Suvi Valli
Spiraali
Otava 2017, 105 s.
Suvi Vallin hitaasti aukeneva Spiraali on kielessä hengittävää runoutta. Spiraali liikkuu ja laajenee ajassa käsitellen yksilön paikkaa historiassa, tapahtumien toistuvuutta ja niiden episodimaisuutta. Muoto on kevyempi kuin Vallin aiemmissa teoksissa. Muuntuva toisto on Spiraalissa keskeistä niin rakenteen kuin teemojenkin tasolla.
Kuluvaa polvea seuraa kuluva polvi.
Yhä uudestaan koittaa loppuun kuluva aika, kuluu kamarijunkkarien,
voutien ja kievarien aika, kuluvat kestitykset ja kyyditykset,
huoltoasemien ja kirjasivistyksen aika.
Viime sodat muuttuvat viimeistä edellisiksi.
Spiraalin perusyksikkö on jotain fragmentin ja säkeen väliltä, ja sen poetiikassa voi nähdä yhtymäkohtia Vallin aiempiin kirjoihin. Esikoisteos Ohijuoksija (2011) on typografisine kokeiluineen Spiraalia tyylillisesti runsaampi teos. Myös Elämä:kertoja (2014) on ilmaisultaan Spiraalia laveampi, ja lisäksi Spiraalista puuttuvat Elämä:kertojassa käytetyt roolirunon keinot. Spiraalin muoto onkin aiempaa tuotantoa korostuneemmin fragmentaarinen. Kuten Vallin aikaisemmissa kirjoissa, myös Spiraalissa kielelliset mielleyhtymät ja leikit rakentavat kokonaisuutta. Toisinaan fragmentit saavat lähes aforistisia piirteitä: ”Vieras tarkoittaa tuttua kutsuttua ja vierasta / kutsumatonta.”
Muoto luo kiinnostavia paradokseja, kun fragmentti ei avaa tilaa niinkään nopeudelle kuin hitaudelle: ”ei ihmisen elämä kulu niin nopeasti, että siitä ehtisi kertoa”. Toisinaan toisto vie kuitenkin terää sanottavalta. Esimerkiksi kahdesta säkeestä ”Männyn yksikkö on männikkö. Mänty ei seiso. / Se nousee, tuo itseään esiin monikossa” jälkimmäinen tuntuu selittelevältä. Fragmentaariselle teokselle tyypillisesti raja runojen välillä on häilyvä. Kirja on kuitenkin jaettu seitsemään osastoon.
Yksi mahdollinen lukemisen konteksti Spiraalille on yhdysvaltalaisen runoilijan Charles Olsonin (1910–1970) projektiivisen säkeen poetiikka. Olson esittelee pamfletissaan ”Projective Verse” (1950) poetiikkaa, jossa hengitys toimii runon rytmin ja säkeen lähtökohtana. Kirjoittavasta ruumiista lähtevä projektiivinen säe asettuu Olsonin ajattelussa vaihtoehdoksi suljetulle muodolle ja mitallisuudelle. Projektiivinen säe on yhteydessä paitsi liikkeeseen ja ruumiiseen myös musiikkiin. Olson viittaa kirjoituskoneeseen tekstin tuottamisen välineenä, kun hän kirjoittaa: ”runoilijalla on ensimmäistä kertaa nuottiviivasto ja tahtiviivat, jotka muusikolla on ollut käytössään”[1].
Sivutilaa käytetään Spiraalissa laajasti. Typografia ja tyhjä tila toimivat teoksessa Olsonin esittämällä tavalla: hengityksen ja äänen suhdetta jäsentävästi. Esimerkiksi seuraavassa katkelmassa säkeen ”putoaminen” kiinnittää huomion sen kirjoituksellisuuteen ja saa aikaan katkoksen tekstissä:
Pystyyn jää äitipetäjiä, yksinäisiä siemenpuita.
Närhen nokasta putoaa säe,
nyt säe putoaa,
kastemato nykii lehteä maan alle
Spiraalissa huomionarvoista on, kuten Vallin teoksissa muutenkin, suomen ja saksan kielirajan ylittyminen ja kielen materiaalisuuden käsittely kieliä sekoittaen. Välillä saksan kieli tuntuu taustamaisemalta, joka vuotaa ja pilkahtelee esiin. Teoksessa viitataan myös maantieteelliseen saksan kielialueeseen: mukana on banaaleja löydöksiä, kuten ”Karl Marx Karl-Marx-Strassella”, sekä viittauksia Böömiin, joka on ollut historiallisesti raja-aluetta saksan ja tšekin kielten välillä.
Usein Spiraalin fragmentit ja ilmaukset saavat lisämerkityksen saksan kautta, vaikkei saksa olisi niissä näkyvästi läsnä. Olsonia mukaillen: kun runon perustaksi oletetaan hengitys, on kielirajojen ylittäminenkin kevyttä.
Virheettömässä jotain vialla
ja sinussa ja sinussa ja sinussa hengen veto, Atemzug,
zug zug zug, veturi.
Hengitystä merkitsevä ”der Atemzug” johtaa junaa merkitsevään sanaan ”der Zug” ja samalla sanan onomatopoeettiseen hahmoon. Sanajonon materiaalisuus on toisaalta myös ikonista: zug-sanat muistuttavat vaunuja ja veturi on veturi, i:n pisteessä voi nähdä savun tupruttavan. Spiraali leikkii paljon myös merkityksillä, jotka syntyvät kielten välissä. Fragmentissa ”sch! Mitä Schlange tarkoittaa?” suomeksi hyssyttelyltä kuulostava saksassa yleinen konsonanttirykelmä ”sch” saa toisen merkityksen käärmeen suhinasta. Useasti toistuvissa verbeissä ummistaa ja umpeutua voi kuulla myös saksan sanan um, joka merkitsee muun muassa ’ympäri’, ’ympärillä’. Jännite äärettömiin kurkottautuvan spiraalin ja umpinaisen tilan välillä onkin yksi Spiraalin ulottuvuuksista.
Vallin kielirajoilla leikkivästä runoudesta syntyy mielleyhtymiä Cia Rinteen minimalistisiin runoihin, Henriikka Tavin Sanakirjaan (2010) ja etenkin Kari Aronpuron runouteen. Spiraalin loppukiitoksissakin mainitun Olli-Pekka Tennilän runoteos Ontto harmaa (2016) on myös kiinnostava vertailukohta. Siinä englanninkieliset fragmentit ja kielileikit (”It takes one to no one”) lomittuvat mukaan teokseen. Sekä Spiraalin että Onton harmaan kielileikkiviin poetiikkoihin liittyy lisäksi lapsenomaisia sävyjä. Onton harmaan kaikuja voi kuulla erityisesti Spiraalin aforistisissa ja sanonnaltaan niukoissa fragmenteissa: ”Suunnattomuudessa mikään ei lähene vaan kasvaa.”; ”Puhutaan vallitsevasta valosta.”
Spiraalin osastot on nimetty tummin kursivoiduin f-kirjaimin siten, että niiden määrä lisääntyy teoksen edetessä: ensimmäistä osastoa merkitsee yksi f-kirjain ja seitsemättä seitsemän. Osastojen nimet toisintavat teoksessa keskeiseksi nousevaa spiraalimuodon ja muuntuvan toiston rakennetta. Aluksi kirjaimet tuovat mieleeni musiikin: nuottiavaimet ja musiikin dynamiikkaa merkitsevät kirjaimet, etenemisen fortesta fortissimoon ja kohti yhä kasvavaa äänenvoimakkuutta. Toistuessaan kirjaimessa alkaa kuitenkin korostua sen visuaalinen hahmo: seitsemännen osaston nimi ”fffffff” alkaa muistuttaa esimerkiksi Punahilkan suden vatsaan ommeltuja tikkejä. Samalla kun äänenvoimakkuus kasvaa, merkin mykkä hahmo korostuu. Kirjan loppupuolella on paljon viittauksia Punahilkka-satuun:
Ammuttua ei saa takaisin. Sanat viattomuuttaan
puhkovat, yhä uudelleen me tahdomme kuulla suden umpeutuvan.
Lapsuuden teema liittyy olennaisesti teoksen tapaan käsitellä aikaa. Löydön tuntua on sellaisissa lapsenomaisissa, itsestäänselvyyksiä uutisina kertovissa lausahduksissa kuin ”Minulla on korvien välissä silmät”.
Spiraalin sivujen yläkulmissa on kuvia jaloista: jokaisella osastolla ensimmäistä ja viimeistä lukuun ottamatta on omanlaisensa jalat. Paljaita ja kengällisiä jalkoja, koiran jalkoja, aikuisten ja lapsen jalkoja. Kuviin syntyy liikettä flip bookin tavoin, kun sivuja selaa nopeasti. Keino on poikkeuksellinen ja huomiota herättävä, mutta on vaikea sanoa, kuinka vahvasti sitä olisi tulkittava suhteessa itse runoihin. Kuvitus, jonka on tehnyt myös kannesta vastaava graafikko Kirsti Maula, tuntuu korostavan kirjaesineen roolia kustannustoimitettuna tuotteena. Toisaalta jaloilla on kyllä teoksessa paikkansa. Ne yhdistävät sukupolvia: ruumis on oma ja ainutkertainen, ruumiillisuus jaettua ja toistuvaa.
Painoa seuraa jalka jota seuraa jalka jota seuraa huojahtaminen,
huoahtaminen, huojentuminen
ja polvikulumia. Elämä kepeitä kuulia tulvillaan
tuoksuu lohdulta, seuraa kohtuuttomuus:
Sanat kuten ”suunnattomuus” ja ”huojuminen” toistuvat Spiraalissa paljon. Jalkoihin tarkentaminen häivyttää yksilösubjektia. Toisaalta se korostaa myös lapsen näkökulmaa, katselemista alhaalta käsin.
Spiraalin spiraalimuoto toimii hyvin myös lukuohjeena: kyseessä on tavallista korostuneemmin teos, joka saa lisää kerroksia uusien lukukertojen myötä. Liikkuminen kielen abstrakteilla tasoilla vaatii lukijalta paljon. Spiraali on Vallin tähänastisista kirjoista tyylillisesti keskittynein mutta kurkottaa temaattisesti niin moniin suuntiin, että jokin etäisyyden tuntu jää silti. Analyyttisesti lähestyen Spiraali tarjoaa paljon sellaista, mihin upota. Teos houkuttelee viittausten etsimiseen: tässä ovat Aronpuron Aperitiffista (1965) tutut aurinkomarkiisit, siinä taas siintää Michel Houellebecqin Mahdollinen saari (2005) saksaksi käännettynä, tuolla on viittaus Gilles Deleuzen affektiteoriaan.
Säkeen ja fragmentin, äänteellisyyden ja kielten väleissä liikkuva teos avautuu kohti yritystä ymmärtää ihmisyksilön paikkaa historiassa. ”Tänne synnytään jalat pareittain ja saadaan napa, eri aikoina / havaitaan yhdennäköisiä kierukoita, spiraaleja, / kukin hakeutuu muotoonsa.”
1 Charles Olson 2006. Projektiivinen säe. Suom. Henriikka Tavi ja Touko Sauhu. Tuli&Savu 1/2006, 58.
Riikka Simpura