Chicagon metropolialueen synty kietoutuu erottamattomasti yhteen teollisen lihantuotannon kanssa. Erilaiset tehokkuutta lisäävät teknologiat, kuten hyperfunktionaalinen purkamislinja ja jäähdytetty junavaunu, mahdollistivat teollisen solmukohdan, jonka kanssa pienempien paikkojen oli helppo kommunikoida. Yhdysvaltain kolmanneksi suurimman kaupungin rakentumisen taustalta voidaankin hahmottaa inhimillisten intentioiden lisäksi monenlaisia sattumanvaraisuuksia ja aineellisia olosuhteita.
Perinteisesti kaupunki on kiteytynyt kuvaan kadusta toiminnan tilana, ja laajemmin katu on toiminut vertauskuvana kaikelle poliittiselle toiminnalle ja vastarinnalle. Kuvan retorinen voima on nähtävissä esimerkiksi ranskalaisen Nuit debout’n kaltaisissa liikkeissä, jotka käyttävät historian leimaamia tiloja näyttääkseen, että hallinto ei omista niitä – instituution omistamaa symbolista tilaa käytetään sen kyseenalaistamiseen. Torilla öisiä avoimia kokouksia pitävä joukko tuo esiin, että ulkoisten tunnustensa takana valta on vain joukko ihmisiä, kuin pölyisiä merkkejään hypisteleviä filatelisteja.
Inhimillistä toimijaa korostava kadun metafora on kuitenkin riittämätön, jos metropolin ymmärretään koostuvan lukemattomista elollisista ja ei-elollisista toimijoista, joiden verkostot kietoutuvat yhteen.
Ihmisten täyttämien katujen sijaan katse olisikin suunnattava niihin aineellisiin olosuhteisiin, joita emme ole tottuneet ymmärtämään aktiivisina toimijoina vaan pikemminkin passiivisena kulissina inhimilliselle historialle. Mitä tiilet, viemärit ja sähköjohdot kertovat tilasta ja miten ne osallistuvat niihin monimuotoisiin kokonaisuuksiin, joissa myös ihmiset toimivat?
Modernin teknologian ja sosiaalisen median aikakaudella kysymys paikasta ei enää koske vain fyysistä sijaintia vaan tilaa toimintaa tuottavan käytänteenä ja siihen elimellisesti liittyvä koodautumisen alustoja.
Nykyrunouden piirissä kysymys aineellisista reunaehdoista on noussut etualalle muun muassa konseptualismin ja digirunouden toimesta. Perinteisesti ulkokirjallisiksi ymmärretyt seikat korostuvat muun muassa kirjaobjektia korostavassa runoudessa.
Ajatus materiasta jonain kiinteänä ja pysyvänä on jo luonnontieteellisesti kyseenalaistettavissa, mutta sosiaalitieteteissä ja taiteentutkimuksessa käsitys passiivisesta aineesta on iskostunut syvälle. Teoksessaan Aineellinen yhteisö (2008) Turo-Kimmo Lehtonen purkaa käsityksiämme materiaalisuudesta ja materialismista ja ehdottaa, että kiinteän aineen sijaan materiaalisuutta olisi ajateltava Bruno Latourin ja Michel Serresin hengessä suhteena, liikkeenä, jossa inhimillinen ja ei-inhimillinen muodostavat lomittaisia toiminnan konteksteja.
Kyse on ennen kaikkea etiikasta. Kuten uuteen vitalismin traditioon sitoutuva Jane Bennet esittää, ”kuva kuolleesta ja läpeensä instrumentalisoidusta materiasta ruokkii inhimillistä hybristä ja maailmaa tuhoavia fantasioitamme valloituksesta ja kulutuksesta”.
Keskustelu runouden aineellisista olosuhteista on eettinen myös jokapäiväisemmässä merkityksessä. Pääministeri Juha Sipilä on sanonut niukkuuden lisäävän luovuutta perustellessaan hallituksen koulutuspolitiikkaa. Aikana, jolloin heräämme hyvinvointiyhteiskunnan uhanalaisuuteen, tulee yhä tärkeämmäksi pohtia laitosten roolia: miltä yhteiskuntamme näyttäisi ilman kansainvälisiä sopimuksia, kirjastoa, yliopistoa, kulttuurisäätiöitä – ja ennen kaikkea, mistä luovuus syntyy?
Ville Luoma-aho kysyy esseessään, miten jokin niin hidas ja taloudellisesti tuottamaton kuin runous voi elää viipaloidun ja kiihdytetyn ajan tulospaineissa? Luoma-ahon mukaan runoudella ei ole varsinaisesti kysyntää, mikä tekee siitä periaatteessa vapaata suhteessa järjestelmän tuotantopaineisiin. Toisaalta kysymys toimeentulosta vaatii runoilijalta jatkuvaa performanssia rahoittajien ja järjestelmän suuntaan, mikä väistämättä laitostaa hänet. ”Kenenkään ei ole syytä rikkoa rinnakkaiskontrollin kauhun tasapainoa ja lähteä kiistelemään mahdollisista esteettisistä eroista tai arvottamisesta, sillä kaikki ovat toimeentulonsa ja ylipäänsä esillepääsynsä kautta riippuvaisia yleisestä hyvästä hengestä”, Luoma-aho kirjoittaa.
Eetu Virenin esseessä Kirjallisuus ja kommunismin tila käännetään päälaelleen totunnainen käsityksemme kapitalismista kysymyksenä ajasta: ”Entä jos emme tarvitsisikaan ‘lisää aikaa’ vaan tilaa, jossa järjestää aika uudestaan? Tässä ontologinen kysymys ajan ja tilan suhteesta saa suoran käytännöllisen merkityksen kumouksellisten liikkeiden toiminnassa.”
Tässä hengessä tila – jollaisena myös runous voidaan hahmottaa – voidaan nähdä konkreettisena mahdollisuutena ajatella toisin, tehdä toisin.
Keväällä menehtynyt taiteilija ja kriitikko Erkki Pirtola on esimerkki toimijasta, joka pyrki taiteessaan toisenlaiseen ajatteluun ja uusien tilojen luomiseen, kuten Outi-Illuusia Lilja esittää esseessään Ahmiva runoilijan katse.
Tilan ja vallan kysymyksiä lähestytään niin ikään Juha-Pekka Kilpiön esseessä Itsetuhon kestävöinti – (an)arkiston poetiikkaa, joka pohtii arkistoa yhtäältä poetiikan mallina ja toisaalta tiedon materiaalisena sedimenttinä. Kuten Kilpiö Michel Foucault’ta lainaten toteaa, arkisto ei ole paikka tai instituutio vaan siitä riippuu, mitä on mahdollista sanoa; arkisto taksonomiana on, Donna Harawayta mukaillen, “kytköksellinen aineellinen käytäntö”.
Myös runous itsessään voidaan nähdä tilana, joka paitsi ottaa muotonsa sivun spatiaalisessa maastossa, myös sitoutuu tiettyihin ajattelun prosesseihin. Millainen kirjallinen tila oli romanttisen runouden kokeellinen lajihybridi, kysyy Auli Särkiö esseessään Romantiikan kapina eli luovuuden synty taistelussa klassismia vastaan, joka hahmottelee uudelleenluentaa moneen kertaan ja erilaisin tarkoitusperin kanonisoiduista romantikoista. Teksti lähestyy kysymystä muodon ja kokeellisuuden suhteesta ja muistuttaa, että kapina — niin kirjallinen kuin yhteiskunnallinen — on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä. Samoilla jäljillä on Jonimatti Joutsijärvi, joka puolestaan esittelee viime vuosina suositun fragmentaarisuuden ilmenemismuotoja kotimaisessa nykyrunoudessa.
Kesän taittuessa syksyyn ja kolmannen kvartaalin pyörähtäessä käyntiin toivotamme lukijoille viihtyisiä hetkiä Laitos-numeron parissa. Vuoden viimeinen lehti ilmestyy ennen joulua, ja se on teemaltaan Käännös.
Anna Tomi
Vesa Rantama
