Ulrika Nielsen
Perikato
Suom. Marko Niemi
Poesia 2017, 108 s.
Suomenruotsalaisen Ulrika Nielsenin teos Perikato (Undergången, 2015) pudottaa meidät keskelle maailmaa, joka on vuonna 2017 jo monin tavoin tuttu ja koko ajan avautumassa lisää. Teos osuu moniin tämänhetkisiin huolenaiheisiin, ja sen suomentaminen on senkin takia ollut tärkeää. Kokoelma alkaa vaikuttavalla kuvalla: ”tähtitaivas oli myyty”, tilalla on valtava näyttö mainoksille, logoille ja propagandalle. Emme näe tähtiä emmekä toisiamme, näemme näyttöpäätteet: ”Kauheasti ihmisiä ja silti: / missä kaikki ovat?” Runojen ihmiset etsivät elämälleen merkitystä ja itselleen paikkaa.
Sana ”perikato” on konnotaatioiltaan vahva. Perikato voi merkitä konkreettista tuhoa tai moraalista turmiota. Nielsenillä perikatoon on johtanut konsumerismi, joka on luonteeltaan ennen kaikkea henkistä tyhjyyttä. Myös systeemi on jo osittain romahtanut: ”Jatkamme / ikään kuin leikillämme. // Kuljeskelemme raunioiden ja jäänteiden seassa.” Rauniot ja hylätyt ostoskeskukset kiehtovat, romahdus näyttäytyy mahdollisuutena. Se tarjoaisi ainakin vaihtoehdon tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunteille. Näin pohtii osaston ”He kertoivat minulle tai huimaus” elämäänsä tilittävä nainen. Otsikon huimaus, viehtymys raunioihin, ulkopuolisuuden tunteet: näiden voidaan mielestäni tulkita viittaavan romantiikan teemoihin. Perikadon maailmassa romantiikan ylevää tai huimauksen aikaansaavaa hurmioitumista ei kuitenkaan enää ole. Huimausta aiheuttaa ehkä se, että kaikkea on liikaa: ”Nainen sanoi: / Kolusin koko netin läpi enkä löytänyt mitään.” Perikadon nimeämättömät henkilöt kokevat elämän merkityksettömänä. Mikään ei tunnu miltään, kun ei enää viitsi ostaa sellaista, mitä ei tarvitse. Miksi lukea tai kirjoittaa, kun merkitystä ei ole? Miksi hankkia lapsia, kun ihmisiä on jo liikaa?
Lakattuaan kuluttamasta nainen alkaa kävellä jotain tehdäkseen, kunnes: ”Yhtäkkiä hän lakkasi kävelemästä. // Ei ole mitään minne kävellä, hän sanoi.” Τähän hetkeen Nielsen tuo upean runokuvan: elokuvien hevosia, jotka lakkaavat kävelemästä ja juuttuvat mutaan omistajan piiskatessa niitä. Mieleen tulee Andrei Tarkovski (jota Nielsen seuraavan osaston alussa siteeraakin) ja hevonen vitaalisuuden symbolina. Hevonen kieltäytyy jatkamasta; elämänhalu katoaa. Runon nainen lakkaa kävelemästä joutuessaan tekemisiin luonnon kanssa: ”Yhtäkkiä tie loppui. Läsnäolon tunne, äkkiä pelkkää villiyttä. Silloin hän oli pysähtynyt. Oliko hän kadottanut kyvyn vastustaa itseään?” Itselleni tämä kävelemisen lopettaminen on yksi kokoelman avainjaksoista. Käveleminen (sekin monen romantiikan ajan runoilijan, taiteilijan ja ajattelijan modus operandi) on nähty vapautumisen ja merkityksen löytämisen keinona, kuten myös Riikka Simpura huomioi Perikatoa käsittelevässä esseessään[1]. ”Kävelemisen vapaus on sitä, ettei ole kukaan, koska kävelevällä keholla ei ole menneisyyttä, vain ikivanha elämänvirtaus”, kirjoittaa Frédéric Gros teoksessaan Kävelyn filosofiaa (2008). Historian tunnetuiden kävelijöiden ja erakoiden halu oli ”vaeltaa metsään elääkseen tietoisesti” (Henry Thoreau); Nielsenin runon nainen kavahtaa luontoon sulautumista. Voisi sanoa, että aatehistorian kävelijöilläkään ei ollut ”mitään minne kävellä” mutta kävely oli silti heille ratkaisu. Kävelyn lakkaaminen näyttäytyy tätä taustaa vasten radikaalina tekona.
Nimiosasto ”Perikato” käynnistyy pitkällä sitaatilla saksalaisen Falk Richterin näytelmästä Trust. Siitä Nielsen lainaa kuvan lasiseinäisen rakennuksen 27. kerroksessa olevasta naisesta. Nimiosasto jatkaa merkityksettömyyden tunteen teemaa, kun ainoaksi vaihtoehdoksi asettuu suorastaan olemattomuus: ”Sillä heti oli selvää että minun, joka en halunnut olla kukaan, / oli pakko olla joku.” ”Yritin tulla joksikin. // Mutten halunnut olla kukaan tai mitään, nainen sanoo.” Naisen rinnalle ilmestyvät riittämättömyyden tunteista ahdistunut mies ja kuoro. Kuoron mukanaolo antaa tekstille antiikin tragedioiden painoa: ”Kuoro lauloi: tulee niin suunnattoman kalliiksi pitää ihminen elossa. // Joka hädin tuskin edes on elossa. // Mitä me tekisimme? // Mitä minä tekisin? mies sanoi. // Mitä me tekisimme? sanoin. // Se tulee niin suunnattoman kalliiksi, lauloi kuoro.”
Nainen ja mies pohtivat, mitä vaihtoehtoja jää, kun on pakko olla joku, joka ei kykene sulautumaan järjestelmään. ”Ihmiset valitsevat mieluummin pahuuden kuin mielettömyyden, / mies sanoi.” Kaivataan vääjäämättömyyttä, romahdusta, joka pakottaisi muuttumaan, tekemään jotain. On liikaa valinnanmahdollisuuksia, liikaa trendejä seurattavana (”Sisäpuoli on uusi ulkopuoli. Ulkopuoli on uusi sisäpuoli // Raw food on seuraava iso juttu”). Romantiikan teemoja ovat myös ero luonnosta, kaipuu ja nostalgia. Tekstissä viitataan lapsuuden tuttuun peltomaisemaan ja kaivataan jonnekin: merelle, pieneen ränsistyneeseen kylään. Vähitellen yhteys toiseen ihmiseen löytyy: ”Lapsen hengitys ihoani vasten. // Saapuminen merelle. // Tartu käteeni, jäädään tähän.”
Ehkä maailmanloppu kuitenkin saapuu, sillä seuraavaksi Nielsen kertaa Lars von Trierin Melancholia-elokuvan viimeisiä minuutteja, elokuvan siskosten dialogia hetkeä ennen jättiläisplaneetan iskeytymistä maapalloon. Seuraava osasto taas siteeraa tieteisromaani-ideoita ruotsalaisten Leif Holmstrandin ja Pär Thörnin teoksesta Sjuttioåtta uppslag till sf-romaner hämtade ur Linus Andersens anteckningsbok (2014). Lainaaminen on moninkertaista ja alkuperäisyys hämärtyy.
Loppua kohti runopuhe käy henkilökohtaisemmaksi. Runo ”4. heinäkuuta 2013” tarjoaa intiimin välähdyksen teoksen kirjoittamisesta: ”kirjoja, muistiinpanoja, kaikkea aineistoa, elävää mutta sekopäistä, siis ’ei mitään’. // Jos vain saisin lapioitua sen kasaan. // Jos voisin päästä kielen sisään”. Ennen lopun väriä, valoa ja jonkinlaista armahdusta on käytävä vielä läpi tämän maailman todelliset kauhut: sodan keskellä elävät ja kuolevat lapset, Etty Hillesum keskitysleirillä, väsymys ja uupumus. Nielsen ripottelee sanat sivuille kuin pomminsirpaleet tai valonvälähdykset suljettujen luomien takana. Jonkinlainen vastaus, ehkä merkityksellisyys tai sisältö elämään, löytyy arjesta ja läheisistä ihmisistä: ”perunat kypsyvät // liesituuletin imee vesihöyryä // ylöspäin // katto hieman // kostea / täällä, tämä // keittiönpöytä, hieman naarmuinen, lamppu // hohtaa keltaisena // ja lapsi piirtää // viivan”. Myös uusi sukupolvi haluaa jättää maailmaan jäljen. Toivoa saattaa sittenkin olla. Hieman yllättäen kokoelma päättyy viittaukseen J. M. W. Turnerin näyttelyyn: ”Väsyneenä istuuduin penkille, tuijotin ja // yhtäkkiä näin sen, Turnervalon”. Kaoottiset viivat ovatkin valoa.
Perikato pohjautuu radioteokseen, ja etenkin nimiosaston miellän korvalle kirjoitetuksi. Muotoonsa teos sekoittaa monenlaista: esseerunoa, draamankaltaista vuoropuhelua, sivuille siroteltua lyyristä runoa. Marko Niemen suomennos on sävykäs, ja sitä on vaivatonta lukea. Nielsenin kieli on suoraviivaista, ja tämä välittyy myös suomennoksesta. Nielsen käyttää paljon sitaatteja ja viittaa esimerkiksi elokuviin. Kollaasimaisuus ei kuitenkaan tunnu itseisarvoiselta tai keinotekoiselta vaan luo kuvaa siitä hämmentävästä maailmasta, jossa teoksen henkilöt yrittävät navigoida.
1 Riikka Simpura 2017. Kävelemisen ja kirjoittamisen lopettamisesta. Maailmankirjat.
Katja Matikainen