Edellinen lauta määrittää seuraavan
Jyrki Heikkinen: Huilumusiikkia remontin taustalla, Ntamo 2014, 68 s.
Tieto ystävän kuolemasta tavoittaa minut kirjoittaessani kritiikkiä Jyrki Heikkisen kokoelmasta Huilumusiikkia remontin taustalla. Henkilökohtaista surua ei voi sivuuttaa: voimakas tunne muuttaa runoissa yksittäistenkin sanojen merkityssuhteita. Tekstiin syntyy positioita, joita ei muuten ehkä olisi olemassa: ”rakkaimman katseessa me kohtaamme”. Monet kohdat voi tulkita kuoleman, menetyksen ja ikuisuuskysymysten kautta.
En avaa sinulle, sanoo
ovensalpa
En päästä sinua lävitseni,
ovenkamana sanoo
minä:
Lännessä unen maa
yllä pilvi lepää
Lukija tekee väkivaltaa irrottaessaan katkelmia omaan käyttöönsä. ”Unen maa” kuoleman ja ”ovi” rajatilan symboleina ovat niin vahvoja, että runoon upotettua ovea kehystävä muu teksti alkaa haipua mielestä. Syy ei kuitenkaan ole pelkästään lukukokemusta subjektiivisuuteen ohjaavassa tunnetilassa, vaan myös Heikkisen runojen mekanismissa. Heikkinen kirjoittaa assosiaatioita ruokkivaa säevirtaa, jota on vaikea kahlita mihinkään kokonaistulkintaan. Avautuu pakopisteitä ja huojuntaa, jossa merkitysten painon määrittelee lukija itse.
Liike on Heikkisen kokoelmassa olennaista. Kuvataan tekemistä, rakentamista, olomuotojen ja olotilojen muutoksia, väliaikaisuutta, ajan etenemistä, kulkemista – ja ennen kaikkea ajatuksen liikettä:
kaikki liikkuva vaikuttaa elävältä, taivaalle
kohoaa pilvi, juuri tuohon
epävarmuutta hehkuvaan
ruusunpunaiseen paljaaseen kohtaan on mentävä
suin päin epäröimättä
kyselemättä
Ajatuksen ja mielikuvien liikettä korostaa kokoelman nimikin. ”Ei normaali-ihminen kaipaa huilumusiikkia / remontin taustalle”, kirjoittaa Heikkinen. Vaan kukapa haluaa olla normaali-ihminen! Heikkisen runoissa tapahtuukin paljon yhtä aikaa: esimerkiksi seitsemänsivuinen runo Puijon tornin rakentamisesta sisältää risteäviä tasoja, joissa käsitellään rakentamisen lisäksi historiaa, kansallismaisemaa, ideologisia näkökulmia ja elämää yleensäkin. Kaiken sen havaitakseen lukijalta vaaditaan enemmän kuin normaalisuoritusta.
Kokoelman runoista eniten puhuttelevat vapaamuotoiset tekstit, joissa säkeiden aloitusta ei ole tasattu vasemmalle. Neljässä aiemmassa 2000-luvulla julkaistussa (Otava) kokoelmassa tiukka sisennys sivun laitaan on ollut hallitsevampi.
Tasaus ohjaa lukemista, tekee siitä nopeampaa ja kaventaa perspektiivejä. Horisontti pysyy ikään kuin samana: ei avaudu tyhjää tilaa silmälle eikä ajattelulle. Tehokeinona se toimii Heikkisen runoissa silloin, kun tekstissä luodaan tarinanomaista virtaavuutta, jossa lyhyet säkeet seuraavat toisiaan. Lukija tulee kuitenkin helposti kiiruhtaneeksi liikaa eikä ehdi hahmottaa ajatusta. Ilman tyhjän tilan suomaa armeliaisuutta syntyy vain tunne väliaikaisuudesta. Osaltaan se korostaa kokoelman tematiikkaa, liikettä, mutta ratkaisu ei aina ole toimivin sisällön välittymisen kannalta.
Vapaasti ryhmittyvät ja rytmittyvät säkeet ovat avoimia ja syntaksista enemmän irrallaan. Katse antautuu yksityiskohdille ja tyhjälle tilalle. Lukijalle jää aikaa ja tilaisuuksia havaita tekstissä olevia ääniä. Mahdollisuuksia tarvitaan, sillä Heikkisen runot on selätettävä omin voimin: kattavia kiinnekohtia tai tulkinnan avaimia teksteistä ei juuri löydy. Ehkä Heikkinen viittaa myös tekstikäsitykseensä kirjoittaessaan:
Edellinen lauta määrittää seuraavan
kunnes seinä tulee vastaan
Seuraava säe määrittää edellistä, kunnes lukija ei enää ymmärrä yhteyttä. Vapaampi muoto on tällöin perusteltu. Se yllyttää etsimään irrallisen tuntuisille säkeille yhteyksiä muistakin konteksteista, teoksen ulkopuolelta. On ilahduttavaa, että useissa runoissa Heikkinen vie pidemmälle ilmaisua, joka näkyy jo hänen edellisessä kokoelmassaan Kalevanpoika (Otava, 2010). Säkeiden ja kuvien virtaavuus on luonnollisinta rönsyillessään.
Paikoitellen Heikkisen runot muotoutuvat säeryhmiksi, joissa tiivistyy kokonaisuudesta irrallaan luettavissa olevia ajatelmia:
hyvä ajatus kestää
jos se on toivomus tai lupaus
jos se on lupaus
tai kuvia:
lännen taivas on illalla valtava
idän taivas aamulla
Kiteytykset tuovat myös esille intensiivisen säkeiden jatkumon heikkouden: paljon kaunista katoaa informaation tulvaan. Luennassa voimakkaat ilmaisut ja erikoiset sanat (voikukanposki, alakuolokohta, kuparinikkelikukkanen) kiinnittävät huomion, mutta tärkeimmät ajatukset eivät välttämättä synny siellä, missä yksittäiset sanat ovat näennäisesti latautuneimpia. Kokoelman teksteissä on tarkkoja havaintoja ja rinnastuksia, jotka kasvaisivat todellisiin mittoihinsa minimalistisemmassa ilmaisussa. Nyt ne hukkuvat informaation tulvaan.
Huilumusiikkia remontin taustalla on teos, jonka voi lukea eräänlaisena tutkielmana siitä, millaisia tapoja hahmottaa todellisuutta erilaiset runomuodot rakentavat. Lukuprosessiin suuntautuva näkökulma paljastaa jotakin myös lukijasta itsestään: nauttiiko vapaudesta vai kaipaako kurinalaisuutta.
Penjami Lehto