Achille Chavée
Keitteitä ja valittuja runoja
Suom. Aki Räsänen
Savukeidas 2014, 144 s.
Esipuheessa Achille Chavéen (1906–69) teokseen Keitteitä ja valittuja runoja suomentaja Aki Räsänen ehdottaa Chavéen runoutta johdatukseksi koko belgialaiseen surrealismiin. Tämä on paljon sanottu, sillä belgialaisen surrealismin kenttä oli kaikkea muuta kuin yhtenäinen. Parhaiten tunnetaan Brysselin surrealistiryhmä, joka oli kriittinen suhteessa André Bretoniin ja automaattikirjoitukseen. Correspondance-lehteä julkaisseen ryhmän tunnetuimpia jäseniä olivat Paul Nougé ja René Magritte. Valloniassa toimi kuitenkin omia surrealistiryhmiään, näistä ensimmäisenä Rupture, jota myös Chavée oli perustamassa vuonna 1934. Käsillä olevaan kirjaan on suomennettu kokonaan Chavéen aforismikokoelma Décoctions (1964, ”Keitteitä”) ja valittuja runoja vuosilta 1935–69. Chavéelta julkaistiin hänen elämänsä aikana kolmisenkymmentä teosta, joiden lisäksi muutama on ilmestynyt postuumisti.
Rupture oli myötämielinen Bretonin ajatuksille unista, automatismista ja sattuman merkityksestä kirjoittamiselle. Surrealistisen poetiikan Chavée taas sovitti yhteen marxilaisen vakaumuksensa kanssa. Marxilaisuus ei ilmene Chavéen teksteissä ohjelmallisen julistavana vaan ennemmin jatkuvana porvarillisen järjestyksen kyseenalaistamisena ja epäilemisenä. Tämä epäilys tulee esiin ironiana, jota voi pitää belgialaiselle surrealismille erityisen tyypillisenä. Magritte pyrki näyttämään maalauksellaan Kuvien petollisuus (1929, La Trahison des images) maalaustaiteen rakenteellisen ironisuuden: maalaus ei tule koskaan olemaan sama kuin kohteensa, minkä yksinkertainen kieltolause ”Ceci n’est pas une pipe” paljastaa.
Tästä huolimatta (tai sen takia) maalaamista jatketaan. Tai kirjoitetaan aforismeja, vaikka yleisten totuuksien välittäminen kirjoittamalla olisi mahdotonta. 17 osaan jaettu Keitteitä ivaileekin odotuksille aforistin arvokkaasta syvämietteisyydestä jo osien otsikoillaan, joita ovat esimerkiksi ”Peijakas”, ”Kukkuu” ja ”Mikä viheliäinen ilma”. Autoritatiivisten maksiimien lausumisen sijaan Chavée on kiinnostunut saattamaan kirjoittajan ja lukijan mielet vapautuneeseen liikkeeseen: ”Miksi tuhlata aikaa keskusteluun absoluutin kanssa?” Kysymyksen ironia on siinä, että keskustelu absoluutin kanssa tuntuisi olevan jo lähtökohtaisesti mahdotonta, koska absoluutin määritteeseen kuuluu ehdoton riippumattomuus. On siis tarpeetonta edes kysyä sitä.
Aforismeista on helppo löytää surrealististen runokuvien perustana olevat rinnastukset, joissa kaksi toisilleen kaukaista asiaa yhdistetään osuvalla tavalla: ”Röyhkeys on timanttivanne.” Näillä rinnastuksilla pyritään vapauttamaan ihmismieli porvarillisen yhteiskunnan ajatuksellisista rajoitteista, kuten menestyshakuisesta röyhkeydestä. Chavée kuitenkin osaa myös epäillä surrealistista yllättävien rinnastusten poetiikkaa, kun yllätyksen tuottaakin toisinaan rinnastuksen puute: ”On ihanaa olla ihana.” (…) ”Meri syntyy ja kuolee meressä.”
Chavée tuo silti alati näkyviin institutionaaliset rajoitteensa eli sen, kuinka hän runoilijana voi toimia ainoastaan tämän modernin, loputtomasti luokittelevan ja eriyttävän yhteiskunnan sisällä: ”Ihmisellä on se ikävä velvollisuus, että heillä on kasarmeja, eläintarhoja, kirkkoja ja vankiloita.” Surrealistista poetiikkaa määrittää pyrkimys yhdistää elämä ja taide. Tämä vaatii surrealistien mukaan taiteen autonomisen aseman purkamista yhteiskunnallisena instituutiona, sillä muutoin taidekin jää vain yhdeksi kahlitsemisen muodoksi eläintarhan tai kirkon tavoin. Chavée, joka muuten elätti itsensä toimimalla asianajajana La Louvièren pikkukaupungissa, vaikuttaa suhtautuvan tähän pyrkimykseen varsin ambivalentisti: ”Täytyyhän olla osa jotain osastoa.” (”Il faut bien appartenir à un département.”[1]) Adverbin bien (suomennoksessa liitepartikkeli -hän) käytöstä seuraa, että luokitelluksi tuleminen ilmenee näkökulmasta riippuen toivomuksena, hyväksyntänä tai pakkona.
Julkisen taiteilijan roolinsa Chavée tekeekin näkyväksi yhtäaikaisesti siitä erottautuen ja siihen sulautuen. Tätä rooliaan Chavée voi aforismeissaan tarkastella ikään kuin ulkopuolisena, joko kirjoittamalla itsestään kolmannessa persoonassa tai puhutellen itseään toisessa persoonassa: ”Tänään Achille rakastelee Achillen kanssa.” (…) ”Hiljaa, Chavée, pitkästytät minua.” Yksityisen minän ja julkisen minän suhde asettuu tekstissä yllättäen intiimin suhteen diskurssiin (itse)rakkauden ja vallan ilmauksineen. Toisaalta nämä minuudet näyttävät olevan jo sekoittuneet läpikotaisin, kun edellisessä aforismissa kumpaankin viitataan samaa Achille-nimeä käyttäen. Näissä ilmauksissa Chavéen identiteetti kuitenkin syntyy, kun hiljaisuudessa ja näkymättömissä työskentelevä kirjoittaja sekä julkisuudessa ääntä käyttävä ja näkyvyydestään nauttiva kirjailija ristiriidoistaan huolimatta yhtyvät.
Chavée tutkii aforismiensa kautta totunnaisia kielenkäytön tapoja, kuten sananlaskuja ja idiomeja. Monesti surrealistisen nyrjähtänyt ajatus syntyykin tutun ja vakiintuneen ilmauksen muuttamisesta jollakin tavalla. Käännettäväksi nämä ovat tietenkin haastavia silloin, kun kohdekielestä ei löydy sanonnalle luontevaa vastinetta. Näin on esimerkiksi seuraavassa: ”Hän oli käyttänyt viimeisen rullan omantuntonsa vessassa.” (”Il était au bout de son rouleau dans le W.C. de sa conscience.”[2]) Alkutekstissä käytetty ilmaus être au bout de son rouleau (”olla rullansa lopussa”) merkitsee moraalista väsymystä. Tämä merkitys välittyy suomennoksestakin, mutta koska suomennokseen ei sisälly merkkejä vakiintuneen ilmauksen muuntamisesta, sen tapa rinnastaa vessapaperirulla ja omatunto on ”vain” surrealistinen runokuva ilman sidosta totunnaisiin sanomisen tapoihin.
Toisinaan aforismit perustuvat myös sanaston sattumanvaraisuuksille, jolloin äänteellinen yhtäläisyys perustelee yllättävän rinnastuksen, kuten seuraavassa: ”Todellinen suru on kuru.” (”Le vrai deuil est un seuil.”[3]) Alkutekstissä sanasta suru, deuil, seuraava sana seuil merkitsee kynnystä tai laajemmin sisääntuloa, kun taas suomennoksen kuru merkitsee rotkoa. Suomennoksessa merkitys siis muuttuu, vaikka surrealistisen satunnainen riimi ja ajatus surusta astumisena johonkin välittyvät käännöksestä.
Toisaalta voi kysyä, onko tällä merkityksen muutoksella merkitystä. Surrealistisen poetiikan näkökulmasta olennaisinta on kuitenkin äänteellisen tason yhtäläisyydessä toteutuva sattuma, ja tällaisiin sattumiin on kussakin kielessä erilaiset varannot. Se, onko rinnastus sisällöllisellä tasolla kiinnostava, taas riippunee kirjoittajan omista intuitioista. Itselleni ”todellinen suru on kuru” vie ajatuksia odottamattomaan suuntaan, kun taas vaihtoehtoinen käännös ”todellinen suru on muru” ei tätä tee vaan tuntuu varsin helposti tulkittavalta metaforalta. Jälkimmäisestä käännöksestä uupuisi myös kynnyksen ja kurun merkitysten kytkös, eikä surrealistisen sanaleikin kääntäjäkään voine luopua pyrkimyksestä jonkinasteiseen merkityksen ekvivalenssiin.
Suomennokseen valitut Chavéen runot laajentavat teoksen välittämää kuvaa kirjailijasta, vaikka aforismien taustalla oleva poetiikka on löydettävissä myös vapaamittaisista ja pituudeltaan vaihtelevista runoista. Huomattavaa on, että säkeen tasolla Chavée säilyttää runoissaankin aforistisen tiiviyden ihanteen. Itseäni kiehtoi vapaamittaisten runojen seassa ollut poikkeus, nimittäin muutamat käännetyt runot Chavéen teoksesta Quatrains pour Hélène (1958, ”Nelisäkeitä Hélènelle”). Chavée on nimenmukaisesti koonnut tämän teoksen pelkästään nelisäkeisistä runoista, joissa hän käyttää myös jonkin verran loppusointuja. Runoissa kohtaavat muodollinen rajoite ja surrealistinen tarve mielen vapaaseen liikkeeseen. Kääntäjälle tällaisten rytmisesti ja soinnullisesti vaativien runojen voisi ajatella tuottavan vaikeuksia, mutta suomennokseen päätyneet nelisäkeet ovat varsin onnistuneita, kuten seuraava:
Koulutyttö menee
pilvi hälvenee
hyönteinen mut äkkää
suoristan selkää
Une écolière passe
un nuage s’efface
un insecte me voit
je me tiens droit[4]
Alkutekstin loppusoinnut on saatu mukaan suomennokseen, ja runon rytmi on säilynyt sopivana puhekielistä ”mut” sanaa käyttämällä. Chavéen valitsemassa rytmissä samanpituisia ensimmäistä ja kolmatta säettä seuraavat niitä lyhemmät toinen ja neljäs säe, jotka ovat myös samanpituiset. Nelisäkeissä myös välittyy selkeästi Chavéen pyrkimys zeniläiseen kokemiseen (vrt. aforismi ”Zen on naurava hylkiö.”).
Belgialaisen surrealismin arkkityyppi tai ei, Chavée välittyy teoksesta omaperäisenä tekijänä. Hänen tapansa sekoittaa esimerkiksi mytologisia viittauksia, muunneltuja sananlaskuja ja luonto- ja hyönteissanastoa samalla identiteettiään alinomaa problematisoiden tekee hänestä omintakeisen kirjoittajan. Käännösvalikoima on laaja, ja Räsäsen suomennokset ja taustoittava esipuhe ovat huolella ja asiantuntemuksella tehdyt. Näin laadukas suomennos Chavéen kaltaisen provinsiaalisen tekijän teksteistä herättää toiveita käännösrunouden kentän elinvoimaisuudesta. Tärkeämpää kuitenkin on, että teos nostattaa myös kysymyksen, onko surrealismin vastaanotto Suomessa jäänyt toistaiseksi käännösten suhteellisen vähäisen määrän vuoksi valitettavan Breton-keskeiseksi. Chavéen runot ja aforismit ovat täynnä omistuksia runoilija- ja taiteilijatovereille, ja näin tulee jälleen ilmi surrealistisen poetiikan yhteisöllisyys auktoritatiivisen yksilöllisyyden sijaan. Monet kansalliset ryhmittymät kehittivät surrealismia itsenäisiin suuntiin, ja belgialaiset surrealistiryhmät ovat näistä vain yksi esimerkki. Sopiikin toivoa, että pääsemme tulevina vuosina tutustumaan suomeksi yhä syvemmin surrealismin moninaiseen perintöön.
1 Achille Chavée 1990/1964: Décoctions. La Louvière: Daily-Bul, ei sivunumeroita.
2 Mt.
3 Mt.
4 Achille Chavée 1986: Œuvre 4. 1957–1961. La Louvière: Les Amis d’Achille Chavée, 119.
Tuomas Taskinen