Lev Rubinštein
Sankarin ilmestyminen
Suom. Tomi Huttunen. Poesia 2015.
353 s.
Marjorie Perloff totesi taannoin, ettei missään tapauksessa kirjoittaisi kritiikkiä käännöskirjasta, jos ei osaa lähtökieltä ainakin auttavasti. Pidättäydyn kuitenkin seuraamasta tätä neuvoa, koska aion käsitellä ennen kaikkea käsillä olevan tekstin teknologiaa ja materiaalista perustaa. Varsinaista käännöskritiikkiä odottaessa todettakoon, että Tomi Huttusen valikoima ja suomentama Sankarin ilmestyminen seisoo vaivatta omillaan.
Lev Rubinštein liitetään niin sanottuun Moskovan konseptualismiin, jossa oltiin kiinnostuneita muun muassa kielenkäytön sosiaalisista konteksteista ja kierrätettiin julkisia diskursseja runouden materiaalina. Rubinštein työskenteli 70-luvulta lähtien kirjastonhoitajana ja kirjoitti tekstinsä kortistokorteille, joita kirjastosta jäi yli. Alkujaan kortit toimivat muistiinpanoina runoesityksissä, mutta käsikirjoituksen formaattia seuraten niitä on myös julkaistu korttipakkoina.
Laajassa mielessä Rubinšteinin tuotanto liittyy siis sitomattomien tai irtolehtikirjojen traditioon. Pienoisgenren tunnetuimmat edustajat ovat kertovia tekstejä, kuten 60-luvun ”aleatoriset” klassikot Marc Saportan Composition No. 1 (1962) ja B. S. Johnsonin The Unfortunates (1969) tai tuoreemmat Robert Cooverin ”The Heart Suite” (2005) ja Lotta Lotassin Den vita jorden (2007); näissä teoksissa lukijaa ohjeistetaan sekoittamaan erilliset arkit, kortit tai vihkot ennen lukemista. Runouden puolelta on syytä mainita Robert Grenierin Sentences (1978), 500 indeksikortin kokoelma, jossa tekstifragmenttien konteksti on samalla tavoin avoin kuin korttien järjestyskin.
Rubinšteinilta on aikaisemmin julkaistu suomeksi yksittäisiä runoja antologioissa Päämäärä vie meitä ympyrää (1989) ja Seitsemän sisarusta (kaksikielinen, 1996). Tuore Sankarin ilmestyminen sisältää yhdeksän kokoelmaa vuosilta 1976—2008 ja muutaman kolumnin. Myös näistä kokoelmista yksi, Tässä olen minä (alkuteos vuodelta 1995), on julkaistu suomeksi jo aikaisemmin (Nastamuumio 2010), niin ikään Huttusen käännöksenä. Siinä tekstit ovat erillisillä pahvikorteilla. Poesian julkaisema Sankarin ilmestyminen puolestaan on, epäilemättä jo volyyminsa vuoksi, nidottu kirja. Menetys ei ole aivan suunnaton, koska tekstit on alkujaankin numeroitu eikä niitä siis voi lukea missä tahansa järjestyksessä. Alkuperäinen formaatti on otettu taitossa huomioon siten, että korttien visuaalinen ilme on säilytetty: sivulla on kaksi vaakasuuntaista kortin hahmoa allekkain ja niillä viitteelliset kehykset. Kirja on myös materiaaleiltaan ja mittasuhteiltaan harvinaisen miellyttävä käsitellä.
Kortistokortti on joka tapauksessa formaattina olennainen, ja Sankarissa se vaikuttaa ainakin mediahistoriallisena taustana. Metadata säätelee, mikä käy tiedosta, ja siten tuottaa kokonaisia episteemejä. Modernin kortistokortin idea — toisin sanoen sen prototyyppinen muoto ennen digitalisoitumista — syntyi vuonna 1791 Ranskan kansalliskokouksen innovaationa maanlaajuisen kirjaluettelon tarpeisiin. Sen muoto ja formaatti yhdenmukaistettiin ensimmäistä kertaa — ei liene liikaa sanoa, että uusi pahvinen kortistokortti edustaa metonyymisesti tuoreen tasavallan subjekteja.[1] Siinä miten sisältö on kirjattu juuri tiettyyn materiaaliseen hahmoon, kortistokortti on tietysti ennen muuta dokumentti ja todistuskappale — ei mikä tahansa ideaalinen tekstilaji — ja performatiiviselta voimaltaan sen mukainen. Kuin äärimmäinen synekdokee se valvoo pääsyä informaatioon ja määrittelee, mikä jossain teoksessa on relevanttia ja merkitsevää. Kaikkia näitä käytäntöjä Rubinšteinin korttirunot kommentoivat monin tavoin.[2]
Pääosin yhdellä kortilla on vain yksi virke, useimmiten lausefragmentti. Jos formaatin valintaa osin motivoi sekin, että tavallinen kirjoituspaperi oli niin sanotusti kortilla, niin niukkojen resurssien puitteissa tekstimateriaali on välillä melkein rehvakkaan triviaalia: satunnaisia katkelmia, keskustelun palasia ja kaikenlaisia tokaisuja. Vasten indeksoinnin funktioita, kuten tehokasta ja yksiselitteistä informaatiota, lauseitten konteksti on suurpiirteisesti ali- tai epämääräinen. Rubinšteinin runous on irtonaista muutenkin kuin alustoiltaan: alkujaan se toimi vakiintuneitten julkaisukanavien ulkopuolella ja instituutioista irrallaan, mikä puolestaan salli sen olla tyyliltään irtonaista. Toki multidiskursiivinen tekstuuri kysyy esimerkiksi kommunikaation mahdollisuutta ja sen sellaista, mutta ennen kaikkea — ja oikeastaan rekisteristä riippumatta — se on rentoa ja pakotonta. Toisaalta siinä myös problematisoidaan pitäytymistä ”kieleen itseensä” ja viitataan intermediaalisesti näyttämöohjeisiin ja poissaoleviin valokuviin (kuvateksti ”Tässä olen minä” samannimisessä kokoelmassa on siis, paradoksaalista kyllä, samaan aikaan indeksinen ja anti-indeksinen).
Kokoelmassa on sekä sellaisia metamediaalisia kortteja, jotka tematisoivat informaationkäsittelyä, että sellaisia, joissa informaation kulku sakkaa täysin — ja monenlaisia siltä väliltä. Myös numerojärjestys on motivoitu ja käännetty eduksi siten, että yhden kokoelman sisään muodostuu pienempiä metonyymisiä ketjuja, samoin maanalaisia suonia, jotka yhdistävät fragmentteja pitkänkin matkan yli. Juuri siksi, että järjestys ei ole satunnainen, on varsin olennaista, millaisia jäsennyksiä korttien ja lausumien välille rakentuu. Uutuuskomedioiden luettelo vuodelta 1976 alkaa alisteisella lauseella ”Että voi ja saa” ja kokeilee sitten 109 erilaista jatkoa. Rakenne on kyllä syntaksin puitteissa määrätty, mutta paradigmavalikko avaa kirjon mahdollisuuksia, ja vaihtoehdoilla on seurauksia muuallakin kuin kielessä:
7.
alkaa luokitella lausumia niiden kontekstuaalisen merkittävyyden perusteella
8.
alkaa luokitella tekoja niiden kontekstuaalisen motivoinnin perusteella
9.
alkaa luokitella olotiloja niiden epämääräisyyden asteen perusteella
10.
alkaa luokitella tapahtumia niiden ennalta määräytymisen asteen perusteella
Totta kai ensyklopedinen korttirunous on myös tiedon (media-)arkeologiaa: Miksi on juuri tällainen lausuma ja missä olosuhteissa mahdollista sanoa näin? Mutta vielä olennaisemmin, miksi sen voima on kiinni alustassa ja alustasta?
Yhtä lailla dokumentointi ja informaation järjestely on alttiina kaikenlaisille häiriöille. Bibliografiset tiedot on merkitty muistiin tunnontarkasti silloinkin, kun teksti voisi hyvin olla yhtä fabuloivaa tutkimusta kuin Nabokovin Pale Firessa:
81.
Govendo Tamara Haritonovna. ”Joitakin epäkonventionaalisen poetiikan kysymyksiä James Dawsonin myöhäistuotannossa”. Ajankohtainen labyrintti. Nro 3. Moskova, 1992, ss. 12–21.
Mutta samat sijaintitiedot on annettu kolmesta muustakin tekstistä, myös muilta aloilta (”’Keskisen Länsirannan heimojen kalenterijuhlat’”), jolloin disipliinien kurinalaiset rajat eivät enää pidä. Runsasta suomennosvalikoimaa ei kaikesta huolimatta sovi pelkistää indeksointiin, vaan siinä on paljon esimerkiksi henkilöhistoriallista ainesta ja monenmoista jutunkerrontaa. Yhteiskunnallista mieltä on yhtä lailla siinä, ettei kaiken ole pakko heijastaa tai dramatisoida jotain historiallista tilannetta:
67.
Ujostelin kertoa nimeäni.
68.
Kerran näin niin valtavan toukan, että muistan sen vieläkin.
Rubinšteinin runoudessa kortistokortin formaatti on otettu hyvin tietoisesti käyttöön. Kaikkiaan materian ja merkityksen välinen vaihto on poikkeuksellisen täynnä potentiaalia — siksikin, ettei kaikki ole pelkkää indeksointia. Jos informaatiotutkimuksen näkökulmasta luonnollinen kieli muodostaa tiedonhaussa ”ongelman”, niin Rubinšteinin sana-asioissa juuri muotoilun vireeseen on siksi kirjautunut outoa komiikkaa:
82.
Seuraavaksi kuvataan sympaattisen Karl Janovitšin murheellista asiaintilaa, hänen puhki kuluneita vaatteitaan, hänen harhailuaan vieraissa nurkissa. Kuvataan myös hänen kohtalokkaan käsikirjoituksensa tragikoomisia seikkailuja, so. ainoan asian, joka vielä kytkee hänet tähän elämään.
Sillä metatekstuaalisena määreenä esimerkiksi ”tragikoominen seikkailu” voi olla ihan vain koominen.
1 Korttikatalogin eriskummallisesta genealogiasta katso Markus Krajewski 2011: Paper Machines. About Cards & Catalogs, 1548—1929. Trans. Peter Krapp. Cambridge, Mass.: The MIT Press.
2 Keskisuomalaisten kirjastojen yhteistietokannassa Sankarin ilmestymiselle on annettu muun muassa seuraavat asiasanat: fragmentit, kokeellinen kirjallisuus, motiivit kortit kirjastot, tieto arkistointi.