Raisa Jäntti
Läpilyöntikipu
Kaarinan kaupungin runokirjat 2015
102 s.
Heinäkuussa vuonna 1975 hollantilainen performanssitaitelija Bas Jan Ader lähti Atlantin ylitykseen Yhdysvaltain Cape Codin nimimaalta pienellä, alle neljämetrisellä veneellä. Aderin yksinpurjehduksen oli määrä olla osa P. D. Ouspenskin G.I. Gurdjieffista kertovan kirjan mukaan nimettyä performanssia In Search of the Miraculous. Kolme viikkoa matkalle lähdön jälkeen radioyhteys katkesi. Kahdeksan kuukauden kuluttua Aderin vene Ocean Wave löytyi ajelehtimassa tyhjillään Irlannin rannikon edustalla. Osin katoamisensa johdosta Aderista on sittemmin tullut eräänlainen kulttihahmo, modernin ajan romanttisen taiteilijan arkkityyppi. Tämä seikka on tavallaan yllättävä, sillä Aderin jälkeensä jättämä materiaali koostuu vain muutamasta mustavalkoisesta videoteoksesta sekä valokuvista.
Raisa Jäntin (s. 1979) Kaarinan kaupungin vuotuisen runopalkinnon voittanut runoelma Läpilyöntikipu on omistettu Aderin hahmolle. Hän on jopa valinnut runoelmansa motoksi tekstin Aderin I’m too sad to tell you -performanssin yhteydestä. Lause kuuluu: “The thoughts of our invevitable and separable deaths fill my heart with inevitable grief”. Tämän moton sisältöä seuraten runoelma on järjestetty suruprosessin tai -työn muotoon, joka kulkee shokista kieltämisen ja vihan kautta suruun ja hyväksymiseen.
Runoelman ensimmäisessä osiossa Aderin hahmo kohdataan aaveena, jota yritetään manata pois. Toisessa osiossa puhuja jo toteaa: ”olen valinnut sinun kuolemasi / surrakseni, sinun haudattomat / luusi, läpimäräksi suudellut”. Merkittävää on kuitenkin, että näennäisen sattumanvaraisesesti valitun surutyön kohteen myötä runoelmassa käsitellään puhujan suhdetta omaan ruumiiseensa, erilaisiin menetyksiin, tämän kuolemanhalua. Puhuja esimerkiksi pohtii kuinka ”kourallinen pillereitä tyhjään vatsaan” riittäisi tekemään hänestä ja Aderista samanlaisia. Hän käy läpi ruumiinsa itseaiheutettuja vammoja ja viiltoja, erityisesti tanssiharrastuksensa jättämiä jälkiä kehossaan. Yhteyttä Aderin kohtalon, tämän performanssitaiteen sekä runon puhujan kokemushorisontin välillä luodaan myös muilla tavoin. Puhuja esimerkiksi listaa lakonisesti erinäisiä taideteosten yhteydessä menehtyneitä ihmisiä omien ikäkausiensa mukaan.
Mutta mikä oikeastaan oikeuttaa tuntemattoman ihmisen kuoleman valinnan surutyön aiheeksi? Eikö tällaisessa keinotekoisessa suruprosessissa olekin häivähdys narsismia? Tämän kysymyksen runon puhuja tuntuu itsekin huomioivan, hän nimittäin toistaa yhä uudelleen, kuinka on ”menettänyt niin vähän”, esimerkiksi vain ”maitohampaat / peukalovarpaiden uutuudenpehmeät kynnet / kuusitoista kotia / ja siskon”. Mikä siis viime kädessä yhdistää toisiinsa ruumiillisen kivun, kuolemanhalun, Aderin kohtalon ja vaikkapa menetyksen sellaisenaan?
Kenties pienin yhteinen nimittäjä näille seikoille on löydettävissä. Voisi ajatella, että ruumiillisen kivun, Aderin taiteen ja lopulta menetyksen itsensä ytimessä on ennen muuta kokemus vaikutetuksi tulemisesta. Tällainen elementti löytyy paitsi eräistä Aderin performansseista, myös joidenkin nykyfilosofian suuntausten keskiöstä. Näissä pannaan painoa inhimillisen kokemuksen aktiivisten puolien sijaan kokemuksen passiiviselle ja ”paattiselle”, pathos-sanan etymologian mukaiselle merkitykselle. Juuri kipu on hyvä esimerkki paattisesta ilmiöstä, sillä se kohtaa jonkun, ottaa tämän valtaansa ja pakottaa subjektin itsensä ulkopuolelle. Jäntin runoelman lukemiseen tällaisen tulkinnan läpi antaa aihetta tietysti ennen muuta sen nimi.
Kauneimmillaan nämä seikat ilmenevät runoelman toiseksi viimeisessä osiossa. Tässä Jäntti kirjoittaa seuraavasti. ”Kuolema on täydellistä ergonomiaa, / Bastiaan / yliojentuvien kyynärpäiden / vastaanottama lahja / arpia, vesileimoja, / suolaisen veren / läpilyöntikipu”. Näin vammoille ja kivulle altis ruumis, yliojentuvat kyynärpäät, avaavat sylin avoimemmaksi kuin se muutoin olisi mahdollista. Samalla myös kokoelman motoksi valittu lause saa uuden merkityksen. Kuoleman irrallisuus tulee kumotuksi surutyössä, joka luo yhteyden runon puhujan ja tälle tuntemattoman taiteilijan välille. Tämä on koskettavaa sanan kaikissa merkityksissä, mutta myös varsin romanttista, sanan nykyisessä merkityksessä.
Siksi myös muutama kriittinen sana on tarpeen. Vaikka Jäntin runoelma todistaa ennen muuta taiteen kohtaamisesta ja sen merkityksestä, sopii kysyä, eikö tällainen arkkiruno ole jälleen yksi esimerkki poikkeuksellisia yksilöitä sekä näiden uhrauksia korostavasta taiteilijaromantiikasta? Tällä tavoin voisi lukea esimerkiksi neljännen osion runoa, jossa puhuja julistaa kuinka ”kun mies, mies / purjehtii pois, häntä innostaa rikos ihmistenvälisiä lankoja, ihoa, katsekontaktia vastaan, / ja kun nainen / murskaa kyntensä kärkitossuissa, / häntä innostaa rikos: hän / lahjoittaa elimensä kauan sitten kuolleille koregrafeille.”
Näitä kysymyksiä käsitelläkseen ja väistääkseen runoilija olisi voinut korostaa Aderin taiteen ja oman menneisyytensä kohtaamisen mediaalista, siis välillistä ulottuvuutta. Runoelman viimeistä edeltävässä osiossa puhuja toteaa: ”kuolemasi jälkeen kaikki mitä teit muuttui enteeksi”. Tämän kuoleman yllättäen kokonaiseksi saattaman Aderin teosten korpuksen voi kuitenkin kohdata ainoastaan tallenteiden, esimerkiksi huonolaatuisten videokuvien välityksellä. Samoin, kuten eräässä runossa tunnutaan viittaavan, oman menneisyytensä ja esihistoriansa voi löytää uudelleen yksinomaan välillisesti, valokuvien muodossa.
Mainittua etäisyyden oton mahdollisuutta runoelmassa tavallaan lähestytäänkin. Läpilyöntikivun ensimmäisissä tekstit kun tuntuvat rinnastavan vieraan kielen opettelun ja menetyksen käsittelyn. Sanat ”ui” ja ”veen” eivät merkitsekään hollanniksi uimista ja vettä tai venettä, vaan sipulia ja suota. Tällaisen väärinymmärryksen mahdollisuus luo tiettyä koomisen etäisyyden tuntua muutoin kovin vakavamieliseen teokseen. Vastaavasti Läpilyöntikivun lopun avonaisuus viittaa viime kädessä surutyön ja -prosessin vääjäämättömään keskeneräisyyteen.
Jaakko Vuori
