Juhana Vähänen: Nymfaion-trilogia, Poesia 2014, 151 s.
Vallitsee kenties pienimuotoinen fragmentin renessanssi, ainakin Poesian kirjoissa. Mutta murtuva ja kuluva kieli tuottaa harvoin tasalaatuisia syrjiä, joten fragmentista ei ehkä ole minkään suuntauksen perustaksi, tuskin edes tekstilajin. Luen yhtä kaikki Juhana Vähäsen Nymfaion-trilogiaa tätä (epä)muotoa vasten. Vähänen on jo useamman vuoden julkaissut samantyyppisiä katkelmia BigSur ja Surreal -blogissaan; kirjamuoto taas tuottaa aina jonkin välttämättömän rajauksen ja kerää kokonaisuuden yhden otsakkeen alle. Näissä puitteissa Nymfaion viettää kohti varsin anarkkista sommitelmaa. Toisin kuin edeltävät teokset, proosa(runo)kokoelma Avaa tule (2008) ja draama Nilkka (2010), Nymfaion ei juuri keskity tilan ja aistikokemusten kuvaukseen, mutta tietty tyylitellyn antikvaarinen sävytys on edelleen hyvin tunnistettava.
Nymfaionissa on kolme osastoa järjestettynä lyhimmästä (16 sivua) pisimpään (87 sivua). Kaksi ensimmäistä koostuvat lyhyistä, useimmiten yhden rivin fragmenteista, joita erottaa tyhjä rivi. Ne alkavat isolla kirjaimella mutta eivät pääty mihinkään välimerkkiin. Syntaktisesti osa muodostuu lausetta pienemmistä yksiköistä. Vaikka mikronarratiivit (”Nuori upseeri oli moitteeton ja vieraili wc:ssä kello kaksitoista”), kuvauksen kappaleet (”Jänisliiman tuoksu”), repliikit (”Antakaa astrakaanini senkin revitty baritoni”), metaforan sirpaleet (”Elämän tirkistysreikä”) ja mahdollisimman kehnot sanaleikit (”Claude De Pussy”) – hyväthän eivät tapaa olla kovin kiinnostavia – usein paikantuvat jonnekin vanhan maailman lavasteisiin ja vaikka esimerkiksi resepti ”Kiniiniä ja vahvaa teetä” tuntuu siirtomaarekvisiitassaan kovin tutulta, ei mikään tällainen kehikko juuri selitä niiden eriskummallista viritystä. Lainauksia on poimittu, usein muunnellen, esimerkiksi Kafkan novelleista ja, kuten toisen osaston otsikko ”Traklologia” vihjaa, aika monia Georg Traklin runoista. Nekin on perusteellisesti vieroitettu alkuperästään.
Fragmenttien leikkauspinnat ovat kautta linjan sillä tavoin huokoiset, että ne toimivat juuri tunnistettavan kontekstin ulkoliepeillä. Suurin jännite on ladattu nimenomaan kuvion ja taustan rajalle. Vire on ehkä kiehtovin silloin, kun mainitaan jotain hyvin spesifistä mutta maaperä, josta tuo jokin nousee, on samaan aikaan tuntematon: ”Kuivatut kolibrinaivot”. Tässä tapauksessa on merkitsevää, että myös määrällisesti operoidaan aivan alarajoilla, muutaman sanan hahmoilla, teoksen massaa vasten. Kaiken kaikkiaan on jotain paljon häiritsevämpää siinä, että on tieten tahtoen valmistettu – valmisteltu – fragmentteja, kuin niissä sattumanvaraisissa teksteissä, jotka ajan myötä ja materiaalisen kuluman seurauksena ovat kulkeutuneet meille vain osina ja joita voi melko helposti luonnollistaa juuri tämän prosessin muistaen.
Kenties on sallittua hieman ylimäärätä yhden fragmentin merkitystä koko teoksen kannalta, sikäli paljon potentiaalia tiivistyy sanaan ”Hardcore-nietzscheläinen”; tuntuisi nimittäin varsin osuvalta kytkeä Nymfaion Deleuzen luentaan Nietzschen aforismeista. Sisäisyyden ja representaation sijaan niitä luonnehtii suhde ulkopuoleen ja voimien intensiivinen liike, omien rajojensa ylittäminen: ”liike, viiva, joka on kehysten sisällä, tulee jostakin muualta kuin kehysten rajoittamasta tilasta; kun viiva alkaa kehysten vierestä tai yläpuolelta ja kulkee niiden poikki”[1]. Tästä nousee myös niiden komiikka, sillä ”[o]n mahdotonta olla nauramatta, kun koodit lakkaavat toimimasta”[2]. Nymfaionin fragmentit eivät käperry sisäänpäin, vaan jotain murtautuu jatkuvasti läpi. Uusia virkkeitä käynnistyy, mutta mikään ei
Kolmas ja pisin osasto, sekin nimeltään ”Nymfaion”, rakentuu hieman toisin. Yksirivisten fragmenttien muassa on laajempia säkeistöjä, ja selvemmin erottuvat henkilöhahmot tuovat mukanaan toistuvia motiiveja, jos kohta melko heterogeenisiltä alueilta: miliisejä, kreikkalaisia jumalia ja Islandin studiot Lontoossa. Osaston halkaisee sarja henkilökuvia, jotka alkavat anaforalla ”Hän oli nuori päämies yksi noista sadoista nuorista päämiehistä” (joskus pienin muunnelmin ja vaihtelevin säejaoin) ja tiivistävät sitten luonnekuvan eli tärkeimmän pakkomielteen: ”Hän oli nuori päämies / yksi noista sadoista nuorista / päämiehistä jotka toivovat / hukkuvansa tyttöystävänsä virtsaan”. Hysteerisen redundantti jakso – teema ja 120 variaatiota – muuttuu vastustamattomaksi jo silkkaa massaansa mutta tarjoilee myös hilpeän kavalkadin rappeutuneita aristokraatteja.
Koska ”Nymfaion” rakentuu selkeämmin tiettyjen henkilöhahmojen ympärille, mitä puhekielen mukailu paikoin vahvistaa, myös sen intensiteetti muodostuu toisenlaiseksi kuin teoksen alussa. Sekin on irtonainen ja karnevalismissaan pidäkkeetön ja karikatyyrit esimerkiksi elostelijain nymfinmetsästyksestä hyvin sattuvia, mutta tässä tapauksessa outo tuntu ei perustu niinkään itse lausumien sommitelmaan kuin kuvattuihin tapahtumiin:
Tätä sanotaan talikoksi ja sen
voin työntää lävitseni katso vaikka
noin minähän olen tällainen no
niin työntelen talikkoa lävitseni
ja ihmiset antavat minulle muutaman
kolikon ja joskus setelinkin ja
joskus joku neiti pyörtyy ja minä
ryntään vilvoittelemaan häntä
Näin ollen viimeisessä osastossa intensiteetti jossain määrin laantuu, kun katkelmat ovat ”vain” absurdeja. Tämä voi tietysti olla ongelma, jos lukee yksinomaan teoksittain. Mutta tällä kertaa mikrotason elementit, kuten nyt yksittäiset fragmentit, pystyvät siinä määrin vastustamaan teoksen painovoimakenttää, että käy aiheettomaksi arvioida, miten kokonaisuus on pantu kasaan ja miten ainekset jaoteltu. Riittää, että osassa lanka palaa.
[1] Gilles Deleuze: ”Nomadinen ajattelu”. Teoksessa Autiomaa. Kirjoituksia vuosilta 1967–1986. Toim. Jussi Kotkavirta, Keijo Rahkonen ja Jussi Vähämäki. [Helsinki]: Gaudeamus, 13.
[2] Mt., 16.