Timo Harju
Kaikenhymyiset
ntamo 2015
151 s.
Kaikenhymyiset on Timo Harjun toinen runoteos. Se on yhtä runsas ja puhelias kuin esikoisteos Kastelimme heitä runsaasti kahvilla (2009), joka kertoo monenlaisia puheen esittämisen keinoja hyödyntäen vanhusten hoitokodin arjesta. Kaikenhymyiset uppoaa perheen keskuuteen, mutta ulottuu sieltä käsin lapsiin ja aikuisiin kohdistuvaan väkivaltaan.
Teoksen toisessa osastossa ”Hoivaharjoituksia” on runo ”Yhteiskunnan herkkyydellä”. Runo alkaa tiedotuksella väkivallasta, jota on aiemmissa runoissa jo tunnusteltu:
15-vuotias tyttö on vaarassa murskaantua terävän tuolinjalan alle. Pelastustyöntekijänä toimii 14-vuotias poika.
Pojalla ei ole tehtävään muuta koulutusta kuin ihmisyys ja hormonit.
Seuraamme tilannetta kaikissa medioissa. [- -]
Seuraa kysymyksiä ja argumentteja, jotka ovat kuin suoraan jonkun kirjallisuudentutkijan tai muun kirjallisuuden parissa työskentelevän ajatuksista ja alan uusimmasta tutkimuksesta:
”Miksi tytön ja pojan tämänhetkisessä tilanteessa tukitoimenpiteeksi tulisi valita juuri runous?”
”Runossa yleinen voidaan yksityistää hyvin.”
”Runojen yhteisöllisyys siirtää lukijalle resursseja omaishoitaa säkeiden matkustajia.”
”Paljaus, rikkonaisuus, arkuus, tuntemattomuus, todellisuus, runon lukijana olet vastaanottokeskus ja siihen liittyvät populistiset kiistat.”
”Runossa väkivallan voi integroida persoonaansa kovettumatta.”
”Kun korjaavat sanat loppuvat, kirjoita ennaltaehkäisevä runo.”
Runous on Harjun teoksessa tukitoimenpide, yleisen tuskan yksityistämisen ja yksityisen tuskan yleistämisen keino, omaishoidon resurssi sekä ennaltaehkäisevä voimavara. Lukijan tulisi olla vastaanottokeskus, omaishoitaja ja väkivallan kohtaava aktiivinen toimija. Kaikenhymyiset osuu ihan ytimeen.
Ennen tätä kaikkea on ensimmäisen osaston (”Perheeni”) ydinperhe. Osaston kaikkien runojen puhujakoordinaattorina toimii runoja kirjoittava minä. Tämä autofiktiivinen puhuja Timo puhuttelee lämpimästi ja vuolaasti Saanaa (”Heippa, sinä ujo raivarityttö. / Heippa, sinä kynnysten yli astuja. / Olet rohkea ja upea.”), Nietosta, Hillaa (”Pian taas kukoistat, auki tohotat lonkistasi ja pohotat rosot rusot rösöt rämät aallot uimaan, uimaan, sinä, mannaryyni maailmalla”), Veliä ja Pessiä. Viimeiseksi puhutellaan Sinua (”Sinulle”), joka on jokainen meistä eli lukija. Toisaalta se on runo, joka toivotetaan tervetulleeksi perheeseen. Puhuteltu on myös runojen aiheisto, turvalliseen maailmaan työntyvä ja herkkään kohtaan kajoava väkivalta, jonka ohi ei voi katsoa:
[…]
En tahdo
istua sohvalla ohitsesi körötellen rupatellen, koskematta. Kajoamatta
siihen kuinka sinua kohdellaan. Toivon että herkkyys meissä hapuilee
polkua jolla opimme pitämään hyvää huolta ja helpotusta toisistamme.
[…]
Kokoelman lopussa kirjoittaja kiittää kaikkia niitä, ”joiden elämää ja sanoja” on lainannut. Kirjassa ujutetaan hellästi mutta varmasti maailman nurjaa puolta niin perheenjäsenille kuin tuntemattomille lukijoillekin, sillä ”se on minun ammattini”. Runoilijan tehtävänä on ottaa kantaa maailman menoon, pukea sitä korjaavaan ja ennaltaehkäisevään muotoon sekä etsiä kirjallisia tukitoimenpiteitä. Kirjailija pysähtyy kuuntelemaan tunnustuksia ja pyyntöjä, jotka kielivät äärimmäisestä pahasta: ”Hän sanoi: ’Ole kiltti, laitakko tuolin mun tähän ohimolle ja hyppäät täysillä päälle.’”
Vaikeaa lähestytään runoissa monin erilaisin puheen esittämisen keinoin aivan kuten esikoisteoksessakin. On puhuva ääni, joka koordinoi teoksen laajuista äänimaisemaa. Näin sanottava tehostuu. Runojen puhuja kuuntelee ja puhuttelee Lottaa, väkivallan uhria. Hän myös laatii ranskalaisin viivoin kirjoitus- ja asennoitumisohjeita:
[…]
− älä kirjoita terapeuttina vaan taiteilijana
[…]
− saa toivoa ja uskaltaa
[…]
− pyydä yhteyttä kauheaan avuttomuuteesi
− ja anna tulla
Puhuja kertoo satuja ja lainaa äänen pojalle, joka on rakastunut tyttöön ja haluaa pelastaa tämän:
Hei mitä sä siellä lattialla teet? Mä vaan kokeilin, onko ovi auki, enkä tienny, ootko täällä, tai siis aattelin, että ehkä oot, ja tulin kattomaan, kun mietin, että, että ehkä oot. Ja tää on tota aika kääk, mutttta nyt mä kerron, että sä oot tosi hyvän näköneneivaankaunis, ja mä oon jo pidemmän aikaa ollu ihastunu suhun, kun sä hymyilet, [- -] Miksi sä saatana et tajuu että mä oisin sulle niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin hyvä mies? No mä taidan tästä nyt lähtee en sano mitään enkä ainakaan kosketa noita sun sulosia rastoja enkä selkää ou nou hjelp nyt kyllä meen punasex.
Väkivalta ilmaistaan myös draamoina, joihin osallistuvat esimerkiksi Lotan äiti, Mustelma, Lotan rastat, Tuoli ja Lotan piikkiranneke.
Kolmannessa osastossa ”Kaikenhymyiset” kuullaan rankkoja ”hana auki” -tyyppisiä kertomuksia, joissa eri henkilöt ryöpyttävät kokemiansa asioita:
Hana auki:
Yhden kerran menin piiloon sohvan taakse
kun se vaan tulla rymys.
Ajattelin. Että on sillä kalan muisti.
Jos näkee niin hakkaa heti
vaan jos ei näe niin eipä lähde etsimään.
Ei varmaan välitä onko minua olemassakaan. [- -]”
Puhuja edellä etenevä ja runouden voimaan luottava ryöpytys on niin paneutunutta, että sitä kyllä lukee sadanviidenkymmenen sivun verran. Kolmatta osastoa lukiessa mietin kyllä, että tiivistäminen olisi toiminut teoskokonaisuuden eduksi.
Neljännen osaston (”Lähde”) mottona on Maila Pylkkösen runo teoksesta Jeesuksen kylä (1958). Pylkkösen tekstejä ei näy eikä kuulu tarpeeksi, ja siksi runo oli iloinen yllätys. Yhdistin Harjun runouden Pylkköseen jo artikkelissa, jonka kirjoitin runouden emotionaalisuudesta ja osallistuvasta lukemisesta teokseen Työmaana runous (2012). Harjun vanhuksia kuunteleva siviilipalvelusmies rinnastuu Pylkkösen Jeesuksen kylän vanhuksen seuralaiseen; Harjun runoilijanäänen sympatiassa ja huolenpidossa on kosketuskohtia Pylkkösen runouden empatiaan. Empatian korostuminen antaa Harjun runoudelle painoarvoa suhteessa muuhun puheenomaiseen ja lukijaa osallistavaan nykyrunouteen.
Teoksen päättävän pitkän ”Lähtö on kaunis” -runon puhuja luo terapeuttista verkkoa tai tanssin liikettä, jossa käännellään sanojen ”lähde” ja ”lähtö” merkityksiä: Lähtö on muodon hajoamista ja sitä, että päästää menemään. Lapset, ystävät ja vanhemmat voivat lähteä, ja lähtö satuttaa. Lapsi voi lähteä pihalle leikkimään tai päiväunille, tai voi lähteä kirjastoon. Jokainen on lähtijä.
Katja Seutu