Jo 70-luvun ympäristöpoliittisen käänteen runouteen kuului eräänlainen linnun puolestapuhuminen ja suojelevan ihmisen ajatus. Lummaa hahmottaa uudemman runouden kytkökset osittain ympäristörunouden jatkumoksi, mutta 2010-luvun lintu asettuu osin erilaiseen positioon inhimilliseen nähden. Luhistuvien ekosysteemien ja ekokatastrofin linnun kautta hahmotellaan uudenlaista suhdetta inhimilliseen. Antti Salmisen dystooppisista runoista Lummaa nostaa vielä kummallisemman linnun, jonka kautta ihmisen on käännettävä käsityksensä ja katsomuksensa luonnosta, lajista ja omasta paikastaan.
Eläin ympäristön muutosten ja tuhon indikaattorina löytyy jo 70-luvun linturunosta. Salmisen runoteos Nollankuori (2013) on nostettu haastamaan aiemmin kirjoitetun ympäristötuhon runoutta. Salmisen runouden kautta uudet uhat siirtyvät koskettamaan laajemmin kaikkea olevaa; tuho on ihmisen masinoima, mutta se ulottuu lajieroista riippumatta kaikkiin olentoihin. Maailmanlopun teoretisoinnissa Timothy Mortonin ajatus kaiken monistisesta ykseydestä, samasta aineesta rakentuneesta elävästä kulkee lintupoetiikassakin rankana. Maailmanlopun lintu eräänlaisena ekologisena tietoisuutena (Morton kutsuu tätä ekognosikseksi) kiertää silmukan ja saavuttaa inhimillisen sen oman selän takaa – ihminen ei tuhoa luontoa, perinnemaisemaa tai lintua. Ihminen tuhoaa itsensä.
Sini Herranen