Markku Into
Tämä yö sisälläni on lapsuuden varjo
WSOY 2016
73 s.
Markku Into -kesästäni on kohta kymmenen vuotta. Kesä ei kuollut, mutta muuttojen, muutosten ja kirjanmyyntien myötä tiivistyi niin, että hyllyyn jäi vain kokoelma Tuskin tulee ilta. Sitä en myy. Nyt hämmästyin julkaisuvuotta 1988. Luulin kirjaa 70-luvun kokoelmaksi, koska pidän siitä niin kovasti.
Tuskin tulee ilta tuntuu edelleen tiivistelmältä paljosta. Lyhyet säkeet, havainnot joissa kepeys yhdistyy läpikuultavuuteen, Shelley-sitaatti, ja Harro Koskisen kannessa Friikkilän veljekset värjöttelemässä kissoineen kynttilän ympärillä; korkea ja matala, romantiikka ja underground. Se miten joskus kirjoitettiin, yhdistyy siihen, miten maailmaa edelleen havaitaan: ”kasteisella niityllä / keskellä katua / yksinäinen vapahtaja”. Ilokseni huomaan, että kaikki tämä on tallella keväällä 2016, ja on saanut mukaansa jotain lisääkin: ”anna niiden / valojen olla // ne ovat / ainoat silmäni”.
Markku Into (s. 1945) liitetään totutusti Turun 60-luvun undergroundiin (Jarkko Laine, M.A. Numminen, Suomen Talvisota 1939–1940), mutta runoilijan, suomentajan, näytelmäkirjailijan ja kirjastonhoitajan voisi liittää moneen muuhunkin asiaan. Viime vuonna Into täytti seitsemänkymmentä, joten uusimmassa kokoelmassa on juhlan tuntua.
Tämä yö sisälläni on tekijänsä seitsemästoista runokokoelma, ja kuten Innon tapauksessa aina, sen taustalla kuulee paljon musiikkia. Into omistaa runon italialaiselle avantgardistisäveltäjä Luigi Nonolle, mainitsee Keith Moonin, The Who -yhtyeen rumpalin, josta enkeli ja paholainen ikuisesti tappelevat, ja sanoo suoraan jumalan olevan saksofoni. Niinpä kirjan loppuun on koottu diskografia, oletettavasti levyistä jotka runoja ovat inspiroineet. Se on todellista kuluttajaystävällisyyttä.
Luettelossa on mukana Leonard Cohenin levy Popular dreams. Sellaista levyä ei kuitenkaan taida olla, on vain Popular problems. Se, että ongelmat ovat vaihtuneet uniin, on virhe, mutta oireellinen kuten kaikki virheet.
Mukaan on tullut rajallisuuden, ajan vääjäämättömyyden, resignaation tunnelmia. Todellisuuden ankaran dialektiikan mukaan tämä merkitsee menetystä, mutta myös uutta täyteyttä: ”olen elämäni lopussa löytämässä elämäni”, sanoo Into suoraan. Runoilijan perustavanlaatuisia kokemuksia kohdistaa vino, surumielinen huumori: ”hän polkee / kohti K-Rautaa / pipossa Montreal / sydämessä tahdistin”.
Umberto Eco selitti joskus, miksi ihminen rakastaa luetteloita: luettelon loputtomuus on ihmisen ase omaa lopullisuuttaan vastaan. Innon runot rakentuvat luetteloista, joissa välittömät havainnot ja välittyneet kulttuurimuistot vuorottelevat, kaurapellot ja Wäinö Aaltosen hautakivi, Matisse ja lapsuuden lumihanget seuraavat toisiaan samassa virrassa. Virta on näennäisen kahlitsematon, mutta tämä on tietenkin merkki runoilijan taitavuudesta: padot ja salaojat on rakennettu niin, ettei niitä huomaa. Econ näkemykseen voisi lisätä, että kyseessä on myös tapa hahmottaa ympäröivää todellisuutta. Luettelo on maailman rakenne.
Lopullisuutta vastaan Innolla on luettelon lisäksi toinenkin keino, tärkeämpi. ”Kieli yksinäinen ase”, runoilija tajuaa, vaikka toisaalla toteaakin: ”tätä sotaa minä en voita”.
”Voisin valehdella että kuolleet ystävät palaavat tervehtimään minua, olen aina ollut rehellinen, ja on todettava ettei minulla ole ollut ystäviä – –”. Runojen minä suuntaa (seitsemänkymmenvuotiaan?) katseensa menneisyyteen, mutta on vapaa muistelijan synneistä. Ei nostalgiaa, ei katkeruutta. Entinen ei ole nykyisyyttä parempi tai huonompi, se on molempia. Silloinkin kun lapsuuden kuvat muistuttavat Suomi-filmin kuvastoa (hiljaiset lehmät, niittykivet), runo tuntuu rehelliseltä – muut kuvat olisivat tässä kulttuurissa valheellisia, toistaiseksi.
Kun ihminen vanhenee, sen läpi alkaa nähdä. Yleensä katsojina ovat toiset ihmiset, mutta runoilija näkee itse lävitseen. Avautuva näkymä ei ole ihmisen sisin, sillä ihmisellä ei ole sisintä. Katsoja näkee vastapäisen maiseman.
Niinpä Tämä yö sisälläni on todistuskappale siitä, miten kaikki on ”aina-jo”. Mitään alkuperäistä ei ole olemassa tai jos onkin, siihen ei ole pääsyä: lapsuus on varjo, luonto kulttuurin artefaktien saartama, tietoisuus historian muovaama, silmät ovat menneisyyden taulujen, korvat menneisyyden sävelten rasittamat ja terävöittämät. Jos näkemys onkin korostetun (post)moderni, (post)moderneja ovat sekä runoilija että hänen lukijansa. Yhdynnän jälkeiseen surumieleenkin hiipivät runossa uutiset kidutuksesta ja kansanmurhasta. Aika ja paikka ovat meille annetut. Siitäkö on kysymys, kun Into kirjoittaa: ”miksi kysyn miksi tiedän miksi en ole päästä pois tältä hautausmaalta”?
Sain toisen Into-kokoelman, josta en luovu, enkä ole enää varma, onko Cohenin levyn nimessä sattunut virhe, ongelmien muuttuminen uniksi, virhe lainkaan. Marx sanoi, että ihmiskunta asettaa itselleen vain sellaisia ongelmia, jotka se kykenee ratkaisemaan. Ratkaisemattomat ongelmat asuvat ihmisen sisällä ja muuttuvat uniksi. Tämän yön mottona on yhdysvaltalaisen runoilijan Jack Gilbertin (1925–2012) säkeet ”I realized there has been / a mistake”. Jos alussa on virhe, onko sekään enää lainkaan virhe? Vain yhtä asiaa epäilen: tekeekö valittu nimi kokoelmalle karhunpalveluksen? Ajatus tietenkin on kaunis ja tosi.
Veli-Matti Huhta