Pipsa Lonka: Pimeän nimi, Books North 2014, 152 s.
On luontevaa, että suomalaisen kokeellisen proosan tekijöistä moni tulee teatterin puolelta, sillä formaalia koulutusta on proosan saralla tarjolla hyvin vähän. Saman hedelmällisen yhteyden voisi kuvitella toteutuvan myös runouden puolella. Aina näin ei kuitenkaan ole, vaan dramaturgisesti onnistunut puheenomaisuus ja kohtauksellisuus viettävät runoa liian psykologisoivaan ja valmiiksi pureskeltuun suuntaan.
Pipsa Longan esikoisrunoteos on tästä hyvä esimerkki. Draaman puolelta lainattu rytmi ja emotionaalisten jännitteiden mukaan etenevät osastot eivät puhkea aivan siihen merkitysten rikkauteen, jota runokirjalta saattaisi odottaa. Lukiessani juonellisesti etenevää kokonaisuutta huomaan kyllästyväni eheisiin henkilöhahmoihin ja kellontarkkuudella rytmitettyihin jännitteisiin.
Tämä on nähdäkseni ongelma nimenomaan suhteessa painettuun muotoon. Näytelmäkirjailijana tunnetun Longan teos suorastaan kaipaa tulla luetuksi ääneen, ja se onkin esitetty myös kuunnelmana radioteatterissa. Heti kun alan lähestyä teosta kuin se olisi partituuri, mallinnus tulevalle esitykselle, alan nauttia sen dramaturgisesti hiotusta olemuksesta.
Kiinnostava ristiriita syntyykin siitä, että vaikka kokoelma tuntuu haluavan tulla luetuksi ohjeena, se on samalla eräänlainen merkkijärjestelmien välinen transpositio. Tekstin taustalla on Gustav Nyströmin Transetyder-sävellys (2011), ”jonka rytmiä ja muotoa teksti mielensä mukaan seuraa”, kuten kiitososiossa ilmoitetaan. Nyströmin sävellys on minimalistista pianomusiikkia, joka on sävelletty teknon inspiroimana. Musiikkiteos on siis eräänlainen järjestelmien välinen siirtymä jo itsessään.
Transetyder-sävellyksen tavoin Pimeän nimessä on kaksitoista osastoa, kuten kromaattisessa asteikossa tai eläinradassa. Elementtien toistuminen ja muotoutuminen rinnastuvat musiikkikappaleen teeman kehittelyyn. Äänteellisten ominaisuuksien tehtävä runoissa on usein puhtaan rytminen tai deskriptiivinen: ”Palapeli potkaistaan hajalle. / apua – // Tuhat palapelin palaa ilmassa / – sanat jotka hajoavat. // Lopeta! // Marraskuun tuuli riehuu huoneessa. / apua – / Ei! // Tuulessa kavioita, takovat ihmisen päätä. / Ei!” Huudahdukset ja puheenomainen rekisteri muodostavat teoksen bassoraidan, peruspoljennon. Korkeammat taajuudet puolestaan ripottelevat lyyrisiä havaintoja, kuvia. Yksittäinen sana ”sade” täyttää koko sivun muuttuen musiikiksi, keveäksi helinäksi.
Paljon lainaa tulee siis musiikista, mutta Longan runous on ennen kaikkea äärimmäisen visuaalista. Vaikka runot leikkivät tekstin materiaalisuudella erilaisten tekstuurien kautta, oleellisimmin teoksen vahva visuaalinen impulssi toteutuu kuitenkin niissä elävissä kohtauksissa, joita se maalaa. Se pystyttää lukijan mieleen maiseman, jossa sanat ovat esineitä: ”Talo metsän keskellä. / Ikkunassa lapsi. Ulkona pimeys. / Lapsi painaa kätensä kylmää lasia vasten”.
Runoissa toistuvat tilalliset asetelmat, joissa mikro- ja makrotasot risteävät. Maailmankaikkeuden ja havainnoivan silmän väliin leviää viuhkana maisema, jonka spektrillä taivas, metsä, talot ja ikkunat liukuvat toisiinsa ja kertautuvat; taivas sulkee metsän sisäänsä ja metsä nielaisee talon.
Talon ikkuna muodostuu kokoelman mittaan peiliksi, havainnon kuvaksi, jonka pinnalla ihmisen sisäisyys ja ulkoinen maisema heijastavat toisensa analogisina. Paikoin ristin muotoon ladotut runot toistavat ikkunaruudun kuvan vaikuttavalla tavalla: myös runo on ikkuna niin sisäiseen kuin ulkoiseen maailmaan: ”Puhallan ruutuun, se huurtuu, piirrän siihen merkkejä”. Heijastavan lasin –kielen – läpi näkee ennen kaikkea itsensä.
Myös runojen halki loikkiva kauris nousee teoksessa eräänlaiseksi temaattiseksi risteyskohdaksi, jossa avaruudellinen kaikkeus ja inhimillinen tunne kohtaavat. ”Kauriin silmästä heijastuu maailmankaikkeus”, runossa kiteytetään – tosin melko lailla rautalankaa taivutellen.
Eläin on paitsi runojen havainnointipiste, myös kuva inhimillisen kokemuksen universumeille. Kauris viittaa capricornus-tähtikuvioon, josta samanniminen eläinradan merkki on saanut nimensä. Kuten tähdet, ihmiset muodostavat äärimmäisen monimutkaisia konstellaatioita, jotka mahdollistavat useita tulkintoja, kuvioita. Säkeitä veistetään tälläkin saralla kirves kädessä: ”Me olemme maailmankaikkeuden tuhannet tähdet”.
Capricornus-kuvion kirkkain tähti Deneb Algedi on kaksoistähti, jossa kaksi tähteä kiertää yhteisen painopisteen ympäri ellipsiradallaan. Samoin Pimeän nimessä keskiöön nousee kaksinapainen järjestelmä, ihmissuhde. Ihmiset rinnastuvat runoissa tähtiin, he ovat ”saaria ajassa”. Voiko kahden taivaankappaleen välillä olla koskaan mitään muuta kuin loputon avaruus, teos kysyy. Voimakkaan visuaalisten runojen vastinkappaleena onkin alati pimeys, valon ja näköhavainnon poissaolo, yhteyden katkeaminen: ”Ja sinun päässäsi räjähtää tähti, / valo kulkee läpi, / sammuu. / Ei yhteyttä, / vain mykkyys”.
Ihmissuhteen kuvauksessa teoksen näytelmällisyys tökkii eniten. Dialogi on aika ajoin niin latteaa, että ollaan reippaasti Kotikadun puolella: ”(Eteinen. Mies tekee lähtöä. Nainen tulee makuuhuoneen ovensuuhun. Vauva itkee sisällä huoneessa.) // Mihin sä meet? // Mistä sä tulit viime yönä? / Mitä meille tapahtuu? // Anna olla. // (Mies avaa oven, sulkee oven, menee. Katuu, mutta menee silti.)
Kenties teos haluaa juuri esittää, että inhimillinen peruspoljento, bassoraita, on lopulta melko banaali: pimeän nimi on minun nimeni, sinun nimesi.
Anna Tomi