Anne Sexton
Elä tai kuole. Valitut runot
Toim. & suom. Anni Sumari
Savukeidas 2016, 337 s.
Anne Sextonin (1928–1974) laajasta tuotannosta on viimein saatu ensimmäinen suomenkielinen käännös, Anni Sumarin toimittama ja kääntämä valikoima Elä tai kuole. Valitut runot. Savukeitaan julkaisema kokoelma sisältää noin puolet alkuteoksensa, The Complete Poems (1982), runoista. Anne Sexton tunnetaan osana amerikkalaisen, 1950–60-lukujen taitteen tunnustuksellisen runouden, confessional poetryn, lajia yhdessä ystävänsä Sylvia Plathin kanssa.
Sumarin kirjoittamat alkusanat valottavat käännösprosessia, runoilijan elämää ja kirjallista työskentelyä sekä aikalaisvastaanottoa. Teokseen on valikoitu runoja kahdeksasta Sextonin elinaikanaan viimeistelemästä kokoelmasta. Lisäksi mukana on kaksi postuumisti julkaistua kokoelmaa ja valikoima hänen viimeisiä runojaan. Näin teos noudattaa alkuteoksensa rakennetta, vaikkakin runojen järjestystä kokoelmien sisällä on muutettu ilmeisesti temaattisista syistä.
Sextonin runoudelle ominaisesta sarjallisuudesta on valikoimassa mukana monia esimerkkejä. Fuuriat, vimmaiset laulut, psalmit ja horoskooppirunot ovat läsnä alkuperäistä suppeampina sarjoina, ”Romanssin enkelit” on sen sijaan käännetty kokonaan. Yhtä lailla valikoimasta löytyy runoilijan tuotannon avainrunoja, yli seitsensivuinen ”Kaksoiskuva”, jonka Sexton kirjoitti 4-vuotiaalle tyttärelleen, ja vielä pidempi ”Pakene aasillasi”, joka valottaa Sextonin intiimiä suhdetta kuolemaan ja mielisairauteen. Pitkät, säkeelliset tekstit ovatkin hänen tuotannolleen ominaisia.
Valikoiman avaa ”Musiikki ui takaisin luokseni” -runo, jolla Sexton murtautui vapaarytmisen runon pariin. Se on esikoiskokoelmasta To Bedlam and Part Way Back (”Hullujenhuoneelle ja kappaleen matkaa takaisin”, 1960). Runossa ovat jo näkyvissä monet Sextonin runoudelle ominaiset modernistiset piirteet, puheenomaisuus ja hänen kykynsä kuvata arkista elämää lämpimästi ja yksityiskohtiin surrealistisesti tarkentaen.
Käännös on varustettu maltillisesti alaviitteillä. Historiallisia faktoja enemmän olisin kaivannut tietoa Sextonin suosimista palindromeista ja sanaleikeistä, jotka eivät ole voineet tulla käännetyiksi. Käännös itsessään on sujuva, ja parhaimmillaan siitä loistaa Sextonin ääni ja rytmi.
Aikalaiskritiikki paheksui runoilijaa tämän erittäin tunnustuksellisesta ja ruumiillisesta tuotannosta – ja millaisia runoja hän kirjoittikaan! Esikoiskokoelmastaan lähtien Sexton kirjoittaa tabuja vastaan. Hän käsittelee aborttia, aviottoman lapsen synnyttämistä, naisten yksinäisyyttä avioliitossa, insestiä, masturbointia, vaikeaa ja julmaa äitisuhdettaan, kärsimyksiään ei-toivottuna lapsena sekä monimutkaisia suhteita tyttäriinsä ja avioeroaan.
Sextonin kokoelmien keskeislyyrinen minä onkin voimakkaan ja välillä häiritsevän autobiografinen puhuja, joka pakonomaisesti palaa käsittelemään todellisen runoilijan elämäntarinan kipupisteitä, kuten infantiilia syyllisyyttä äidin rintasyövästä. Puhujaan viittaaminen tekijän nimellä onkin ehkä luvallista näin tunnustuksellisen runoilijan yhteydessä.
Puhujan tuntema syyllisyyden sävyttämä tarve palata kerta toisensa jälkeen lapsuudenperheessä koetun tuskan alkulähteille johtaa erityisesti kokoelmissa The Book of Folly (”Hupsutusten kirja”, 1972) ja The Death Notebooks (”Kuoleman muistikirjat”, 1974) niin henkilökohtaisiin ja puhujan sisäiseen maailmaan uppoaviin surrealistisiin näkyihin, että ne ovat sulkemaisillaan lukijansa ulkopuolelle.
Sexton käsitteli tuotannossaan laajasti myös pakonomaista tarvettaan kuolla. Itsemurhayritysten ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön aiheuttamia mielisairaalajaksojaan hän kuvaa erityisesti kolmannessa kokoelmassaan Live or Die (”Elä tai kuole”, 1966), jonka runot ”Kuolemanhalu” ja ”Itsemurhaviesti” kuuluvat valikoimaan. Runossa ”Hukkumisen jäljitelmiä” puhuja kaipaa taukoa kuolemanhimoltaan ja pohdiskelee mahdollisuutta päättää elämänsä hukuttautumalla.
Sextonin ajattelun maanista puolta valottaa runo ”Hamstraaja”, jonka kiihkeässä rytmissä muisto korvautuu jatkuvasti seuraavalla hänen kuoriessaan muistiaan kuin sipulia kohti sen kuviteltua ydintä. Kuitenkin vasta postuumisti julkaistussa kokoelmassaan 45 Mercy Street (”Armokatu 45”, 1976) Sexton kirjoittaa kohti mielettömyyden kasvoja. ”Hullun Jäniksen passio” on eräänlainen rooliruno, joka näyttää puhujan roviolle sidottuna pääsiäispupuna värikäs munakori kädessään:
Tuli syttyi, minä nakkelin niille munia, lauloin Hallelujaa
munille,
lauloin palaessani loppuun liekkien hulmutessa.
Vereni alkoi kiehua kun katsoin syvälle hulluuden
kurkkuun,
mutta lauloin keltainen muna, sininen muna, vaaleanpunainen muna,
punainen muna, vihreä
muna,
Hallelujaa, jokaiselle kovaksikeitetylle, värjätylle munalle.
Valikoiman loppua kohden kuolemanväsymys ja runoilijattaren elämän raskaus valtaavat myös lukijan. Puhujan kokemuksellinen ja pakonomainen taantuminen insestin ja kuolemankaipuun äärelle kerta toisensa jälkeen näyttäytyy uuvuttavana pyrkimyksenä sellaiseen lopulliseen totuuteen, jonka täydellinen ilmaisu pyyhkisi kärsimyksen pois. Valikoiman viimeisen runon jälkeen syntyykin katarttinen helpotus tuskallisen taistelun päättymisestä.
Parhaimmillaan Sextonin lyriikka on silloin, kun keskeislyyrinen puhuja nousee runoilijattaren yksityisten kärsimysten yläpuolelle. Tällöin lapsuuden julmuuksista jalostuu subliimia lyriikkaa, jossa enää kevyesti kaikuu tuttu sävel:
Kieli, kiinalaiset sanovat,
on kuin terävä veitsi:
se tappaa
verta vuodattamatta.
Sextonin runous on modernistista ja omaperäistä, ja hänen rakkautensa kieleen kuuluu onomatopoieettisina ilmauksina ja viehättävänä puheenomaisuutena. Esikoiskokoelman runo ”Tuutulaulu” tuntuu edelleen tuoreelta: ”Yöhoitaja jakaa / nukkulääkkeitä. / Hän kävelee kahdella pyyhekumilla”. Sexton salakuljettaa lukijansa mitä moninaisimmille tapahtumapaikoille, milloin terapeutin vastaanotolle, milloin juomaan giniä hillopurkista. Hän käyttää taitavasti lyhyttä lausetta ja varioivaa toistoa. Hänellä on maaginen taito kuvata inhimillisiä ajatusprosesseja tarkasti, viehättävästi ja tarvittaessa pistävän ironisesti.
Ihmisyydelle naurava ironia paljastuu erityisesti kokoelmassa Transformations (”Muodonmuutoksia”, 1971), joka sisältää mukaelmia Grimmin veljesten saduista. Valikoimassa on muun muassa kertomukset Lumikista, Ruususesta ja Rompanruojasta (Tittelintuuresta). Ihastuttavissa runokuvissaan puhuja kutsuu seitsemää kääpiötä ”pikku nakkisämpylöiksi” ja myllärin tytärtä osuvasti ”viinirypäleraukaksi”. Puhuja flirttailee estottomasti satujen julmuuden kanssa ja kiteyttää inhimillisen kokemuksen näppäräksi paketiksi, sitä sopivissa kohdin kommentoiden:
Tämä oli kuten useimmat vauvat,
ruma kuin artisokka,
mutta kuningattaren mielestä hän oli oikea helmi.
Sextonin kuoleman jälkeen julkaistuista kokoelmista The Awful Rowing Toward God (”Hirveä soutu kohti Jumalaa”, 1975) sisältää sellaista uudenlaista eheyttä ja kurottautumista kohti lukijaa, että on ikävä tietää sen jääneen viimeiseksi valmiiksi teokseksi ennen runoilijan itsemurhaa.
Anne Sextonin Valituista runoista piirtyy esiin taitava modernististen kuvien luoja ja inhimillisen kokemuksen kuvaaja. Hänen varmaääniset runonsa ovat säilyttäneet kykynsä koskettaa ja inspiroida.
Tarja Hallberg
