Mirkka Mattheiszen: Kuvittele reuna. Kaarinan kaupunki 2014. 65 s.
Runon ei aina tarvitse olla vaikeaa ollakseen taiteellisesti kunnianhimoista. Tästä on osoituksena Mirkka Mattheiszenin esikoiskokoelma Kuvittele reuna, jossa helppolukuisuus ja muodon monitasoisuus ovat onnistuneesti sopusoinnussa.
Viime vuoden Runo-Kaarina-palkinnon voittaneen teoksen lähestyttävyys suuntaa huomion tärkeimpään, eli vahvan ekologiseen eetokseen. Runojen konteksti on alleviivaamaton mutta selvä: ekokatastrofien vaiettu uhka ja piittaamattomuus ei-inhimillisestä ahdingosta. ”Kauhotaan hädässä: öljyyn tahritut höyhenet ei ole edes jäävuoren huippu, se on paljon vähemmän”, runoilija kiteyttää. Mattheiszen kirjoittaa eräänlaista luontorunoutta. Siinä missä perinteisessä luontolyriikassa korostuu inhimillinen havainto, Kuvittele reuna kuitenkin keskittyy ihmisen ja luonnon suhteen problematisoimiseen.
Runoissa puhuja sovittelee ääriviivojaan ympäröivään todellisuuteen, koettaa asettaa itsensä kartalle. ”Täällä olen, tässä maisemassa / ja koetan piirtää pintaan kuvaasi, että muistaisin / millainen maailma oli ennen tätä vaihetta”. Puhujan yritys hahmottaa rajapintaa itsensä ja ympäristönsä välillä näyttäytyy teoksessa samalla tavalla väkivaltaisena ja keinotekoisena pilkkomisena kuin luonnon jakaminen asuinalueisiin, peltoihin ja teihin. Runot muistuttavat, että kun tehdään ”[k]aupungit paperista” – viitaten yhtäältä roskavuoriin, toisaalta alueiden suunnitteluun viivoittimella – vieraannutaan luonnon omalakisesta ja monimuotoisesta maailmankaikkeudesta. Samalla menetetään kyky asettua toisen asemaan. Teos toteaa viisaasti paperikaupungeista: ”Kun käännän kartan, olen yhä samalla puolella”.
Runot nostavat esiin pinnanalaisen taistelun elintilasta; luonto ei ole staattinen kulissi vaan risteävien ja ristiriitaisten impulssien jatkuva taistelukenttä: ”Hätääntyneet juuret työntyvät sinne tänne, rakentuu lajityypillinen kotoperäinen elinympäristö, / työnnetään samaakin sukua syrjään: tämä on kotoutumisen väkivalta”.
Myös ihmisen olemassaolo on teiden etsimistä. Kieli on teoksessa kuin raivaamaton polku kahden ihmisen, minän ja sinän välillä: ”Olemme alkaneet hapuilla sanoja: reittejä”, teoksen avausrunossa sanotaan. Toisaalta sinän merkitysala jää monihahmotteiseksi. Aina ei etsitä pääsyä toisen ihmisen vaan luonnon itsensä luo.
Kulkureittien luominen on yhtäältä oman olemassaolonsa todentamista, toisaalta aggressiivistakin elintilan ottamista: ”Jätän jälkeeni vanaa kuin vuotaisin myrkkyä”, runon puhuja sanoo. Kaiken toiminnan jättämästä jäljestä muistuttava tie muodostuu teoksessa näin ollen metaforaksi vastuulle tekojen seurauksista.
Runojen puhuja esittää toiveen: ”[e]ttä olisi lopultakin minunkokoiseni kaupunki”. Henkilökohtaisten äärien koettelu on oikeastaan inhimillisen kulttuurin mittasuhteiden – ja suhteettomuuksien – tutkimista. Nähdäkseni tämä on myös yksi tulkinta kokoelman nimelle: kuviteltu reuna on tietoiseksi tulemista omasta paikasta kokonaisuudessa. Se on myös uuden toiminnan visioimista: ”Kuvittele että kuva käännetään ylösalaisin. Näet: saumat ovat kääntyneet ulkopuolelle. Kuvittele uusi / järjestys. Sitten kuvittele itsesi istumaan reunalle. Kuvittele toinen, jakaja”.
Käänteisillä rakenteilla pelaava teos tekee selväksi, että myös uuden, vähemmän ihmiskeskeisen maailmanjärjestyksen urkeneminen on väkivaltainen prosessi. Kokoelma kannustaa toki eettiseen ajatteluun, mutta pohjavire on linkolamaisen pessimistinen ja radikaali; ihmisen luomien urien silottajaksi runo kaipaa ikiroutaa, uudistavaa mullistusta, joka hävittää tieltään kaiken. Teoksen kansikuvan moniselitteinen rihmasto alkaa tässä valossa näyttää railoilta jäässä; murros tuntuu välttämättömänä. ”Kaiken pyristelyn järjettömyys / käy niin valtavan näkyväksi”, todetaan painokkaasti. ”Ollaan niin kaukana hetkestä, jolloin esiin avautuu edes pienin / tekijä, pienin yhteinen nimittäjä, että saataisiin edes aavistus.”
Jakamiseen ja paloitteluun liittyvät kuvastot yhdistyvät runoissa yleiseen kaoottisuuden tunnelmaan. Kaupunki elollistuu orgaanisesti muotoaan muuttavaksi olennoksi, joka saa paikoin groteskejakin sävyjä: ”Hän vetää kaarta taivaalle, / piirtää ihmiset pois kuvasta, kulissikaupungin antaa rotille, lokeille, raadonsyöjille. Kaikkialle kasvaa / sammalta, siihen yhä uusia kaupunkeja, kirkontorneja lokeille, raadonsyöjille” ja ”[k]aupunki on / kohtu, sen saastainen lapsivesi. Napanuorat kiertyvät kaulojen ympäri, katupölyyn aukeaa reittejä / ohuelle hengitykselle”.
Tällaisella nyrjähtäneellä luontorunoudella on toki viitepisteensä kotimaisessa nykyrunoudessa. Runot tuovat aika ajoin mieleen Markku Paasosen runouden eskatologisen kaupunkiruumiin tai Tommi Parkon eettiset lopunajanvisiot, mutta Mattheiszenin säe on sittenkin hiljaisempaa laatua. Runojen puhuja on empaattinen tarkkailija.
Vaikka liikkeen tuntu on kokoelman silmiinpistävin piirre, ovat teoksen tärkeimmät hetket kuitenkin taukoja. Kuvittele reuna onkin rytmillisesti hyvin taidokas. Runoilija kuljettaa teostaan onnistuneesti monella tasolla, jotka risteävät näissä pysähdyksissä.
Kalliot palautetaan saariksi, kodit
kohoavat, jäähtyvät, vajoavat, kiehuvat, kiertävät, kohoavat, vajoavat
irtoavat ajelehtivat
Runossa punotaan ajan kulun ja katkoksen välistä jatkumoa. Kaupunkien ja luonnon äänet kaikuvat teoksessa toisinaan hyvinkin äänekkäinä, ja korostuneet hiljaisuuden hetket – jotka ilmenevät useimmiten typografisina aukkoina tekstipinnassa – muodostavat tälle rinnakkaistarinan.
Kokoelma korostaa, että niin hiljaisuutta kuin luonnon hädän ääniä täytyy osata kuunnella, tai ne hukkuvat yleiseen kohinaan ja unohtuvat. Viesti on niin painava, että esikoisteoksen paikoittainen pateettisuuskaan (”[ä]kkiä asioiden armoton kulku käy niin valtavan näkyväksi”) ei pahemmin vaivaa.
Yhtä kaikki Mattheiszenin kokoelma on oiva esimerkki siitä, miten voimakkaan ohjelmallisen runouden vaarana on langeta yksiäänisyyden sudenkuoppaan: muutamia sinällään taidokkaita mutta sanalla sanoen tylsiä yhden idean runoja mahtuu kokonaisuuteen. Kuvittele reuna on kuitenkin pääosin niin hieno ja monimuotoinen esikoinen, että huoli osoittautuu turhaksi. Sitä paitsi: kun on aika saarnata, ei voi vaieta.
Anna Tomi