Vuonna 1935 psykologi Clark-Trimble suoritti tärkeän kokeen. Hän asetti lattialle neljäsataa matonpalasta laadun mukaan järjestettynä, aina karkeasta ovimatosta mittaamattoman arvokkaaseen kiinalaiseen silkkiin. Kokeen aikana kankaiden päälle pudotettiin marmeladilla voideltuja paahtoleivänpalasia, ja tulos tilastoitiin: kankaan arvokkuuden havaittiin korreloivan poikkeuksetta sen kanssa, putosiko leipä marmeladipuoli ylöspäin vai alaspäin. Mitä kalliimpi matto, sitä varmemmin se tahriintui hilloon.
Kokeen tarkoitus oli todistaa oikeaksi psykologin teoria esineiden perimmäisestä vihamielisyydestä ihmisiä kohtaan. Clark-Trimblen kokeen esitteli humoristi Paul Jennings vuonna 1948 teoksessa, jossa hahmotteli resistentialismiksi (latinan res, ‘esineet’ ja ranskan resister, ‘vastustaa’) nimeämänsä hupifilosofian, joka niin ikään pyrki selittämään katoavien avaimien ja särkyvien lasien pahantahtoisuutta.
Viime vuosikymmeninä hyvin erilaista esinteoriaa kehitelleen Bill Brownin sanoin voisi todeta, että milläpä ajalla ei olisi ollut omanlaistaan pakkomiellettä esineistä.
Jo viktoriaanisen ajan olohuoneet ja romaanit pullistelivat nupullaan olevan kulutuskulttuurin ylenmääräistä tavarapaljoutta, mutta kulutukseen liittyvät fantasiat värittyivät kauhulla mahdollisuudesta, että ihmiset eivät hallitsekaan esineitä vaan esineet ihmisiä. Ei ole sattumaa, että aineellisen elämän hylkääminen on kautta aikojen nähty ainoana mahdollisuutena ihmiselle, joka mielii keskittyä ajatteluun — objektien vähyys on nähty subjektin mahdollisuutena tulla esiin.
Askeesin ihanne ja muodon minimalismi ovat modernin yltäkylläisyyden luonteva vastinpari, funktionaalisuuden ajatukseen verhoutuneena. 1900-luvun avantgardistinen runous haaveili tehokkaan koneen tavoin toimivasta taiteesta, ja funktionalistinen arkkitehtuuri pyrki rakentamaan asumiskoneita. “Höyrykoneen, lentokoneen, automobiilin nimeen vaadimme oikeutta terveyteen, logiikkaan, rohkeuteen, harmoniaan, täydellisyyteen“, kiteytti Le Corbusier taylorilaisen tehokkuusajattelun kosmis-harmonisen klangin. Bauhausin teolliset muotoilijat pyrkivät suunnittelemaan käyttöesineitä, jotka eivät tarvitse manuaalia, vaan kertovat muodollaan oman käyttötarkoituksensa.
“No ideas but in things”, sanoi modernistirunoilija William Carlos Williams, tavoitteenaan kuvata esineitä sinänsä. Mutta millaisia ajatuksia esineet kantavat mukanaan? Ne välittävät viestejä, kertovat tarinoita, niihin kiteytyy ruumiillisa tapoja toimia, sanalla sanoen toimivat. Hankalampi tehtävä on sanoa jotain siitä, mitä esineet ovat. Ranskassa sotienjälkeisen massakulttuurin kynnyksellä Roland Barthes, Jean Baudrillard ja Guy Debord tutkivat, miten esineiden materiaalisuuden sijaan meille tarjoutuukin kuvia: kuluttajan halua ja fantasioita; näköaistiin pohjaavassa kulutuskulttuurissa tuntuu olevan mahdotonta ajatella esineitä itsessään, ei vain suhteessa ihmiseen.
Olemme tavaroiden ympäröimiä, sotkeutuneita esineisiin, mutta siinä ei ole mitään uhkaavaa. Esineiden materiaalisuus ei ole mitään ihmiselle vastakkaista vaan likeistä, limittäistä. Kiasmassa maaliskuussa auenneessa Jani Ruscican näyttelyssä neuvostomallinen soittorasia ja Walter Benjaminin ideoima radiolaite seisovat kärsivällisesti paikoillaan, kunnes tietyin väliajoin antautuvat vuorovaikutukseen taiteilijan kanssa.
Runokirjojen esineluonnetta on viime aikoina alleviivannut Suomeenkin rantautunut vihkomuoto. Aikamme chapbookia leimaa yhtäältä pelkkyys ja minimalismi (vanhat runot vihkoon ja uutta päin!), toisaalta vapaus kokeilla. Ylipäätään uusi kotimainen runous tutkii omaa materiaalista luonnettaan esimerkiksi kirjaesineen korostumisen kautta.
Mutta entä miten lähestyä esineitä runoissa? “Kenties lukemisessakin […] auttaisi siivoojan tai puhtaaksikirjoittajan ote”, ehdottaa Laura Oulanne esseessään Aistillinen nonsense: Herkät napit ja esinesanojen affektiivisuus. Oulanne pyrkii luentaan, jossa esineiden materiaalisuus ei katoa tulkinnassa. Kirjoittamisessa, kuten luennassa, korostuu sen ruumiillisuus ja affektiivisuus. Siivooja-lukija ei ole tekstin kuluttaja vaan toimija, Ian Bogostin sanoin puuseppä, joka osoittaa myös ajattelun olevan toimintaa.
Virpi Alanen on samoilla jäljillä esseessään Olemassaolon semiosiksen tihentymiä. Hän esittää, että runoutta voi ajatella melkein minkälaisen materian puitteissa tahansa: “Kuten puuta, kieltä voi veistää. Vuolla siitä lastuja. Ommella siitä kudottuja nauhoja. Tai kieltä voi muovata kuten savea, sulattaa kuten muovia, steariinia, tinaa, lunta, puhaltaa kuten lasia, saippuakuplia.” Runous voi olla paitsi vuolemista, myös keräilyä. Vekottimien, harvinaisuuksien ja rojun kerääntymistä tutkitaan Ralf Andtbackan Wunderkammer-teoksesta suomennetuissa runoissa, jotka rakentuvat 1500-luvulla syntyneen kuriositeettikabinetin teeman ympärille.
Niin ikään Kristian Blombergin esseessä Kirjaesineitä, virheitä, näppituntumaa selaillaan kirjallista kummallisuuksien kokoelmaa. Esseessä kirjaimellisesti tunnustellaan, miten kirjaesineiden tahattomat tai tahalliset taktiilit ominaisuudet merkityksellistyvät luennan horisontissa. Kirjan kannen tuntu, sivumäärän paino käsissä tai painovirheelliset aukeamat vaikuttavat lukemiseen ja saattavat häiritä sitä, mutta “[j]os kirjan mekanismia on vähänkin jäljellä, se edelleen tuottaa lukemista ja aihioita erilaisille tulkinnoille”, Blomberg kirjoittaa.
Runoesineen materiaaliset ominaisuuden nousevat pintaan myös lehdessä julkaistavissa Maarit Mustosen ja Laura Trennesin visuaalisissa runoissa, joissa kirjoituksen teknologia vuotaa osaksi runon semioottista kehikkoa. Mutta entä materiaalisuus, joka pakenee ulottuviltamme? Pauli Tapion kääntämässä Nikita Safonovin esseessä Tila jota ei ole kun se on puolestaan kysytään, miten nykymedian tuottamat virtuaaliset kuvat “asettavat kyseenalaisiksi käsityksemme esineestä ja materiaalisuudesta yleensä. Materiaalisuus lipeää käsistä, muuttaa jatkuvasti muotoaan ja hämmentää ihmistä, pakottaa hänet pohtimaan, mitä oikeastaan näkee edessään, ja upottaa hypnoottiseen matriisiuneen, kohtuun.”
Seuraavasta numerosta alkaen Juha-Pekka Kilpiö liittyy mukaan toimituskuntaan vastaamaan pääasiassa kritiikeistä. Lehden teema on Laitos, ja se ilmestyy elokuussa. Mainiota kevään korvaa!
Anna Tomi
Vesa Rantama
