Ene Mihkelson: Torni. Suom. Raija Hämäläinen. Basam Books 2014. 113 s.
Runon ei tarvitse olla jotain tiettyä, eikä runoilijan keskittyä johonkin tiettyyn. Parhaat tekijät luovat usein omalakisen mediansa, jossa vaikkapa töksähtävä rytmi tai muodon yksi-ilmeisyys eivät häiritse tai jopa muuttuvat tämän uusiksi ta(i)vutetun maailman hyveiksi. Virolaisen Ene Mihkelsonin ensimmäinen runosuomennos on kiitollisesti täysi kokoelma, Baltic Assembly Prizella palkittu Torn (2010). Laajahko, tiheänään risteäviä polkuja kutova teos on sopiva ympäristö lukijan totuttautua uuteen muotokieleen ja runoilijan lakoniseen ilmaisuun.
Mihkelson ei käytä pisteitä tai muitakaan välimerkkejä, vaan isojen alkukirjaimien voi tulkita tarkoittavan lauseen vaihtumista: ”Tässä ja nyt me päätämme / matkustaa Pariisiin Me olemme syvänvedenkaloja Se / on meille mahdollista ellei terveys tee säröä / todellisuuden ja toiveiden välille.” Muotoratkaisun vuoksi hänen säkeenylityksensä ovat kuin vain puolittaisia, ja säemuotoon vaikeasti sovitettavat lyhyet lauseet tuntuvat sulautuvan toisiinsa, merkitykset hengittävän vapaammin. Mihkelson ratkaisee helpon oloisesti ongelman, joka on helppo nähdä kuvittelemalla välimerkkejä hänen runoihinsa. Ne olisivat täynnä ahtaita lauseita, jotka tukehtuisivat tiiviiseen toteavuuteensa. Tällaisenaan ne toimivat muodossaan täydellisesti, lisäksi niissä on omapäisen kirjoittajan tunnistettava leima.
Mihkelson on modernisti niin runoilijana kuin prosaistinakin (hieno romaani Ruttohauta suomennettiin vuonna 2011), mikä tarkoittaa, että hän ei pyri kirjoittamaan muuta kuin subjektiivisesti. Hänen teoksissaan on muodosta riippumatta kyse yhden henkilön yrityksestä ymmärtää se elämä, ne käsittämättömät historialliset olosuhteet, jotka hän on kokenut. Ruttohaudassa tämä oli hyvin konkreettista: teoksen päähenkilö vierailee menneisyyden maisemissa, yrittää rakentaa muistin ja kertomusten fragmenteista edes jokseenkin koherenttia kokonaisuutta.
Lukijalle Mihkelsonin kirjoitus välittää intensiteettejä, voimakkaita tuntemuksia, joita ei ole padottu konventionaalisiksi narratiiveiksi. Niinpä hänen teksteistään puuttuu sellainen syntetisoiva, draamallis-viihteellinen aines, jota pitkälti samoja aihepiirejä käsittelevän Sofi Oksasen teoksissa on paljon. Mihkelson kirjoittaa aina myös kyvyttömyydestään kirjoittaa, sen kaiken ilmaisemisen mahdottomuudesta, mikä kuitenkin on elettyä Viron historiaa. Runoilijana hän on Paul Celanin kaltainen jäljelle jäänyt todistaja, jonka omaehtoinen estetiikka tuntuu kumpuavan suoraan sisäisistä prosesseista. Siinä suhteessa hänen neuvosto-Vironsa muistuttaa Herta Müllerin Romaniaa Ceaușescun aikaan tai Imre Kerteszin keskitysleiriä: nämä ovat kaikenkattavia teemoja, mustia aukkoja, jotka imevät tyhjiöönsä teosten merkitysaineksen. Mülleristä muistuttava musta ironia keventää etenkin runojen ilmaisua, ja Tornin jääräpäinen, kehityspessimistinen vastarannankiiskeys luo puhujasta hyvin sympaattisen vaikutelman. Erityisen hauskaa on, kun esihistoria ja nykyiset tehokkuustavoitteet kohtaavat: ”Eivätkö esivanhempamme ole mukavia kun antavat meidän / työntää itsensä yhteishautaan Polttohautaukset / saastuttavat ilmaa / mutta hiilidioksidikiintiö edistäisi taloutta”.
Vertauskohtina nobelistit eivät ole sattumalta valittuja: mielessä käy, että suuremmalle kielialueelle kirjoittaessaan Mihkelson voisi olla varteen otettava kandidaatti palkinnon saajaksi. (Miksei nytkin voisi, mutta käännöksiä on harmillisen vähän. Esimerkiksi englanniksi ja saksaksi vain runoja antologioissa.) Toisaalta silloin hänellä ei olisi omaa erityislaatuaan, joka kytkeytyy vahvasti Viroon ja virolaisten rooliin pienenä kansana. Hän näkee historian suuret liikkeet, makrotason mullistukset, hyvin harvinaisesta perspektiivistä. Baltiansaksalaisen kartanonherran hahmon kautta hän kuvaa myös geopolitiikkaa: ”Grünewaldt katoaa länteen Itäpuolella / on Siperia Välissä pelko”.
Tornin kantava teema on mahdottomuus olla maailman prosessien ulkopuolella, myyttisessä ”norsunluutornissa”, niin kuin vaikkapa kulttuurielämää tavataan pilkata. Puhetavat, joilla ihmiset eristävät itsensä tai muut jaetusta tapahtumisesta (valehtelu, leimaaminen, sensuuri), ovat epärehellisiä, mutta joskus historia tuntuu kuin pakottavan niihin. Suurinta valhetta ja silti yleisintä on selvien tosiasioiden kieltäminen: ”Mutta tätä tornia ei ole koskaan ollut eikä ole/ (…) Norsut ovat itsekin vielä tallella / Vain me puhumme edelleen jotain iankaikkista / kieltä kun on sanottava suoraan Vangitse itsesi / Saata voimaan sensuuri Älä kilju riemusta ennen iltaa / Voi tulla pitkien puukkojen yö”.
Viimeisessä, päähenkilönsä mukaan nimetyssä osastossa Mihkelson tuo teokseen Kaspar Hauserin, kuuluisan saksalaisen eristyksissä kasvaneen lapsen, josta on tullut eräs modernin kertovan taiteen lempimyyteistä. Osastossa teoksen merkitykset laajenevat galaktiselle tasolle, kun Kaspar kurkistaa puhujan äidin kuolinhuoneen ovelta. Näyttää siltä, että suhteessa maailmankaikkeuteen ja sen suuriin prosesseihin (myös elämään ja kuolemaan) olemme kaikki Kaspareita, hädin tuskin sanoja tapailevia ja pimeässä kasvaneita. Tässä epätietoisuudessa on myös teokseen kätkeytyvä lohtu, sillä puhujan näkemä, läpi eletty ja kirjoitettu todellisuus on sellaisenaan lohduton. Modernin fysiikan tuloksista, CERN:issä suoritetuista suuren mittakaavan kokeista puhuja etsii todistusta sille, että kaikki voisi järjestyä ja ehkä järjestyykin myös tyystin toisella tavalla: ”Minä haluan hajota / sirpaleiksi jotta syntyisi uusia yhdisteitä / En tule tietämään kehittyykö niistä elämä”.
Mihkelsonin teos on ilahduttava tapaus niukkuuden uhkaamassa käännösrunoudessamme: aito teoskokonaisuus merkittävältä, mutta maailmalla huonosti tunnetulta kirjailijalta. Runouden ja ylipäätään käännöskirjallisuuden suhteen aktivoituneelle Basam Booksille sopii nostaa hattua. Kustantamo toi vuonna 2014 ensi kertaa suomeksi myös Gary Snyderin Turtle Island -klassikon, ja Pertti Seppälän käännökset puolestaan pitävät kiinalaista nykyrunoutta (Han Han, Bei Dao) esillä, kun muut eivät sitä tee. Raija Hämäläisen käännös on myös paneutunutta työtä: Mihkelsonin runot saavat ihailtavan koruttoman ja tarkan asun, helppo uskoa että alkutekstille uskollisen.
Vesa Rantama
