Kate Zambreno kirjoittaa fragmentaarisessa romaanissaan Heroines modernismin suurnimien vaimoista ja tyttäristä, joilta kirjailijat lainasivat teoksiinsa materiaalia, mutta jotka jäivät pitkälti historiankirjoituksen marginaaliiin yhtäältä epärelevantteina, toisaalta hysteerikoiksi patologisoituina. Zambrenon teos piirtää kuvaa lainaamiseen liittyvän angstin aivan tietystä ulottuvuudesta: lainaamisen kohteen samanaikaisesta hyödyntämisestä ja hylkäämisestä.
Vastaavan dynamiikan voi löytää useinkin lainaamiseen liittyvien kirjallisten kohujen taustalla: lainaamisesta närkästyneiden omaisten moraalinen kritiikki näyttäytyy kirjailijan silmissä epärelevanttina ja pikkumaisena, sillä se osoittaa ymmärtämättömyyttä sitä kohtaan, mitä taide on. Vaikutusvaltaisimmin tämän velan ja halveksunnan välisen suhteen muotoili Harold Bloom, joka kuvasi taiteilijan suhdetta vaikutteisiin ja lainaan – ylipäätään suhdetta traditioon – familiaalisen ahdistuksen kentäksi.
Lainaaminen on kautta aikojen ollut kirjallisuuden perustyökaluja, mutta lainatun materiaalin aikakaudella kysymykset lainaamisen eettisistä ulottuvuuksista ovat ajankohtaisempia kuin koskaan, kuten viime vuosien kirjalliset kohutkin osoittavat (Riikka Ala-Harja, Kenneth Goldsmith, Vanessa Place ja niin edelleen). On selvää, että internetin ja uuden median aikakaudella laina perinteestä ei ole lineaarista ja sukupolvellista, vaan kirjailijalla on käytössään ennennäkemättömän laaja pooli sukulaissieluja ja taiteellisia viitepisteitä.
Toisaalta nykyrunouden kontekstissa kysymys siitä, keneltä lainataan, on otettava tarkasteluun myös ilmeisimmässä ja kirjaimellisimmassa merkityksessä: kun otamme lainaa, millainen velkasuhde muodostuu? Kuolleista noussut Shakespeare tai Emily Dickinson ajaisi koko nykyrunouden monimutkaisten velkajärjestelyjen piiriin, ellei vararikkoon. Niin kuin Tiina Käkelä-Puumala kirjoittaa: “Mitä traditio on muuta kuin kaupankäyntiä (latinan tradere, myöhemmin englannin trade), jossa jotakin saadaan, säilytetään hetken ja pistetään edelleen kiertoon seuraavien käyttöön. Tässä tradition kierrossa velka on edellytys kaiken uuden syntymiselle.”
Laina-numerossa haluamme nostaa esiin runouden ja talouden välisen suhteen, jota usein ajatellaan suoraviivaisesti pärjäämisenä – mikä määrä julkista tukea pitää runoilijan pään pinnalla? Runous on näissä analyyseissa jotain, mikä ei ole elinkelpoista puhtaasti taloudelliseen vaihtoon ja pääomien kasautumiseen perustuvissa järjestelmissä – ylijäämää, vailla selkeää funktiota, mutta juuri siksi ehdottoman välttämätöntä: se mahdollistaa silmäyksen laatikosta ulos, ehkä jopa oravanpyörän huoltoseisauksen.
Eino Santasen vuonna 2012 startannut setelirunoprojekti tekee asian konkreettiseksi: runous on jotain, mikä loisii maksuvälineiden pinnalla, vaikka kukaan ei ole sitä pyytänyt. Santasen edellisessä kokoelmassa Tekniikan maailmat (2014) setelit sisälsivät lähinnä tekstiä, mutta tässä lehdessä julkaistava “Passi” on esimerkki syksyllä ilmestyvän Yleisö-kokoelman visuaalisemmasta tyylistä. Raha on yhä vähemmän konkreettista, mutta liittyy yhä kiinteämmin ja huomaamattomammin identiteettiin, kontrolliin, hallintaan: “Passia” ei melkein tunnista seteliksi –- toisin kuin Santasen tekstuaaliset setelirunot, sitä ei hyväksyttäisi maksuvälineenä – mutta se on aiempaa tarkempi kuva rahasta ja sen toiminnasta tässä ajassa.
Aineellisuutta tutkiva ja lähdetekstejä käyttävä nykyrunous tutkii olennaisesti vaihdannan systeemisyyttä – oli kyse sitten rahasta, arvoista tai merkityksistä. Kimmo Kallion essee ”Marginaalinen kirjallisuus maksimaalisen näkyvyyden aikakaudella” tarkentaa institutionaaliselle tasolle, niihin suuriin muutoksiin, joita kirjallisuuden taloudellisessa toimintaympäristössä on viimeisen kymmenen vuoden aikana tapahtunut. Zygmunt Baumania seuraten Kallio hahmottelee kotimaisen kirjallisuuskentän “notkeaa modernia”, yleisön oletettua makua mukailevaa kustannusalaa, jonka kyljessä marginaalisen kirjallisuuden on jatkuvasti keksittävä uudenlaisia toimintatapoja pärjätäkseen. Tuomas Anhavan lähes viidenkymmenen vuoden takaista avausta myötäillen Kallio esittää toiveen kirjallisuuden toisesta julkisuudesta: “Voisiko jonkinlainen vaihtoehtoisempi julkisuus olla rakennettavissa myös tänään ilman brändinokittelua, ilman mustasukkaisuudentunteita omasta nurkkauksesta kirjallisuuden hiekkalaatikolla, jossain määrin solidaarisesti?”
Mutta ei riitä todeta, että nykyrunouden ympäristö on taloudellinen. Antropologi David Graeberin tavoin katseemme suuntautuu myös siihen, millainen sosiaalinen suhde laina on. Graeber on esittänyt velan olevan yhteisöllisen jatkuvuuden muoto – laina on sekä symboli että tae sille, että kanssakäyminen ei ole tullut tiensä päähän. Jotain tällaista voi löytää myös nykyrunouden anarkistisesta tavasta lainailla ja varastaa muualtakin kuin lineaarisesta traditiosta – mistä vain, keneltä vain.
Mutta millaiseen eettiseen herkkyyteen tämä siteen tunnistaminen meidät herättää: millaisille velkasuhteille kirjallisuutemme, kulttuurimme, käsitteistömme perustuu?
Tiina Käkelä-Puumala ehtii kirjoituksessaan ”Puute, lahja, sidos – kirjallisuus ja velka” Juha Sipilän televisioidun puheen velkakäsityksestä raamatulliseen syntivelkaan ja edelleen Goethen Faustiin, jossa pahan sanansaattaja Mefistoteles esittelee Saksan keisarille liikkuvan paperirahan, joka kevyenä yksikkönä edustaa maahan kaivettuja, löytämättömiä kulta-aarteita. Lopulta koko kirjallisuuden voi katsoa perustuvan tällaisten aarteiden tonkimiselle ja lainaamiselle – kuka lähteet ja lainaukset tunnollisesti merkiten, kuka taiten varastaen, kuka tietämättään.
Juha-Pekka Kilpiön essee tarkentaa erääseen yksityiskohtaan tässä pelissä, joka on ehkä mitoiltaan pieni, mutta ei viaton, nimittäin lainausmerkkiin. Jos käsitteellisen runouden ideana usein on lainata ilman lainausmerkkejä, kääntää Kilpiö ajatuksen toisin päin ja tutkailee lainausmerkkejä ilman sanoja. ”Koska lainausmerkki on osoittavinaan alkuperän”, Kilpiö kysyy, ”edustaako se välttämättä kielikäsitystä, jossa varjellaan omistusoikeutta ja pedataan itselle intellektuaalista pääomaa?” Ei suinkaan, vaan se näyttää valtarakenteet toteen: ei ole yhdentekevää, kuka puhuu ja missä positiossa, sillä yhtä totuutta maailmasta ja kielestä ei ole olemassa.
Antti Salminen kirjoittaa vuonna 2015 julkaistussa Kokeellisuudesta-teoksessaan siitä, miten paitsi kulttuurimme, myös käsitteistömme jo itsessään rakentuu fossiilisten polttoaineiden mahdollistamalle energialle. Toisin sanoen käsitteellistä ajatteluamme kannattelee näkymättömäksi jäävä ekologinen velka – velka jota emme voi koskaan maksaa takaisin, sillä fossiiliset polttoaineet uusiutuvat niin hitaasti. Toisin sanoen riippumatta siitä, että poliittisessa ilmastossamme velkaantumisen pelko ja velan takaisinmaksu näyttäytyvät moraalisesti ainoana oikeana vaihtoehtona, rakentuu kulttuurimme keskeisesti erilaisille lainanoton muodoille: lainaamme jatkuvasti luonnonvaroja taataksemme talouden jatkuvan kasvun, kuten Jonimatti Joutsijärvi kirjoittaa viimeaikaista luontorunoutta tutkivassa esseessään.
Toisaalta myös työtä voi tarkastella eräänlaisen palauttamatta jäävän lainan näkökulmasta, kuten Anne Boyer on tehnyt runoja ja esseitä kattavassa tuotannossaan. Esimerkiksi voidaan ottaa kapitalismin perusyksikkö ydinperhe, joka perustuu keskeisesti avioliiton toisen osapuolen tarjoamalle vastikkeettomalle uusintavalle työlle ja hoivalle (lasten hoito, siivoaminen, tunnetyö). Tämä halvan työvoiman avulla toisen osapuolen täysipäiväinen palkkatyö on mahdollista, mikä myös perustelee tulojen epätasaisuuden: koska perheyksikössä tilit viime kädessä tasataan, ei ole väliä, että hoivatyötä tekevä ei tienaa kuten palkkatyötä tekevä.
Mutta tasataanko tilejä koskaan, vai onko laina vain tapa oikeuttaa epätasa-arvoinen suhde? Tästä kontekstista käsin Boyer kirjoittaa numerossa julkaistavassa esseessään ”Nainen istuu koneen ääressä” kulttuurimme jatkuvan työnteon eetoksesta ja siitä, miten tämä suhtautuu inhimilliseen haurauteen, kuten runoilijan itsensä sairastamaan rintasyöpään. Runouden talouksia tarkasteleva Boyer kysyy, miten on mahdollista, että hänen sairas kehonsa tuottaa enemmän voittoa kuin hänen terve, työtä tekevä kehonsa koskaan on tuottanut: ”syöpä on työtä / mutta myös työ on työtä”, hän kirjoittaa.
Ben Lernerin teos The Hatred of Poetry, josta tässä lehdessä julkaistaan käännöksenä noin kolmasosa, on provosoinut runouskeskustelua anglomaailmassa. Lernerin lennokas teesi on suunnilleen, että yksittäiset runot pettävät runouden potentiaalin kerta toisensa jälkeen. Runoudessa kiinnostavaa hänelle on virtuaalinen tila, ajatus autenttisesta kohtaamispaikasta, mutta suurenmoisimmassakin todellisessa runossa tämä lupaus väistyy sivuun – lopulta vain konkreettisten kirjainten epätäydellinen irvistys jää jäljelle. Lernerin mukaan runot ja runoilijat lainaavat runouden ehtymätöntä potentiaalia – vain tuottaakseen meille pettymyksen kerta toisensa jälkeen. Tästä huolimatta toivomme, kenties uskaliaasti, että Laina-numeromme miellyttää teitä – ja että lainaatte sitä myös ystävillenne kesän riennoissa.
Seuraavan, syys-lokakuussa ilmestyvän lehden teema on Peli/Kone. Mainiota kesää – ja välttäkää pikavippejä!
Anna Tomi
Vesa Rantama
