Marina Tsvetajeva
YLISTYS, hiljaa! Valitut runot 1912–1939.
Suom. Marja-Leena Mikkola
Siltala 2017, 228 s.
Tuhatyhdeksänsataaluvun ensimmäisinä vuosikymmeninä venäläinen runoilija oli kärsivä runoilija. Ei siksi, että kärsimyksen performoiminen olisi ollut muodissa, vaan yksinkertaisesti siksi, että aikakausi pani luovat henkilöt kärsimään vuosi vuodelta enemmän ja enemmän – ensin vallankumouksessa, sitten sodassa, sitten toisessa ja kolmannessa vallankumouksessa ja toisessa sodassa. Suhteellisen vapaamielisen ja esteettisesti anarkkisen 20-luvun jälkeen kärsimys huipentui luonnollisella tavalla – totalitaristisen hallinnon tuottamaan luonnottomaan kuolemaan.
Henkiset ja fyysiset ääritilat olivat monelle fakta, mutta vain harvalle esteettinen lähtökohta. Pikemmin aikakauden runoutta määrittää liike moniin eri suuntiin ja pyrkimys omaehtoisten esteettisten periaatteiden ja käytäntöjen hahmotteluun. Kymmen- ja kaksikymmenlukujen venäläisen runouden vallankumouksellisuutta on dokumentoitu esimerkiksi Poesian julkaisemassa Venäläisen avantgarden manifestit -antologiassa (2014). Sen teksteissä on usein eittämätön pyörän uudelleenkeksimisen tuntu, mutta pyrintöjen (harhaistenkin) moninaisuus, taiteen, filosofian ja politiikan risteyttäminen ja perustavien käsitteiden (sana, säe, kieli) uudelleenmäärittely todistavat poikkeuksellisesta optimismista, Venäjän historialle ominaisesta loikasta päättömästi eteenpäin.
Marina Tsvetajeva (1892–1941) oli tästä intellektuaalisesta huumasta erillään. Ei luonnonlapsimaisena veijarina ja kansansankarina kuten kapakkatappelija, maalaislyyrikko Sergei Jesenin vaan traagisena hahmona, joka kärsi yhtäläisesti elämässään ja runoissaan ja kuoli lopulta oman, ei Stalinin, käden kautta.
Tällainen on ainakin se myytti, joka Tsvetajevan hahmolle on luotu. Tämä on se tuntemisen rakenne, jota Marja-Leena Mikkolankin uusi suomennosvalikoima YLISTYS, hiljaa! tarjoaa lukemisen tueksi. Myytti toisinnetaan yli seitsemänkymmentä sivua pitkässä esipuheessa, joka puikkelehtii kiinnostavalla tavalla elämäkerrasta runoihin ja takaisin. Valitettavasti esipuheelle valittu panegyyrinen moodi ei tarjoa mahdollisuutta ottaa askelta taakse ja tarkkailla kriittisesti, mitä Tsvetajevasta on sanottu ja kirjoitettu. Mikkola turvautuu usein metafyysiseen kielenkäyttöön, joka kasaa pahaa-aavistamattomien runojen päälle raskasta, universaalia ja abstraktia merkitystaakkaa. Tällainen filosofeeraus on totta kyllä ominaista venäläisille kirjailijakuvahagiografioille, ja kaiketi sillä on funktionsa. Ehkä se ylläpitää sitä alati yhtä epäajanmukaiselta tuntuvaa slaavilaista fatalismia, joka aina joskus on osallisena jonkun Dostojevskin, Tsvetajevan tai Solženitsynin tuotannon synnyssä. Ehkä, mutta todennäköisesti ei. Toivoisin kriittisempää otetta tai ainakin tiivistämistä. Semminkin kun nimimerkillä Illuusian talossa kirjoittava kirjallisuudentutkija on Voima-lehden blogissa ilmestyneessä arviossaan löytänyt esipuheesta suuren määrän asiavirheitä.
En sano tätä vähätelläkseni Tsvetajevan merkitystä – ja vielä vähemmän vähätelläkseni hänen runoutensa laatua – vaan väittääkseni, että kääntääkseen – siis lukeakseen – onnistuneesti on riisuttava tuttu kieli yltään ja ristiinpukeuduttava, ajateltava käsittelemänsä tekstin identiteetti kokonaan uudestaan. Se on tietysti vaikeaa, ja se koskee myös kaikkea kohdetekstiin liittyvää tekstiä: kirjallisuushistoriaa, tutkimusta ja tulkintaa. Tässä Marja-Leena Mikkola on onnistunut erinomaisesti aikaisemmissa Anna Ahmatovan runojen käännöksissään. Ne elävät Suomen kieli- ja kulttuuriympäristössä itsenäisesti kuin pistokkaat.
Tsvetajevan kanssa on käynyt toisin, ja kenties syy on osaksi runoilijoiden erossa. Kun Ahmatova kirjoittaa pääsääntöisesti ajatus edellä, antaa Tsvetajeva kielen virrata ja merkitysten syntyä spontaaneina, miltei vahingonomaisina löydöksinä. Hänen kielensä on suorastaan äärimmäisen tiivistä, mikä tiiviys kumpuaa vahvasta rytmistä, kielen materiaalisen puolen vallasta merkitsevän ylitse, ja suuntautuneisuudesta kohti henkilökohtaista, partikulaaria, hermeettistä. Pitkissä ja kertovissa teksteissäänkin Tsvetajeva käyttää pääsääntöisesti nelisäkeistä, riimitettyä säkeistömuotoa, jonka ahtaus pusertaa kielestä ylimääräisen pois ja pakottaa jäljelle jäävät sanat tiiviiseen ja outoon keskinäiseen yhteyteen, kuin alkuaineet hyvin kuuman taivaankappaleen ytimessä. Jotkin tekstit, etunenässä pitkä ”Runoelma lopusta”, muistuttavat näyttämöohjeita ja vuorosanoja, jotka lukijan on näyteltävä ääneen tai mielessään ymmärtääkseen, miten ja minne teksti etenee.
Ketään suomalaista nykyrunoilijaa Tsvetajeva ei poetiikaltaan siis muistuta, mutta osittaiseksi verrokiksi kelpaisi joku Otto Mannisen ja Kaarlo Sarkian samanaikaisesti tiivis ja rehevä yhdistelmä. Näin materiaalin käsittelyn puolesta, mutta tematiikoiltaan näidenkin herrojen runot ovat rajatumpia ja sovinnaisempia kuin Tsvetajevan.
Mitä siis voi kääntäjä tehdä, kun tekstit on kirjoitettu kuin säveltämällä ja kun lähin verrannollinen poetiikka on kohdekielestä hylätty jo vuosikymmeniä sitten? Mikkola on päätynyt yrittämään sen pelastamista, mikä pelastettavissa on. Hänen käännöksensä tapailevat rytmiä ja soinnuttelua, joka alkutekstissä on täysinäinen ja vahva. Tätä metodia on käytetty jo ensimmäisissä, Neuvostolyriikkaa 3 -antologiassa (1978) ilmestyneissä Aila Meriluodon Tsvetajeva-käännöksissä, ja Mikkolan tulkinnat ovat hyvinkin lähellä näitä varhaisempia, paikoin jopa sanasta sanaan samoja. Niinpä sekä Meriluodon että Mikkolan käännösten ongelma on siinä, että koska alkutekstin vaikutelmaa on mahdoton välittää täydellisesti, tulee puolittain mitallisesta, puolittain riimitetystä suomenkielisestä tekstistä joka suhteessa hämmentävää.
Selkein osoitus käännösten ongelmista on se, että ainakin yhdestä runosta (”Selja”) on jätetty vaikeasti käännettäviä säkeistöjä pois. Runo on vahvalla tunteella ladattu sarja seljan kukintaa ylistäviä säkeistöjä, joissa kauneus asemoituu kuoleman ja elämän väliin ja vertautuu ruumiinosiin ja -eritteisiin, erityisesti vereen:
Millaiset värit puhkesivatkaan
myrkkyä makeampaan marjaan!
Punainen vaate – sinettilakka –
tulinen kajo helvetistä,
pienten korallihelmien loisto,
maksoittuneen veren maku!
Alkutekstissä (tarkistettu valituista runoista, Lenizdat klassika 2014: Jesli duša rodilas krylatoi) ruumiillisuus välittyy sanojen merkitystä voimakkaammin kielen materiaalista. Loppuriimin ja rytmin ohella säkeet ovat täynnä sisäistä riimiä, alku- ja sisäsoinnun voimalla eteneviä jaksoja ja foneettisia assosiaatioita, jotka määräävät ajatuksen suunnan. Tsvetajeva ottaa sanan ”selja” (”buzina”), jolla periaatteessa on vain arbitraarinen suhde merkitsemäänsä kasviin, ja säkeistö säkeistöltä kiinnittää huomion sanan äänteellisiin ominaisuuksiin rakentamalla runon kuvastoa ja retoriikkaa sellaisten sanojen varaan, jotka foneettisen kaltaisuuden tai kontrastin kautta vertautuvat ”buzinaan”:
”Buzina zelena zelena,””vihreään! vihreään! vihreään!”
”Buzina kaznena, kaznena!””Selja on mestattu, mestattu!”
”Buzina, bez uma, bez uma”(puuttuu käännöksestä)
Niin runon sana ylittää merkityksensä rajat ja tulee lähes kirjaimellisesti lihaksi. Arbitraarinen merkki muuttuu ikoniksi, jossa yhdistyvät kohde ja puhujan subjektiivinen ruumiillinen ja psyykkinen kokemus kohteesta.
Mikkolan käännös ei toimi tällä tavalla, mutta käyttää kuitenkin jonkin verran epäsäännöllistä alku- ja loppusointua sekä rytmittelyä, joka ei dominoi tekstiä eikä myöskään riitä sitomaan runon nopeasti kääntyilevää retoriikkaa ja kirjavaa kuvastoa yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Niinpä huutomerkein merkityt ylitsevuotavat huudahdukset tuntuvat kömpelöiltä – käännöksen sanat eivät muutu puhtaaksi ääneksi.
Mikä koskee ”Seljaa”, koskee pitkälti myös muita valikoiman lyyrisiä runoja. Alkutekstin tiiviys on säilytetty, mutta koossapitävä, assosiaatioita luova voima – sanojen rytmi ja ääni – on häipynyt. Siksi tiukasti yhteen sidotut, vain etäisesti lausetta muistuttavat rytmiset sanakimput muuttuvat fragmentaarisiksi ja vaikeasti ymmärrettäviksi:
Jumala – lauma.Bóga v ordé!
Aro – koppi –Stép – kazemát –
paratiisi – sielläRaí – eto gdé –
missä ei puhuta!Né govorját!
Tsvetajevan tapauksessa siis törmää ohittamattomasti ja ylitsepääsemättömästi runonkääntämisen ikuisimpaan kysymykseen: mitä muodolle on tehtävä? Väitän, ettei viime vuosisadan alun mitallista venäjää ole mahdollista kääntää tämän vuosisadan alun suomeksi etäännyttämättä tekstejä toisistaan hyvin radikaalisti. Suomenkielinen mitallinen runo ei ehtinyt kehittyä kyllin hienovaraiseksi ennen kuin se 1950-luvulla korvautui vapaarytmisellä kirjoittamisella. Venäläinen sanapainoon perustuva runomitta sitä vastoin oli 1910-lukuun mennessä kehittynyt jo lähes kolmensadan vuoden ajan. Se oli monimutkaisempi ja monipuolisempi kuin saman aikakauden paljon nuorempi suomalainen sanapainomitta. Se oli myös pesiytynyt kotimaansa kulttuuriin paljon tiiviimmin, ja siksi sitä kehitetään ja käytetään yhä edelleen. Kenties, jos hellaakoskelais-mustapääläinen metriikan uudistustyö olisi 1940- ja 1950-luvuilla saanut laajaa kannatusta ja suomenkieliseen kaunokirjalliseen kulttuuriin olisi kehittynyt pysyvä ja monipuolinen mitallisen runon kulttuuri, mitan käytön ja lukemisen kompetenssi, Tsvetajevaa olisi nykyään mahdollista kääntää rytmillisesti ja soinnullisesti.
Näin ei kuitenkaan käynyt, mutta tämän ei tarvitse tarkoittaa, että runot jätetään kääntämättä tai käännetään huonosti. On vain käytettävä toisia keinoja kuin alkuteksti käyttää. Paras – ja myös lyhin – kohtaamani Tsvetajeva-käännös on Kaisa Ijäksen tekemä ja löytyy Riikka Pelon Tsvetajevaa käsittelevän Jokapäiväinen elämämme -romaanin (2013) alusta:
Paljaimmillaan rakkaus on rivi neulanpistoja.
Sauma, ei side eikä kilpi, vaan sauma.
Älä siis pyydä suojaa.
Sillä neulanpistot, joilla kuolleet on
ommeltu maahan
ovat lujat kuin tikit, joilla minut on
saumattu sinuun.
Mikkolan käännös taas pysyttelee lähellä alkutekstin syntaktista ja säerakennetta, mutta ilman selvää rytmiä, erilaisia riimejä ja alku- ja loppusointuja:
Ilman turhia muhkeita sanoja:
rakkaus – muistuttaa ommelta.
Ommel – ei side, ei suojakilpi.
– Älä anele suojelua! –
Niin kuin kuollut on maahan ommeltu –
niin minut on sinuun ommeltu.
Ijäksen käännös etäännyttää tekstin alkuperäisestä muodostaan ja ilmaisee sen uudelleen nykyrunon kielellä, joka ei kovin paljon eroa proosasta. Alkutekstin keinot korvautuvat toisilla: sisäinen riimi ja sanan ”sauma” (”šov”) äänteiden kantautuminen toisiin sanoihin korvautuvat yksinkertaisella leksikaalisella toistolla. Säkeet on järjestetty uudelleen niin, että alkutekstissä musikaalisuudesta syntyvä teho välittyy käännöksessä retoristen käänteiden, parallelismien ja rinnastusten kautta. Käännös on sekä kyllin välitön että kyllin monimutkainen ollakseen itsenäinen ja toimiva teksti. Tietysti sopii kysyä, onko Ijäksen käännöksessä enää lainkaan kysymys Tsvetajevasta.
Myös Hannu Helin, Liisa Viitanen ja Sergei Tšerašov ovat julkaisseet kattavan valikoiman Tsvetajevan runoja (Pulvis & Umbra, 1997). Nämä käännökset sijoittuvat vapaan ja sidotun, tiiviin ja lavean, väliin; ne eivät ole vailla ongelmia, mutta toimivat kuitenkin kohtuullisen hyvin. Erityinen etu suhteessa Mikkolan käännöksiin on siinä, että runojen välimerkitystä on suomalaistettu eivätkä tekstit vilise ajatusviivaa niin kuin alkutekstit ja Mikkolan käännökset vilisevät:
Sillä ilman mahtipontisia
turhia sanoja, rakkaus on sauma.
Sauma, eikä side, sauma, eikä kilpi.
Oi, älä pyydä apua!
sauma, jolla kuolleet on ommeltu maahan
on sauma, jolla minut on ommeltu sinuun kiinni.
Tsvetajevaa on suomeksi käännetty kohtalaisen paljon ja monella tapaa, eikä yksikään käännös ole ylitse muiden. Ehkä tehtävä tosiaan on mahdoton tai ehkä on odotettava Nabokovin peräänkuuluttamaa kääntäjäneroa, joka on samanaikaisesti näkemyksellinen runoilija, kaikkitietävä kielentutkija ja lahjakas jäljittelijä.
Mikkolan antologiassa sekä esipuhetta että käännöksiä vaivaa siis liika läheisyys alkuteksteihin ja niiden kirjoittajaan. Siksi runoja ei ole raaskittu reväistä ulos luonnollisesta elinympäristöstään ja ne ovat jääneet puoliksi – eivät sanoiltaan vaan rakenteeltaan ja syntaksiltaan – venäjänkielisiksi. Kenties vahvasti eläytyen niihin voisikin uppoutua, mutta se vaatii lukijalta melkoisia uskonlahjoja. Tietenkään ”ymmärtäminen” ja ”tulkitseminen” eivät ole mitenkään etusijallisia runouden lukemisen tapoja, mutta tuntoaistin, kuulon ja koko ruumiin käyttöönotto suhteessa luettuun edellyttää, että myös luettavalla tekstillä on oltava ruumis, elävä.
Lopuksi on vielä todettava, ettei tämä kaikki ole hienon kääntäjän- ja runoilijanuran tehneen Mikkolan syytä. Paljon olisi voitu tehdä kustantamossa runojen luettavuuden ja esipuheen rakenteen ja sisällön suhteen. Erityisesti esipuheessa kustannustoimittamisen puutteen huomaa kömpelöiden rakenteiden ja toistojen paljoudesta. Miksi näin? Onko kirjan kunnollisen toimittamisen esteenä ollut liika kohteliaisuus, kiire vai epävarmuus runouden äärellä?
Pauli Tapio