Mikael Brygger: Tuuliatlas. Poesia 2014. 65 s.
”Suuret oksat heiluvat; puhelinlangoissa suhisee; sateenvarjoa on vaikea pidellä.”
Tuuliatlas alkaa kahden sivun mittaisella löydetyllä runolla, jossa käydään läpi irlantilaisen Francis Beaufortin vuonna 1805 keksimä tuulen vaikutuksia kuvaava boforiasteikko. Runo muistuttaa poetiikaltaan ja sanastoltaan modernistista luontolyriikkaa, eikä säkeistä suoraan arvaa materiaalin alkuperää. Mielestäni tämä on hyvän löydetyn runon ominaispiirre: tekotapa ei määrittele runon toimivuutta, mutta sen huomaaminen lataa runoon lisää merkityksiä.
Materiaalin alkuperän selvittäminen nostaa runosta esiin kutkuttavan käytännöllisen tason. Francis Beaufort työskenteli Ison-Britannian merivoimien palveluksessa ja hänen kehittämänsä asteikko sopii tuulen nopeuden silmämääräiseen arviointiin. Runo on konkreettinen toimintaohje sään tarkkailuun merellä ja maissa, jonka havaintomateriaali kattaa tuulennopeudet peilityynestä (0 boforia, < 0,2 m/s) perinpohjaiseen tuhoon (12 boforia, ≥ 32,7 m/s). Tämä tuo mieleen yhden vanhimmista lyriikan muodoista: muistin apuvälineenä toimivat opetusrunot.
Runo kertoo merkittävästä kulttuurisesta muutoksesta luontosuhteessa. Suomessa ilmatieteen laitoksella lopetettiin boforiasteikon käyttö toukokuussa 1976, jolloin tuulen nopeus siirryttiin ilmoittamaan metreinä sekunnissa. Tätä ennen arviointi tehtiin niin tarkasti kielennettyjen havaintojen perusteella, että ne näyttäytyvät meille runoutena. Suhteemme ympäristöön on kadottanut jotain lyyrisyydestään.
Yksi kokoelman kiinnostavimmista runomuodoista on visuaalinen minimalismi. Suomessa runouden minimalismia ovat 2000-luvulla määritelleet monimerkityksiset sanarunot. Näistä poiketen Mikael Bryggerin runojen minimalismi perustuu pikemminkin visuaalisten kirjainasetelmien tuulenkestävyyteen. Runot ovat järkähtämättömiä. Sanat viittaavat yhteen tarkasti rajattuun merkitykseen ja omaan kalliomaiseen materiaalisuuteensa. Seuraava kuvaruno on hyvä esimerkki tällaisesta tekstistä.
Ero on merkittävä suhteessa sanarunoihin, joiden mielenkiinto perustuu pitkälti lukutilannetta muunteleviin lisiin ja välimerkkeihin, keksittyjen ilmausten tuottamaan huumoriin ja sanan merkityksiä laajentaviin näennäisiin virheisiin. Tuuliatlaksen visuaalisissa runoissa tutkitaan kirjainten plastisia mahdollisuuksia. Runot synnyttävät mielikuvan sanaveistoksista. Parhaimmillaan kokoelma laajentaa suomalaisen runouden minimalismin keinoja.
”6.
yksityiskohdista:
jos ihminen käy kuin kello
se on epäkunnossa”
Löydetyn runouden lisäksi kokoelmassa on 24 runon aforistinen sarja. Tämän sarjan runojen merkitys tuntui minusta usein joko liian yksinkertaiselta tai liian vaikealta täyttääkseen lukutilanteeseen ladatut odotukset. Välillä tuntui, että runoihin liittyy jokin kryptisempi sisältö, jonka ymmärtäminen tiiviiksi puristetun materiaalin puitteissa oli vaikeaa. Pidin enemmän sarjan ulkopuolisista kiteytyneistä filosofisista runoista, joiden vapaampi muoto jättää enemmän tilaa lukijan mielleyhtymille.
“MIKÄ ON TARKOITUKSEN TARKOITUS?
kaikki avaimet ovat ovia”
Aforistinen sarja lukeutuu myös minimalismin piiriin. Selkein esimerkki tästä on runo numero 24, jossa tehdään säkeenylityksiä tavujen tasolla. Tekstissä on myös monimerkityksisyyttä, jokainen säe on samanaikaisesti tavu ja oma sanansa. Toisaalta runon kokonaisuuden kannalta mielekkäintä on lukea yksittäisen rivin kirjaimet tavuina. Runo aktivoi kekseliäästi erilaisia lukustrategioita hyvin tiiviin muodon puitteissa.
”24.
kai
kissa
maa
ilmoissa
tai
vaan
tule
en”
Kokoelman usean säkeistön mittaiset poliittiset runot yhdistävät onnistuneesti vanhaa ja uutta. Niissä kirjallisuushistoriasta tutut hahmot punotaan osaksi uusliberalismin ja luonnonvarojen tuhlauksen kritiikkiä.
”mutta miten luonnontilainen paratiisi
voi tuhonsa kynnyksellä olla elinvoimainen
villiintyneiden suuryritysten veroparatiisi”
Tämä rinnastus on osuva, koska kykenemättömyys ajatella nykytilannetta historiallisesta perspektiivistä leimaa molempia ilmiöitä. On piristävää lukea tekstejä, joissa Danten Beatrice seikkailee veroparatiisissa, kreikkalaisesta mytologiasta tuttu Kassandra ennustaa ilmastonmuutoksesta aiheutuvaa tuhoa ja uusi mytologinen hahmo Osuus tutkii muistiaan.
Runojen esittämät näkökulmat yhteiskunnalliseen tilanteeseen ovat rehellisen pessimistisiä. Tämä on hyvää vastapainoa politiikassa esiintyvälle pakotetulle positiivisuudelle. Samantyyppisiä poliittisia runoja on julkaistu myös maakuntalehtien yhteisessä viikonloppuliitteessä Sunnuntaisuomalaisessa. Runojen konsepti toimii hienosti molemmissa julkaisumuodoissa, joista sanomalehti korostaa aiheiden ajankohtaisuutta ja runokokoelma niiden historiallisuutta.
Mikael Bryggerin edellisessä runokokoelmassa Valikoima asteroideja (2010) tutkitaan leikkisästi runouden pelillisiä mahdollisuuksia ja laajennetaan käsitystä siitä mitä runous voi olla. Siihen nähden Tuuliatlas on maanläheisempi, vakavampi ja ilmaisultaan suljetumpi, vaikka sekin luotaa eri runokeinojen mahdollisuuksia. Tämä suunnanmuutos on yllättävä, mutta toisaalta tuo esiin yhden Tuuliatlaksen merkittävimmistä piirteistä: runojen puhuja kantaa vahvaa eettistä vastuuta.
Runot tuntuvat palautuvan todellisen henkilön maailmankatsomukseen ja ajatteluun. Aikamme kielenkäyttö on niin ironian lävistämää, että tällainen lukukokemus on poikkeuksellinen. Kun sanotun painavuutta pohditaan tästä näkökulmasta, Tuuliatlaksen löydetyn runouden käytettävyys, minimalististen runouden peräänantamattomuus ja poliittisen runouden suoruus näyttäytyvät rehellisenä ja raikkaana tapana puhua.
Riikka Ala-Hakula on jyväskyläläinen kriitikko.