Silja Järventausta
Kaupungin lippuluukulla
Teos 2015
75 s.
Tämä teos lausuu tervetulleeksi jo ennen kuin sen ehtii avata. Camilla Pentin suunnittelema onnistunut ulkoasu havainnollistaa kaupunkimiljöön käyttöä Silja Järventaustan (s. 1977) neljännessä runokokoelmassa Kaupungin lippuluukulla. Samalla se avaa teoksen estetiikkaa laajemminkin. Kannen kuviot näyttävät ensisilmäyksellä säännöllisiltä, mutta eivät ole. Jokainen muoto on hieman erilainen kuin toinen, mikä tuntuu viittaavan myös runojen omalakisuuteen.
Kansi tuo mieleen kartan tai lasten Twister-leikkimaton, jolla käsi tai jalka siirretään aina uudelle eriväriselle ympyrälle. Samaan tapaan runoissa liikutaan paikkojen välillä, käytetään niitä pohjana ja alustana. Ja samaan tapaan runot vaikuttavat ensin säännöllisiltä, ehyiltä ja suljetuilta. Vasta hitaammin katsominen paljastaa niiden koukut ja halkeamat sekä moneen suuntaan aukeavan puheen tunnun.
Helsinki antaa runoille raamit. Jokainen runo on yksi vinksahtaneen Twisterin ympyröistä, ja todellisuutta katsotaan sillä seisten. Runo kertoo, miltä matto juuri sillä hetkellä siltä ympyrältä katsoen näyttää. Maailmasta ei yritetä selittää kaikkea, vaan pieniä paloja ja kapeita viipaleita. Eikä selittäminen oikeastaan kuvaa lainkaan runojen asentoa suhteessa ympäristöön: ne pikemminkin nappaavat ja maistavat.
Kaupungin lippuluukulla ei ole varsinaista kaupunkikirjallisuutta, sillä päähenkilön ja kaupungin välinen suhde ei ole tiivis, kaksisuuntainen ja dynaaminen, eikä sillä ole erityistä temaattista merkitystä. Nyt kaupunki on enemmänkin kehys kuin aktiivinen toimija. Siitä huolimatta teos on imenyt itseensä yhden Helsinki-kuvausten tradition keskeisimmistä piirteistä: Helsinki on meren ja veden kaupunki, satamien, laivojen, rantojen ja lahtien kaupunki. Niin myös nyt. Tekstin hahmot hyppivät korostetun paljon juuri rannoilla, esimerkiksi Tokoinlahdella ja Töölönlahdella. Jos käyttäisi teoksessa esiintyviä reaalisen Helsingin paikannimiä ja vetäisi niiden avulla Twisterin rajat kaupungin kartalle, huomaisi, että suurin osa kaupunkia jää surutta pois. Hahmot viihtyvät veden äärellä. Jo kokoelman ensimmäisessä proosarunossa puhutaan satamasta, mikä sitoo sitä rannan tuntumaan.
Kaupungin lippuluukulla jatkaa aiemmista teoksista tuttua peliä, jossa leikkikenttä on proosan ja runon välimaastossa. Teos jakautuu viiteen osastoon, joilla on vahvoja temaattisia kytköksiä. Jokainen niistä toimii kuitenkin myös itsenäisenä kokonaisuutena, joka jännittyy pitkän proosarunon ja novellin välille. Toisinaan teksti osoittaa olevansa tietoista itsestään, ja ensimmäinen runo hyödyntää metatekstuaalisuutta: ”Vesi kertoi hänelle kertomakirjallisuudesta”. Kerronta on sekä keino että aihe.
Teksti etenee enemmän kielen kuin mielen ehdoilla: munan kuoria eivät seuraa odotetusti keltuaiset, vaan keltaiset pääskyset. Äänteelliset assosiaatiot siis johdattavat tekstiä, samoin homonymia: ”ilman ikkunoita vain koloja”. Keskeisintä on kuitenkin personifikaation käyttö. Se on dominoiva trooppi: tasku, lusikka, silmä, ovi, penaali ja suuri joukko muita arjen esineitä on elollistettu. Myös laajemmat ja abstraktimmat oliot, kuten maapallo ja onni, elollistuvat. Erityinen personifikaatioherkku on viimeisen osaston makeisvero, josta kerrotaan koko elämäntarina ja monia tekoja: ”Makeisvero kurkisti ranteeni alle, tunsin rätin iskostuvan itseeni, märän rätin putoavan silmääni”. Juuri voimakas taipumus antaa elämä elottomalle on se, joka ohjaa lukemaan tekstiä runona. Toisaalta tämä ei ole yksiselitteistä: Järventaustan tavan käyttää kieltä voi nähdä myös proosan konventioita avartavana ja rikkovana toimintana. Loppujen lopuksi tarkalle genrenmetsästykselle ei välttämättä ole tarvetta: teksti tuntuu voivan oikein hyvin siinä missä on, ”siinä välissä”.
Järventaustan sijoittuminen välimaastoon näkyy hyvin hänen teostensa vastaanotossa. Edellinen kokoelma Hyvän yön puisto (2012) voitti Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon, joka myönnetään proosan ilmaisukeinoja rikastuttavalle teokselle. Kuten raadin puheenjohtaja Laura Lindstedt totesi perusteluissa: ”Järventausta kasaa epäkonventionaalisella otteella yhteen lausekkeita, lauseen rakenneosia. Sanoja ei yksinkertaisesti ole tapana yhdistää näin – – Odotuksenmukainen merkitys kääntyy virkkeen sisällä yhtäkkiä aivan muuksi kuin mihin lauseen alku vihjaa.”[1] Havainto pitää paikkansa myös Kaupungin lippuluukun kohdalla. Sanat etsivät outoja paikkoja ja yhtyvät uusilla tavoilla: ”Mitä hyötyä on siitä, että puhun sinusta lautasten välistä, lautasliinoista?”
Varioiva toisto on teokselle tyypillistä. Sama lauseke siis toistuu, mutta aina muunneltuna. Tekstin lausekkeiden ja lauseiden välillä alistussuhteita on harvassa, eli niitä ei ole sidottu toisiinsa konjunktioilla, vaan ne saavat jäädä aukkoisiksi. Yksi lause tai lauseke muodostaa aina oman kokonaisuutensa, joka voi olla ristiriidassa sekä sisäisesti että ympäröivän tekstin kanssa. Teksti hyödyntää myös parodiaa: ”Siellähän se aamu on” -osasto rakentuu esitelmän tai luennon kielellisille konventioille.
Vaikka teksti on kokeilevaa ja yllättävää, se on samalla lempeää ja lähestyttävää tavalla, joka on omintakeinen suomalaisen proosarunon kentässä. Järventaustan runojen minä tuo jollain tapaa mieleen lastenlyriikan, kuten Ilpo Tiihosen puhujat teoksessa Ei-Kaj Plumps. Hyppyjä Helsinkiin (1989). Vaikka Kaupungin lippuluukulla ei ole kirjoitettu lapsille tai edes kaksoisyleisölle, se lyö jälleen kättä yli genrerajan. Samoin kuin Tiihosella, minä hypähtelee ympäri Helsinkiä ja ottaa uusia näkökulmia maailmaan aina eri kohdassa seisten. Tutut asiat saavat uuden perspektiivin.
Ehkä vielä keskeisempää on Järventaustan minän tapa näyttää näkemänsä lukijalle. Hän ei pakota, vaan ehdottaa. Mikään ei vyöry lukijan päälle, kuvien paljous ei aiheuta ähkyä. Sen sijaan puhuja valitsee usein yksityiskohdan, palasen maailmaa, ja alkaa katsella sitä hitaasti, rakkaudella. Hän katsoo niin kauan, että yksityiskohta tulee aidosti nähdyksi, ei vain katsotuksi tai vilkaistuksi. Tapa katsoa maailmaa hellästi ja kiireettömästi hämmästellen on lastenlyriikan kulmakiviä. On suunnattoman virkistävää ja tuoretta saada nauttia samasta katseesta aikuisten runoudessa. Järventaustan tapa kuvata arkisia asioita, aamuja, villasukkia, kahvikuppeja ja kotia, on jotain, mitä aikuislukija liian harvoin saa kokea. Se palauttaa mieleen rikkaamman tavan nähdä.
Teoksessa on keskeinen hahmo, hän. Hän on minän intohimoisen ja ylitsevuotavan palvonnan kohde. Koko ensimmäisen osaston loppu sekä toinen osasto, ”Hän oli kerran ystäväni”, rakentuu hänen ympärille. Kun hän on paikalla, koko tekstin maailma määrittyy hänen kauttaan, ja hän on yksi tekstin keskeisistä rakennetekijöistä. Hän saapuu tekstiin näyttävästi: ”Hän saapastelee koepaperinippu, tulospaperinippu kainalossaan lautakuntaan. Hän saapastelee kolmikantasaappaillaan.” Minän palvonta imee itseensä hyperbolisia piirteitä, kun edes ilma ei voi olla yhtä hyvä kuin hän sunnuntaisin.
Kuten kaikki kaunokirjalliset hahmot, hänkin on tekstuaalinen konstruktio. Nyt hahmo jää kuitenkin niin hämäräksi, että tekstuaalisuus korostuu. Hahmoon liitetään paljon piirteitä, kuten feminiisyys ja jopa jumalallisuus tai muu hallitsevuus: ”Hän se aamun herättää, potkii työhön, matkoihinsa, laittaa sen pukemaan.” Mikään piirre ei kuitenkaan kasva määrittämään hahmoa. Hän on hyvin ristiriitainen karikatyyrisyyteen saakka: toisaalta hän on välillä niin pieni, että mahtuu penaaliin, toisaalta hän tuntuu hallinnoivan ja hallitsevan koko maailmaa, paperitöitä, kilpailutuksia ja jopa aamunkoittoa.
Kolmas osasto ”Kaupunki käy yötä myöten” rakentuu eri tavoin kuin ”Hän oli kerran ystäväni”, ja antaa sille kontrastia. ”Kaupunki” ryhmittyy sinän ympärille, johon minä liittää yllättävästi paljon vähemmän tunteita kuin häneen. Sinä on kertomuksen kohde, jota minä myös kielenkäytöllään luo: ”Kaarrut puheideni mukaan”. Sinä ja minä ovat välillä limittäisiä hahmoja ja sekoittuvat toisiinsa: ”Sinulla on kohokuvioita vatsassani”. On mahdollista ajatella, että sinä olisi myös minän toinen puoli, ei erillinen hahmo.
Kaupungin lippuluukulla on hellä ja humoristinen teos, ja ehkä eniten myhäilyä sijoittuu viimeiseen osastoon ”Kun makeisvero yllättää”. Vaikka runojen voi nähdä kritisoivan tyhjää poliittista puhetta ja yhteiskunnallista mukauudistamisen vimmaa, niiden sävy on koko ajan leppoisa ja heleä. Kielellisiä yllätyksiä on siroteltu lukijalle mukavien karamellien tavoin. ”Makeisvero ei yllätä mutta makeinen, makeishermo yllättyy. Makeinen yllättää”. Koko teoksen tapa rikastuttaa maailmaansa hyvin pienillä, arkeen ja kotiin liittyvillä yksityiskohdilla tiivistyy viimeisessä osastossa. Nyt leikkiin valmis katse ottaa piiriinsä myös yhteiskunnan ja näkee sen tyhmyyden ja hömelöyden, mutta toisaalta myös liikuttavan hassuuden. Erityiseksi ansioksi on luettava, ettei tämä kaikki herätä lukijassa minkäänlaista ällötyksen, liikamakean tai kuvotuksen tunnetta. Oivaltavat havainnot sekä kielen terävä ja tarkka tapa kuvata maailmaa varjelevat siltä. Järventausta todella hallitsee lajinsa.
Taika Martikainen
1 Lindstedt, Laura 2013: ”Ihminen on ollut paikalla. Kaj Kalinin ja Silja Järventaustan proosasta”. http://mahdollisenkirjallisuudenseura.net/wp-content/uploads/MKS-palkinto2013.pdf
