Rainer Maria Rilke
Duinon elegioita
Suomennos ja jälkisanat Arja Meski
ntamo 2015
131 s.
Miten mies, joka ensimmäisenä Vanhan testamentin jälkeen oli sanonut veren, kuolee verenvähyyteen, päivitteli venäläisrunoilija Marina Tsvetajeva. Sitten hän muutti mieltään: mikä olisikaan luonnollisempi kuolinsyy runoilijalle, joka vuodatti oman verensä aikakauden pilaantuneen veren tilalle. Mies oli Rainer Maria Rilke (1875–1926), Tsvetajevan kirjeenvaihtotoveri (he eivät koskaan tavanneet). Lääketieteellisesti kuolinsyy oli leukemia.
Mitä voi sanoa Rilken elämästä, hänen viidestä vuosikymmenestään, belle epoquesta, eurooppalaisuudesta, joka purkautui maailmansodaksi ja kolmen keisarikunnan romahdukseksi? Rilke oli romaani- ja näytelmäkirjailija, kääntäjä, kirjeenkirjoittaja, Auguste Rodinin sihteeri, sotilas, kiertolainen, rakastaja, aviomies ja isä, mutta aina ja ennen kaikkea runoilija – ”suurin saksankielinen lyyrikko Goethen jälkeen” (Sinikka Kallio), joka kirjoitti ”runoja jotka osoittavat oraattorin teatraalista voimaa, mutta sointuvat silti kamareihin ja niiden musiikkiin kuin cembalo: ne ovat sisukkaista, kovista äänistä valmistettuja, mutta silti ketteriä ja kevyitä ja herkkiä kuin lähdevesi” (William H. Gass).
Päällimmäiseksi kuvaksi jää levottomuus: esimerkiksi vuoden 1910 aikana Rilke asui Pariisissa, Leipzigissa, Jenassa, Berliinissä, Weimarissa, Roomassa, Triestessä, Venetsiassa, Prahassa, Münchenissä, Kölnissä, Algerissa, Tunisissa ja Napolissa. Muodikkaaksi nomadiksi tai travelleriksi hänestä ei kuitenkaan ole; muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta runoilija oli piintyneen keskieurooppalainen. Lisäksi hän majoittui loistohotelleissa tai rikkaiden ja kuuluisien ystäviensä ja ystävättäriensä vieraana.
Ruhtinatar Marie Thurn und Taxis-Hohenlohen (1855–1934) oli eräs näistä rikkaista ystävättäristä, taiteen- ja taiteilijoiden keräilijä, mesenaatti. Tutustuttuaan RIlkeen ruhtinatar tarjosi Triesten lähellä sijaitsevaa Duinon linnaansa runoilijan käyttöön ja autokyydin Pariisista. Vuosi oli 1911.
Rilken oleskelu Duinossa jäi sekin väliaikaiseksi, mutta siellä hän aloitti Duinon elegioiksi kutsutun kymmenen runon sarjan, joka valmistui yli kymmenen vuotta myöhemmin vuonna 1922. Rilke piti teosta päätyönään, ja samaa mieltä ovat yleensä olleet hänen lukijansakin.
Duinon elegioita on Danten Helvettiin, eräisiin Shakespearen näytelmiin tai vaikkapa Marxin nuoruudentuotantoon vertautuva teos, korpus, jonka tutkimiseen eurooppalainen mieli voi uppoutua ja on monesti uppoutunutkin, jonka äärellä voi meditoida koko ikänsä. Mitä siitä voi sanoa?
Elegia on antiikista periytyvä runotyyppi, johon kuuluu oma metriikkansa. Elegiamittaa, distikonia (daktyylisen heksametrin ja daktyylisen pentametrin muodostama säepari), Rilke käyttää harvoin. Yhteys kirjallisuuden perinteeseen syntyy tunnelmasta: kaipauksesta, kaiken katoavuuden toteamisesta. Suomalaisten lienee helppo ymmärtää asia – Leinon ”Elegia” (”Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta…”) on Vesa-Matti Loirin ansiosta muistissa.
Elegisyys antaa viitteitä tunnelmasta, mutta se on vasta ensimmäinen askel matkalla runojen ääreen, kuin ensimmäinen ajokilometri Pariisista Duinoon.
Elegioita on luettu ja tutkittu; jokaisen symbolin ja metaforan lähtökohta on pyritty paikantamaan kirjallisuushistoriaan ja/tai Rilken omaan henkilöhistoriaan. Runoista on kirjoitettu väitöskirjoja. Omat suosikkini ovat kolmas ja yhdeksäs elegia, mutta en osaa sanoa miksi. Niiden niin sanotun sisällön selvittäminen ei onnistu. Toisin sanoen niillä ei ole niiden kielestä eroavaa sisältöä, jonka voisi kuvata jotenkin toisin: ne on kirjoitettu juuri oikein.
”Ja sinä itse, mitä tiedät – rakastetussasi / houkutit esiin muinaisen ajan. Mitkä tunteet / kuohahtivatkaan menneistä olennoista. Mitkä / naiset sinua vihasivatkaan. Mitä synkeitä miehiä / ärsytitkään nuorukaisen suonissa / Luoksesi pyrkivät / kuolleet lapset…”, sanotaan kolmannen elegian lopulla. On unenomaista – ja samalla hieman vaivaannuttavaa – lukea näitä säkeitä, kun monet (yhä vieläkin) kohtelevat runoa jonakin ratkaistavana, ristisanatehtävänä. Pahempaa tietenkin on, jos ristisanatehtävää kohdellaan runona.
Tässä vaiheessa on selvää, ettei suomentaja ja runoilija Arja Meskin päätä palella. Haaste tuntuu lähes mahdottomalta, mutta Meski selviytyy voittajana: säkeet soljuvat, niitä tekee mieli lukea ääneen. Jälkisanoissaan hän tekee selkoa uuden käännöksen suhteesta Aila Meriluodon vuonna 1974 julkaistuun suomennokseen: vanhaan ei ole tukeuduttu, mutta se mikä siinä on hyvää, on otettu mukaan.
Yhdeksäs elegia: ”Eihän vaeltajakaan vuoren jyrkänteeltä / tuo laaksoon kourallista maata, kaikille sanatonta, vaan / omaksumansa sanan, puhtaan, keltaisen ja sinisen / gentiaanan…”, kääntää Meski. ”Eihän kulkija jyrkänteeltä tuo laaksoon / kourallista multaa, kaikille lausumatonta, / vaan sanan puhtaan, tavoitetun, sinikeltaisen / gentiaanan…”, kääntää Meriluoto. Ero ei ole suuri ja tässä tultaneen makuasioihin, mutta minulle uusi suomennos on hengittävämpi, helpompi muttei helpotettu.
Merkityksetöntä ei ole sekään, että Meriluodon tulkinta on nimeltään Duinon elegiat – valmis ”paketti”, monoliitti, jonka voi ottaa tai jättää, ja Meskin Duinon elegioita – avoin, elämän ja historian virralle avautuva. Molemmissa versioissa saksankielinen alkuteksti kulkee käännöksen rinnalla, mikä on oikea ratkaisu.
”Maan” ja ”sanan”, luonnon ja hengen dikotomian mietiskely on ydin, jonka ympärille yhdeksäs elegia rakentuu. Luontoon liittyy esineiden maailma. Runon puhujan mukaan enkelille on näytettävä ”… kaikki arkinen, se mikä sukupolvien saatossa muotoutuu / ja elää keskellämme, liki kättä, katseessamme. / Nimeä esineet. Hän niitä hämmästelee kuin itse / hämmästelit Roomassa köydenpunojaa tai Niilillä savenvalajaa”.
Se on väkevä runoilijan tehtävä, kenties ihmisen olemuksen kuvaus raamatullisin alluusioin (”Ja jokainen elävä olento sai sen nimen, jolla ihminen sitä kutsui”, Ens. Moos. 2: 19). Hegeliläisittäin: luonnossa henki on ”hukannut” itsensä, mutta löytää itsensä asteittain – ensinnäkin ihmisen tuottamien artefaktien avulla, sitten korkeammalla tasolla ”nimeämisen”, ihmisen tietoisuuden ja tiedon avulla – ja lopullisesti (Rilke tuntuu ehdottavan) runouden avulla.
Nimeämisestä puhui myös Tsvetajeva, siitä miten Rilke oli sanonut veren. Duinon elegioissa hän sanoo monta muutakin asiaa: enkelin, kuoleman, rakkauden ja keltaisen teräsyrtin ja alppikatkeron eli gentiaanan. Mitä vielä voi sanoa? Täytyy vain ihmetellä.
Veli-Matti Huhta