Timo Salo
Mutta ennen muuta
Poesia 2017, 136 s.
Harri Nordell kirjoitti taannoin (HS, 6.8.2017) arviossaan Pauli Tapion esikoisteoksesta Varpuset ja aika, että teos on kotimaisen runouden kentällä ”myönteinen poikkeus”, sillä Tapio kirjoittaa ”selkeää aikalaisrunoutta”, joka on viime vuosina jäänyt ”kieltä tutkiskelevien ja ilmaisuun keskittyvien kokoelmien varjoon”. Tällaiset tölväisyt ovat onneksi nykyään harvinaisempia kuin joitakin vuosia sitten, mutta Nordellin kritiikki vahvistaa silti ikävällä tavalla vastakkainasettelua, jossa yhtäällä on oikeita aiheita, kuten historiaa, aikaa ja aikalaiskokemusta käsittelevää runoutta, ja toisaalla jokin tyhjiö, jossa runoilijat tutkivat kieltä.
Hyvä esimerkki tällaisten jakojen turhuudesta on Timo Salon uusin teos Mutta ennen muuta. Vaikka suomalainen nykyrunous yleisesti ottaen onkin tietoisempaa omasta materiaalisuudestaan kuin viisitoista vuotta sitten, niin harva runoilija ammentaa yhtä vahvasti kielen konkretiasta kuin Salo. Hänen runoudessaan merkitykset syntyvät äänteiden, kirjainten ja etymologisten kerrostumien tasolla, usein myös erilaisten rajoitteiden kautta. Salo on aiemmin julkaissut runouden ja aforistiikan rajapinnassa liikkuvan Epätietokirjan (2009) sekä runoteokset Eroosio ja Esiintymä (2014). Hänen tuotantonsa on jäänyt melko vähäiselle huomiolle, vaikka hän on näkyvä hahmo runousyhteisössä. Sosiaalisessa mediassa Salo on tunnettu anagrammirunoudestaan, joka muodostaa kirjojen rinnalle eräänlaisen jatkuvan tuotannon virran. Anagrammit tuntuvat olevan eräänlaisia arkirutiineja, samaan tapaan kuin Sami Liuhdolle sananeliöt.
Mutta ennen muuta ei kuitenkaan palaudu mihinkään yksittäiseen menetelmään tai keinoon, vaan kyseessä on selvästi punnittu teoskokonaisuus ulkoasua myöten. Poesian pyrkimys tehdä kirjoistaan kauniita esineitä tekee todella oikeutta Salon teokselle, jossa tekstin visuaalinen ilme on olennaisen tärkeä elementti. Tästä kertoo jo se, että tekijä itse on taittanut teoksen. Kuten yhä useammin kotimaisessa nykyrunoudessa, teoksen perusyksikkö ei ole runo vaan sivu tai aukeama. Sivu on jaettu kolmeen palstaan, mikä mahdollistaa lukusuunnan vaihtelun ja erilaiset typografiset asettelut. Fragmentaarisuus, poeettisen diskurssin epäjatkuvuus, monimerkityksisyyden maksimointi, yksityiskohtien runsaus ja teoksen laajuus (yli 130 sivua) tuntuvat aluksi hengästyttäviltä. Vähitellen kielen virrasta alkaa kuitenkin erottua toistuvia motiiveja, teemoja ja hahmoja.
Teoksen alaotsikko, ”Virityskuva”, viittaa analogisen television säätämistä varten lähetettävään testikuvaan. Kyse on siis kokeilusta, testaamisesta, hapuilusta, etsimisestä, jostakin mikä hakee muotoaan. Samalla ohjelmaa edeltävä virityskuva muistuttaa television teknologiasta, sen aineellisista toimintaedellytyksistä. Luentaan voi etsiä suuntaviivoja myös alussa lainattujen sanakirjaotteiden kautta. Esimerkiksi Nykysuomen sanakirja antaa sanalle aikaistua merkitykset ”varttua tai kehittyä täysi-ikäiseksi” sekä ”joutua liian aikaisin”. Verbi kehkeä taas sisältää Suomen sanojen alkuperän mukaan sellaisia merkityskerrostumia kuin ”kehittää”, ”kehittyä”, ”keriä”, ”päästää”, ”purkaa” ja ”purkautua”. Huomionarvoista on, miten yhteen sanaan voi kätkeytyä jopa toisilleen vastakkaisia merkityksiä. Tämä merkitysten jännitteisyys luonnehtii koko teosta. Erityisen selvästi se näkyy tavassa, jolla aikuisuutta ja aikuistumista käsitellään: ”Aikuisuus eroottisia vinjettejä, | kuka joutuu kenenkin kehään”; ”Luontoa on moitittava: se ajaa // tikanpojan puuhun muttei vie // ihmiseltä ihmisen pelkoa.”; ”Niin lapsesta kypsyy aikuinen, | aikuinen aikuisten maailmaan / kuin aikuisesta kypsyy kuollut | kuollut kuolleitten maailmaan”.[1]
Vastakohtien välinen jännite ilmenee myös läpi teoksen toistuvissa rakentamisen ja purkamisen teemoissa. Rakentaminen yhdistyy leikkiin, joka puolestaan liittyy kielenkäyttöön ja kirjoittamiseen: ”[kenen rakennuspalikoita nuo | ovat, kenen kiviä. Kuka leikkii / tuossa kehässä noilla telineillä”. Kielen leikkikehä on ambivalentti tila, joka toisaalta vertautuu Parthenoniin ja pyhäkköön, toisaalta hiekkalaatikkoon, joka taas vie ajatukset edellä mainittuun lapsuuden ja aikuisuuden pohdintaan. Purkamisen tematiikkaa edustavat lukuisat viittaukset Penelopeen, Odysseuksen vaimoon, joka kosijoita vältelläkseen purki joka yö päivällä kutomansa kankaan: ”pura meitä pakanoista, kehota | merkitystämme kohentumaan | nostata purkutyö yllytä hullua / kohauttamisen kautta, käännä | kehoitus silmäpako pärköymä | quasi Penelope telam retexens”.
Kielen konkretiaan kiinnittyvää runoutta pidetään joskus persoonattomana, henkilökohtaiselle vastakkaisena. Salon runous kuitenkin ylittää tällaiset vastakkainasettelut: Mutta ennen muuta –teoksessa on selkeä minä, joka pohtii identiteettiään, muistojaan, kasvuaan ja kehitystään. Omaelämäkerrallisena viittauksena voitaneen pitää muun muassa Pohjanmaan, runoilijan kotiseudun, nimellä leikittelevää kohtaa: ”Haluan pohjan, tahdon maan, | tahdon pohjata, tahdon maan, | tahdon pohjan, pohjan maata, / pohjata, haluan pohjan maata”. Puhuja kaipaa alleen lujaa maata, mutta joutuu rakentamaan suolle: ”Tälle suolle rakennan kallioni, | pahansuopuudelta lemuavalle | hiekalle”. Myös kielen kyky rakentaa minuutta kyseenalaistetaan: ”asiat hajottavat sinut sanoiksi, // sanat hajottavat sinut asioiksi”.
Teoksessa hahmottuva minuus ei missään vaiheessa tule valmiiksi tai tarinallistu. Runojen minä ei ole Odysseus, joka yösijan, viinin ja prinsessan toivossa sepittää viihdyttäviä tarinoita harharetkistään, vaan Penelope, joka kutoo ja purkaa itseään lakkaamatta. Onko kyse valppaasta keskeneräisyydessä elämisestä vai pelkästä neuroottisesta vatvomisesta? Hallitseva tunnelma on melankolia.
Toinen ominaisuus, joka kielitietoiseen runouteen harvemmin liitetään, on lyyrisyys. Tässäkin suhteessa Salo yllättää. Varsinkin toistoon ja muunteluun perustuvassa runossa ”Elegia” on herkkää laulullisuutta: ”taivaita viistävät hautaa | kiertävät linnut, kaukaa / muistuneet mispelipuut | kaartuvat tuulettomaan // lintuja, hautaa kiertävät | kaartuvat tuulettomissa / muistojen karviaispuut, | tuuleton, kaartuva maa.”
Toisto ja erilaiset variaatiot ovat muutenkin Salon keskeistä keinovalikoimaa. Epätietokirjan vastaanotossa kiinnitettiin huomiota Haavikko-vaikutteisiin, ja joitain kaikuja Haavikon myöhäistuotannon ”kuusi metriä syvistä kysymyksistä” on kuultavissa myös Salon uusimmassa teoksessa: ”joskus lintu tulee liian lähelle: // joskus lintu tulee liian lähelle: / joskus lintu tulee liian lähelle: / joskus lintu tulee liian lähelle:”. Välillä pyrkimys tiristää kaikki mahdolliset yhdistelmät käy puuduttavaksi: esimerkiksi sanojen ”syvä”, ”kysyvä”, ”väsyvä” ja ”pysyvä” permutaatioista koostuvan runon yllätyksellisyys häviää muutaman muunnelman jälkeen. Ääneen luettuna runo tosin saattaisi toimia paremmin.
Ja vaikka tietty vakavuus ja alakulo määrittävätkin teosta, niin mukana on myös leikillisyyttä ja huumoria. Kun kielen nuppeja vääntelee, seurauksena on rekisterien yhteentörmäyksiä. Teos esimerkiksi alkaa eräänlaisella rukouksen parodialla: ”päästä sinua ellet siunaa minua […] mittaa aikamme mitalla meitä / oman ikämme verrasta mittaa // älä salli pullistua tästä hiivasta // varkain, äläkä astua säännöstä”. Parodia on läsnä myös Salon aforistiikassa, kuten tässä vanhan kansanviisauden nurin kääntävässä aforismissa: ”lestissään pysyvä jää suutariksi / nukkuu hukkuu pommiin pois”. Mukana on myös metalyyristä itseironiaa: ”Mikä on keskeistä: lyriikka on | rauhoittava keskittymishäiriö”. Välillä kielellä leikittely tuntuu hieman väkisin väännetyltä. Seuraava lainaus voisi olla huonosta rap-biisistä tai lavarunosta: ”hillitsemätön kuvitelmamaani / maan urpoi cowbuy-kauppoy, | sovitaan, että maa on piirilevy / vähittäiskaupunkien / kauppoi, | cowboy, kaupunk’maasturboi”.
Mutta ennen muuta on kirja, joka ei niin sanotusti lukemalla lopu. Sen runsautta voi lähestyä kuin konvehtirasiaa, vähän kerrallaan, yksityiskohdista käsin. Sitä voi lukea myös silmäyksittäin, kuin tauluja tai arkkitehtuuria. Ja jos malttaa seurata teoksen langanpäitä hieman pidempään, huomaa olevansa runouden peruskysymysten äärellä.
Janne Löppönen
1 Käytän lainauksissa |-merkkiä osoittamaan palstanvaihtoa, joka toimii teoksessa usein kesuuran tapaan.