Gunnar Björling: Auringonvihreä (Solgrönt). Suomennos ja jälkisanat Pauliina Haasjoki ja Peter Mickwitz. Esipuheet Fredrik Hertzberg ja Tuula Hökkä.
Poesia 2015, 129 s.
Lorca halusi vihreän vihreänä. Se on kohtuuton vaatimus. Metsän voi omistaa, mutta metsäkin omistaa sinut: monta kymmentä vihreää ja olet itse samanvärinen. Suomenruotsalainen runoilija Gunnar Björling (1887 – 1960) on suomeksi ja Tuomas Anhavan valikoimien myötävaikutuksesta yhdistetty Kaivopuiston kesän päättymättömään vihreään, joka päättyy pudotessaan Suomenlahden siniseen.
Auringonvihreä on julkaistu alun perin 1933. Se on Björlingin nuoruuden (kyllä, Björlingin ja tämän runokokoelman tapauksessa 46-vuotiaan nuoruuden) väri. Runousopillisesti ilmaisu on lähinnä oksymoron, tiivistetty paradoksi kuten ”tulenviileä” tai ”jäätävä polte”, ja sellaisena se on avain Björlingin koko runoilijanlaatuun.
Kokoelmasta löytyy myös toinen outo väri: ”haluamme olla kuin kaikki minkä näemme punajavihreistä / auringonvarjoista ja leikkiä kuin kauniin valo” (kurs. VMH). Todellisuus tuhlaa värejään aistivalle subjektille; myöhästynyt jazzaika piipahtaa keskelle pulakauden Suomea. Seuraava runo alkaa: ”Niissä suurissa kaupungeissa joissa voimme paeta toisiamme…”. Subjekti tuhlaa itseään todellisuudelle.
Björling oli suomenruotsalaisista modernisteista iältään vanhin, mutta debytoi muiden jälkeen. Södergran aloitti 1916 (Dikter, suom. Runoja), samoin Hagar Olsson (romaani Lars Thorman och döden). Diktoniuksen Min dikt (suom. Runoni) ilmestyi 1921. Björlingin esikoisteos Vilande dag julkaistiin 1922. Kun listaan lisätään vieläkin myöhemmät Rabbe Enckell (Dikter, 1923) ja Henry Parland (Idealrealisation, 1929), kunniataulu on valmis.
Björlingin runoilijantie kulki symbolismin ja ekspressionismin kautta dadaismiin (häntä on joskus sanottu Pohjolan ainoaksi dadaistiksi) ja siitä ohi. Kokeilevimman suomenruotsalaisen modernismin muistomerkki on Quosego-aikakauslehti, jonka neljään numeroon vuosilta 1928–1929 mahtuvat Södergrania lukuun ottamatta edellä mainitut kirjailijat ja muutama muu. (Svenska litteratursällskapet i Finland on julkaissut sekä Quosegon että 1920-luvun alun tärkeän kirjallisuuslehden Ultran yhteisfaksimilepainoksen vuonna 2014.)
Episteeminen katkos Björlingin tuotannossa voidaan jäljittää 1930-luvun lopulle: avantgardistinen vyörytys vaihtuu pelkistettyyn ilmaisuus, joka ei välttämättä ole vähemmän kokeilevaa, mutta ainakin harkitumpaa. Esipuheissaan Fredrik Hertzberg ja Tuula Hökkä tekevät huolellisesti selkoa epäjatkuvuuksista ja jatkuvuuksista.
Kieli- ja kulttuurimuuri on tunnettu, mutta aina sitä voi taivastella. Tässä tapauksessa tosiasia lyö silmille. Suomenkielisen lyriikan kokeilevin kokoelma oli ollut Aaro Hellaakosken Jääpeili (1928). Raoul Palmgren sanoi, että tekijä saa siinä irti pari iskevää runokuvaa, eikä tainnut olla väärässä. Jääpeilin kokeilevuus on lähinnä typografista, joka piirre Auringonvihreästä käytännössä puuttuu. Olavi Laurin ja Mika Waltarin Valtateiden (1928) ”futurismi” tuntuu Björlingin menoon verrattuna lastenleikiltä, vaikka oma viehätyksensä siinäkin on – kuten lasten leikeissä aina.
Itsestään selvää ei ollut silloinkaan mikään, Björlingin runoilijankutsumus vaati henkilökohtaisia uhrauksia ja sai ne. Hän joutui julkaisemaan 30-luvun merkittävät kokoelmansa omakustanteina, elämään köyhyydessä ja kirjallisen kritiikin ylenkatsomana. Merkittävin tuki taisi tulla Pohjanlahden toiselta puolelta.
Samana vuonna kuin Auringonvihreä ilmestyi suomenkielisellä puolella muun muassa Uuno Kailaan Punajuova. Arvostan Kailasta, mutta esimerkiksi näiden kahden teoksen vertailu kertoo paljon. Se kertoo kaiken.
Auringonvihreän avain on tuhlaus. Triviaalein huomio liittyy määrään: yksittäisiä runoja on noin 170. Tekstimäärästä tekisi viisi 1970-luvun suomalaista runokokoelmaa ja nykyisiäkin pari. Jos Fredrik Hertzbergin huomio siitä, että runot on kirjoitettu kerralla valmiiksi pitää paikkansa, on runojen keskimääräinen taso lähes käsittämätön. Mukana on myös vanhempaa aineistoa, muun muassa sonetteja, jotka eivät ole teknisesti helppoja millään kielellä. Nopeasti kirjoitetut runot ovat parempia.
Kokoelma on 46-vuotiaan runoilijan kirjoittama, mutta sen tarjoamissa havainnoissa on sellaista nuoruutta ja nuorekkuutta, että kirjoittaja voisi olla 26- tai 16-vuotias (Rimbaud!). Toisaalta havainnot ilmaistaan kielellisellä varmuudella, kuin runoilija olisi satavuotias ja opiskellut runon tekniikkaa ikänsä… Auringonvihreän nuoruus on tuhlailevaa. Se säntää joka paikkaan. Se on kuolemattomuutensa takia ehtymätön.
Moderni astuu sisään heti kokoelman alussa, ja tulee niin kuin moderni tulee, pokat kaulassa: moottori hurisee, on amerikanserkkua ja öljytynnyreitä. ”Minun huuleni ovat maalatut, / hampaani haju on lanoliinia ja tehtaan hammastahnaa, / kampaukseni on öljyinen / minulla on kumia ihon alla …”. Viimeisessä säkeessä jazzkahvilan elämäntunne ylittyy, ollaan modernin ihmisyyden ääressä, ja lukijan mieleen nousee (jälleen) Lorca: ”… he tulevat / määräten tumman kumihiljaisuuden…”.
Runoilijalle on tietenkin selvää mitä vastaan pitää potkia; Björlingin tapauksessa vastus on niin onneton, ettei siitä oikein ole viholliseksi: ”Piika ja papit ja tädit / ja kaikki jotka suoraan sanovat / selkeästi mitä tarkoittavat…”. Yksilön kapina jalostuu kielen kapinaksi, joka siinä elementissä yltyy myrskyksi.
Tutkijat (muun muassa Jouni Koponen) ovat nostaneet esiin Björlingin rajoittamattomuusajattelun: äärellinen, paikkaan ja aikaan sidottu, sisältää äärettömän, jota kohti runous kurkottaa. ”Runo tulvii”, kirjoittaa Björling. Runoteknisesti keinona on usein juuri alussa mainittu oksymoron.
”Auringonvihreä” on käsittämätön, joka käsitetään kahden tutun ja arkisen entiteetin polttopisteessä: auringon ja vihreän. Sitten: ”Valtava on tullut…”. Todellisuus ei lopu: aina vain pienempi ja pienempi hiukkanen odottaa löytäjäänsä ja nimeäjäänsä, avaruus laajenee kuin mikä sammakko?… Siinä välissä ovat kasvot.
Ihmiskasvot ovat juhlaa. Milloin banaalissa tai lähes prostituoivassa mielessä (kasvot eduskuntavaalijulisteissa keväällä 2015) – milloin sen täsmällisenä käänteisilmiönä, tuttuna, läheisenä ja silti sakraalina: ”Kauniin poski ja otsa / ja vaatteet / kaikilla kaduilla, myssy, nenä, kulmakarvat ja / käsineesi” (kasvot suomenkielelle löydetyn Björlingin säkeissä keväällä 2015).
Björling ei puoltolauseita tarvitse, mutta kääntäjät tarvitsevat ja saavat – muun muassa vuoden 2015 Kääntäjäkarhun. Omasta puolestani voin vain lisätä, että Auringonvihreä on parasta kotimaista runoutta, jota olen lukenut kymmeneen tai viiteentoista vuoteen. Siinä tuhlataan, tuhlataan mielettömästi – sanoja, säkeitä, havaintoja, tunteita ja tietoja. Ehkä suomenkieli alkaisi olla valmis toiselle ja kolmannellekin Björling-kokoelmalle.
Elämä ei ole sitä mikä on välttämätöntä, vaan sitä mikä on ylimääräistä. Siinä mielessä elämä tosiaankin on toisaalla.
”Maailma ei ole perustavasti niukka vaan ensin runsas, liikaa, ylimääräinen, turha ja tarpeeton. Jumalan kerskaa. Olemme kaikki liikaväestöä, jokainen meistä”, kirjoittaa Turo-Kimmo Lehtonen artikkelissaan Tavarat ja vapaus (Tiede & Edistys 2/2015). Aihe on kulutussosiologia, mutta tekstiä on houkuttelevaa lukea vaihtamalla mielessään ”tavaroiden” tilalle ”kieli” ja ”kulutuksen” tilalle ”runous”, jolloin näkökulma laajenee kulttuurifilosofiseksi ja voi auttaa tulkitsemaan vaikkapa Auringonvihreää.
”Suurina kuin puhkeamisen merkit ihminen ja maa-jyvät yhtyvät siihen armoon joka on ilmaa ja on avaruuksia…”, kirjoittaa Björling samasta asiasta.
Veli-Matti Huhta