Romantiikasta käytävää keskustelua leimaa usein tietty ajaton, platonilainen aura, mutta siitä lienee helpointa puhua konkreettisten historiallisten esimerkkien avulla. Liikkeen koko potentiaali ja tämän päivän hennot kukinnot jäävät helposti kätköön, kun vakiintuneet ajatukset jyräävät näyttämölle. Kansallisromantiikka ja valtion idea; romanttinen rakkaus ja avioliittoinstituutio; kaukokaipuun romantiikka, imperialismi ja sen Toinen; ränsistynyt linna, kummitteleva neito ja menneisyys. Vaikka romanttinen impulssi on liittoutunut monien instituutioiden kanssa, on mahdollista, että näiden julkisivujen taakse kätkeytyy jotain yksilöllisempää. Sellainen kaavoihin taipumattoman itseilmaisun ja taiteellisen anarkian maailma, jossa subjekti kokeilee erilaisia voimia, sulautuu niihin tai kamppailee niitä vastaan.
Taiteen omaehtoisuuden ideaalia on melkein mahdoton erottaa romantiikan perinnöstä, vaikka itse ilmiö lieneekin vanhempi ja perustavampi. Kun tarkastelee, mihin kaikkeen romantiikan runoilijoiden ja ajattelijoiden ideat ovat kahdensadan vuoden aikana jättäneet leimansa, on otettava vakavasti Percy Byrce Shelleyn väite, että runoilijoiden ammattikunta edustaa lainsäädäntövaltaa (vaikkei kukaan sitä huomaisikaan).
Numerossa julkaistava Erkka Filanderin Veteen kirjoitettua johdattaa brittiromantiikan kolmen suuren nimen – John Keatsin, Shelleyn ja Lordi Byronin – elämään ja työhön. Hieman amerikkalaisen David Marksonin tyyliin teksti koostuu lyhyistä anekdooteista, jotka pieniä yksityiskohtia heijastaen luovat mosaiikkimaisen ja elävän kuvan kohteestaan. Yhteistä näille tekijöille oli poikkeuksellinen, lyhyt elämä, joka kunkin kohdalla toteutui hyvin erilaisin tavoin – lääkäri-Keatsin tärkeilemättömästä eetoksesta Byronin riikinkukoilla koreilevaan bravadoon. Ja Shelleyn kohtaloksi koitui vesi, jonka läheisyyteen hän koko elämänsä oli hakeutunut opettelematta uimaan.
Keatsin ajatukset ja tuotanto ovat olleet johtotähtenä myös Leevi Lehdolle, joka haastattelussa kertoo ajatuksen runoilijan sisäisestä tyhjyydestä olleen oman työnsä ehto. Kollegansa John Ashberyn sanoin Lehto korostaa egoharhoista luopumisen myös vapauttavan runoilijaa kokeiluihin ja runoa singulaarisuuteen: “[V]oisihan sitä tehdä runoja, jotka olisivat tulkittavissa ja avautuisivat, mutta silloin koko juttu menisi pilalle – parafraasi ei saa korvata runoa, ja runon pitää pystyä vastustamaan tulkintaa.” Lehdessä julkaistaan myös Lehdon ajanmukaisia käännöksiä Keatsin runoista, joissa pyrkimys on suomentaa runoilija lähemmäksi omaa aikaansa kuin koskaan ennen. Tässä rekisterissä nuoren runoilijan tunneilmaisu saa uutta tuoreutta ja pakottavuutta. Keatsin runous kypsyi vain viiden vuoden aikana naiiveista paimenlauluista oodeihin, joissa välkehtii koko tunteiden skaala. Nuorella Keatsilla on kiire, aika rakastaa on nyt:
Sä muka lemmit; äänesi
hurskaampi on kuin nunnan sen
ken vesperinsä lauloi itselleen
kumussa kellojen –
Mua lemmi, lemmi jo!
1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun romantikot asettuivat järkioppia ja rationaalisuuden ylivaltaa vastaan, joka näyttäytyi taiteessa klassisismin sääntöinä ja yhteiskunnassa tieteisuskona. Tämän alueen perintö tänä päivänä on kaksijakoinen: koko 1800-luvun jatkunut vastavalistuksen projekti autenttisen tunteen korostuksessaan ja konservatiivisten voimien kanssa (kirkko, keisari, aateli) liittoutumisessaan ennakoi kylmäävällä tavalla ”totuudenjälkeiseksi” kuvattua aikaamme. Vaikka subjektin itseilmaisua yleensä tulkinnassa korostetaan, tämä luova subjekti kuvataan romantiikan taiteessa usein varsin pieneksi suurempien voimien rinnalla. Caspar David Friedrich kuvaa vaeltajansa yläviistosta, kuin ottamassa haltuun myrskyävää merta, mutta katsojalle ei jää epäselväksi, että aallot voisivat milloin tahansa pyyhkäistä luovan neron jos toisenkin mennessään.
Ekologisten uhkien ja hybridi-identiteettien aikakaudella tämä kantilainen subliimi kiinnittyy erilaiseen maisemaan ja niinpä itse romantiikan hengenkin löytää kenties odottamattomista osoitteista. Ihmisen aiheuttama ympäristökatastrofi tarkoittaa, että osallistumme itse jonkin itseämme suuremman ja pelottavamman tuotantoon, josta emme kykene enää erottamaan itseämme kokijaksi tai havainnoijaksi.
Minne siis kaivata, missä jo menetetyssä paikassa lymyävät painajaisemme ja unelmamme? 1800-luvun alkupuolella se oli väistyvä aatelisto kartanoineen, nyt on autioituva tehdasmiljöö täynnä luovan luokan projekteja. Pelkästään viime vuonna julkaistiin suomeksikin useampia teoksia, jotka käsittelevät hylättyjen paikkojen estetiikkaa[1]. Kari Rummukaisen kollaasiteos Joutomaa (Ntamo 2016) vyöryttää yhteen havaintoja ojanpientareilta, teollisuushallien liepeiltä ja hylätyiltä huoltoasemilta, siis julkisuuden logiikan kannalta ei-mistään, paikoista jotka ovat kuitenkin kaikille tuttuja ja jotain muuta kuin u topos. Emilia Kokon ja työryhmän esitystaideteos Genderfuck – sukupuolipoetiikkaa, jota esitettiin loppuvuodesta 2016 Vallilan teollisuusalueella maksimissaan viiden hengen yleisöille, keräsi aikamme romantiikan lankoja yhteen. Muovista, foliosta ja muista keinotekoisista seoksista kootut hahmot näyttivät tietä tulevaisuuteen, jossa sukupuoli tai muut tuntemamme jakolinjat eivät enää merkitse niin kuin olemme tottuneet, jossa tuotamme jotain aivan muuta kuin olemme tarkoittaneet. Auringonlaskulta näyttävä keinotekoinen valoilmiö, joka valaisee aution teollisuushallin, jossa folio-olento rusentaa itsensä kasaan. Tässäkö aikamme vanha linna, koskematon luonto ja Frankenstein?
Ja ajatuskoetta jatkaen: millaisia hirviömäisyyksiä voisi löytää tämän päivän runoudesta? Kiinnostavaa kyllä, romantiikan ajan shokkiefektit, tunnustuksellisuus ja tunteiden näennäisen välitön esittäminen, hätkähdyttävät yhä. Alt lit -runoudessa vellovat vilpittömät emootiot saavat monen vakavan kirjallisuuden ystävän voimaan pahoin; naivistisen avoin poetiikka nähdään usein infantiilina, narsistisena ja epä-älyllisenä, etenkin suhteessa Suomessakin pitkään vallinneeseen kielikeskeiseen runouteen, josta tunnustuksellisuus, tai peräti puhujuus kokonaan, on pyritty häivyttämään pois. Ja kuitenkin juuri tunnustuksellinen poetiikka näkyy viimeaikaisen runoutemme kirjossa yhtenä vahvimmista ja omaleimaisimmista ilmiöistä, joka esikuvansa, 1970-luvun tunnustuksellisen runouden tavoin, kaiuttaa usein varsin feminististä sanomaa: tunteet ovat vakava asia. Kepeäksi romanttisuudeksi usein leimattu feminiinisyys saakin uudessa feministisessä runoudessa päärooliin, joskus affirmoiden, joskus parodioiden, mutta aina vahvasti politisoiden kysymyksen tunteista ja itseilmaisusta.
Romantiikka?-numerossa tunteiden ja tunnustuksellisuuden teemaa tarkastellaan yhtäältä romantiikan periodin kautta, toisaalta nykypäivän runouden kontekstissa. Miten aikamme runouden omaelämäkerrallisuus ja tunnustuksellisuus suhtautuvat runouden perinteeseen ja aikamme poliittisiin tarpeisiin — millaisia hirviöitä aikamme tarvitsee?
Romantiikan aikana käyty keskustelu on edelleen relevantti: mikä tekee tunnustuksellisuudesta niin perin järkyttävää, niin hirviömäistä? Ja ennen kaikkea, miksi feminiiniseksi mielletty tunnustuksellisuus on yhä hätkähdyttävämpää kuin maskuliiniseksi mielletty? Miksi jonkun Sam Pinkin suolenpätkiä pärskivä, aggressiivinen kuvasto tuntuu on kumman normalisoitua, kun taas Jenny Zhangin tyttöjen itsetuhoisuutta ja kuukautisverta tihkuvat tekstit herättävät niin suurta myötähäpeää?
Toisaalta naisrunoilijoiden tekstit tulevat usein luetuksi omaelämäkerrallisina riippumatta siitä, onko tälle lainkaan perusteita. Autofiktiivisistä romaaneistaan tunnettu Chris Kraus kysyykin: “miksi naisten haavoittuvaisuus on hyväksyttävää vain neurotisoituna ja henkilökohtaisena (…). Miksi on yhä niin käsittämätöntä, kun käsittelemme haavoittuvaisuutta filosofiana?” Samoilla linjoilla oli jo 1970-luvulla runoilija Hannah Wilke, joka kirjoitti sarkastisesti: “Jos naiset ovat epäonnistuneet ‘universaalin’ taiteen tekemisessä, koska olemme vankina ‘henkilökohtaisessa’, miksi emme universalisoisi ‘henkilökohtaista’ ja tekisi siitä taiteemme aihetta?”
Numeroon käännetyssä esseessä How It Feels Zhang tarkastee omaelämäkerrallisesta ja naivistisesta taiteestaan tunnetun kuvataitelijan Tracey Eminin poetiikkaa, itsetuhoisuutta ja mielenterveyttä. Hän kirjoittaa: ”Mutta jos kerta oli niin että runot voivat olla mitä tahansa, miksi on oletusarvoista irvistää, kun joku kirjoittaa runon tunteistaan? Aina pahempi, jos tämä joku on teini-ikäinen? Ja vieläkin pahempi, jos tämä joku ei enää ole teini-ikäinen, mutta yhtä kaikki ajattelee itseään sellaisella intensiteetillä, joka on sallittu vain ikävuosien kolmetoista ja yhdeksäntoista välillä?” Zhangin ilmaisu on helppo sivuuttaa teiniromantiikkana, mutta se esittää tärkeän kysymyksen: jos tunteita esittävä taide leimautuu helposti naiiviksi, mitä se kertoo laajemmin yhteiskuntamme suhteesta mielenterveyden ongelmiin? Onko tunteet siivottu runoudesta pois samalla tavalla kuin hoiva yhteiskunnallisesta keskustelusta, sillä feminiiniseksi miellettynä se on vähemmän tärkeää?
Hoivan ja mielenterveyden kysymysten parissa liikutaan myös Luna Miguelin käännetyssä runossa “Human after all”, joka Zhangin tavoin kytkeytyy Alt lit -poetiikkaan. Tumblr-estetiikasta ammentavan Miguelin runossa liikutaan elollisuuden ja elottomuuden, terveyden ja hulluuden välimaastossa: tunnustuksellinen ja tunteellinen ilmaisu muistuttaa, että kärsimys ei useinkaan asetu minimalismin ja esteettisen etäisyyden muotoon — miksi siis runouden kuvaaman kärsimyksen pitäisi?
Romantiikan perintöä nykypäivänä tarkasteleva Artemis Kelosaari on samoilla linjoilla esittäessään, että tunteet olisi otettava vakavasti — kuitenkin siinä missä Zhang löytää arvoa sensuroimattomasta ja inhorealistisesta tunneilmaisusta sekä ruumiillisuudesta, Kelosaarelle tunteiden poetiikassa on kyse ylevästä. Esseessään Onko romantiikka kuollut? Kelosaari kirjoittaa: “romantiikka, samoin kuin sen edeltäjä barokki, kuitenkin perustuu juuri siihen että on olemassa jotain ihmeellistä, ihailtavaa ja (tavallista) elämää suurempaa; jotain erityistä. Englannin kielen sana glory merkitsee niin pyhimyksen sädekehää, sankarin tai muun poikkeusyksilön loistavaa mainetta kuin konkreettista hohtoa. Eikä ole sattumaa, että vuosituhannen taitteessa kaikki nämä – pyhyyden kokemus, palvonta, ihailu, loisteliaisuus – herättävät närkästystä. Naiivia.” Kirjoittaja asettuu poleemisesti sellaisia luennan traditioita vastaan, jotka pyrkivät palauttamaan runouden joko arkiseen tunnustuksellisuuteen, jälkistrukturalistiseen tekstuaalisuuteen tai kaikennielevään poliittiseen analyysiin.
Hanna Stormin essee “I’m alive / it hurts / I love it” — Sukupuolen moninaisuutta käsittelevästä runoudesta sitä vastoin asemoituu juuri siihen arkiseen ruumiillisuuteen ja omelämäkerrallisuuteen, joka on välttämättä poliittista: queerfeminististä omaelämäkerrallisuutta esittelevässätekstissään Storm muistuttaa, että tunnustuksellisuuteen liittyvä itsensä paljastaminen voi olla kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys: “Kaikki omaelämäkerrallinen ja autofiktiivinen kirjoittaminen vaatii itseluottamusta, pohdintaa siitä, mitä kertoo ja paljastaa itsestään kirjallisuutensa kautta, mutta sukupuolen moninaisuuteen liittyen riskit voivat olla vielä suuremmat: sukupuolivähemmistöihin kohdistuu yhteiskunnallisen marginaalisen ja syrjityn aseman vuoksi alituista väkivallan ja syrjinnän uhkaa. Siksi aiheesta kirjoittaminen on aina hyvin rohkeaa.” Stormin kuvaama omaelämäkerrallisuus voisi siis hyvinkin edustaa sellaista äärimmäistä yksilöllistä ilmaisua, josta kulkee tie romantiikan hengen mukaiseen yleiseen.
Toivotamme antoisia lukuhetkiä vuoden ensimmäisen numeron parissa. Pysykää myös kuulolla, sillä Tuli&Savun ensimmäinen podcast julkaistaan toukokuussa! Ensimmäinen lähetys purjehtii myös romantiikan ulapoilla. Seuraavan, kesäkuussa ilmestyvän lehden teema on Laina.
Anna Tomi
Vesa Rantama
