Karri Kokko: Takaperin. ntamo 2014. 88 s.
Karri Kokon uusimmassa kokoelmassa lähtökohtana on loppu ja lopputuloksena alkuperä. Teos nimittäin lainaa rakenteensa blogeista, joissa uudet tekstit tunnetusti ilmestyvät vanhojen edelle, jolloin niiden nykyhetkestä menneisyyteen etenevä jatkumo on ristiriidassa totutun, alusta loppuun etenevän luennan kanssa.
Teoksen materiaali onkin alun perin ilmestynyt Kokon poeminreverse.blogspot.fi -blogissa vuosina 2004–2005, ja kuten runoilija selventää jälkisanoissaan, se on siirtynyt teokseen lähes sellaisenaan. Kirjoittamista ohjaavana pakotteena tämä siis tarkoittaa, että teos on kirjoitettu orjallisen lineaarisesti lopusta alkuun ilman muutoksia tai korjauksia. Metodin selitys on sentään konventionaalisesti viimeisenä.
Sitten teoksen synnyn blogien aikarakenne on muuttunut luontevaksi ja tutuksi. Sen sijaan kirjan kansiin siirtyneenä tämä pakotetun ajallisuuden impulssi lunastaa Kokon jälkisanoissaan pohdiskeleman mahdollisuuden uudenlaisesta, ennen kokemattomasta tavasta tuottaa tekstiä. Se häiritsee ja keskeyttää, pakottaa järjestäytymään lukijana uudelleen. Teoksessa ei nimittäin puhu teksti vaan kirjoitus; syntyprosessi murtautuu teosartefaktin kenttään problematisoiden näin kysymyksen runouden ajallisuudesta.
Ajattomuuden ilmaisulla on runoudessa pitkät perinteet. Lyyrisen runon teoretisointeja on luonnehtinut käsitys runoudesta välittömän nyt-hetken ilmauksena tai pikemminkin jonain, jolla ei ole ajallisuutta.
Toisaalta myös monet uudemman ja kokeellisemman runouden suuntaukset korostavat ajattomuutta – tai pikemminkin potentiaalista simultaanisuutta – esimerkiksi tietokantamaisuuden, kombinatorisuuden ja korostuneen visuaalisen pinnan kautta. Eräänlainen tulevia teknologisia sovelluksia ennakoiva esikuva tällaiselle runoudelle löytyy jo 1950-luvulta: Charles Olsonin modernistinen hengityksen poetiikka korosti runon olevan radikaalin avoin kenttä, joka mahdollistaa samanaikaisesti useita erilaisia lukutapoja.
Kokon teoksessa sitä vastoin ei edetä rihmastomaisesti pintaa pitkin vaan kasvatetaan juuria, liikutaan ajassa. Viitepisteitä teokselle löytyykin ennen kaikkea menetelmällisen ja konseptualistisen kirjallisuuden joukosta. Oulipolaisten esikuva – tai liikkeen oman terminologian mukaan ennakoiva plagioija – Raymond Roussel, kirjoitti ranskan lauserakenteiden homonyymisyyteen perustuvia tekstejä, joissa ensinnä kirjoitettujen alun ja lopun väliin kasvoi kokonainen kertomus. Toisaalta myös esimerkiksi palindromirunoudessa kirjoitusta tuotetaan samaan aikaan alusta ja lopusta edeten kohti keskustaa.
Konseptualismiin ja menetelmällisyyteen Kokolla on toki aiemmassa tuotannossaankin ollut varsin likeinen suhde. Radikaalin konseptualististen teostensa (MMVII, Sillat voitetaan kulkemalla, Das Leben der Anderen ja Performanssin jälkeen) lisäksi Kokon tuotantoon on mahtunut myös löyhemmin käsitteellisiä ja menetelmällisiä teoksia. Esimerkiksi Töllöttimessä televisiosta sattumanvaraisesti tulevat ohjelmat antavat kirjoittamiselle impulssin, mutta eivät juurikaan rajaa muotoa.
Myös Takaperin lukeutuu jälkimmäiseen joukkoon siinä mielessä, että ajallisuutta säätelevän proseduurin vastapainona teoksen tekstimateriaali on varsin pakotteetonta ja lyyristä. Toisin kuin Rousselilla ja palindromirunoilijoilla, teokseen tulviva kirjoitustapahtuman lineaarisuus ei ole niinkään muodollinen pakote vaan sysäys pohdiskella ajallisuutta ylipäätään.
Runoissa liikutaan varsin perinteisissä maisemissa: Pariisissa, taiteen historiassa, linturetkellä. Kokon tuotantoa leimaakin tietynlainen radikaalin kokeellisuuden ja lähes räävittömän sentimentaalisuuden välinen herkkä tasapaino. Tästä tasapainosta syntyy Runo. Teos avaa poetiikkaansa: ”Runo rakentuu tavun palasista, / mutta ei pääse hetkeksikään siitä, / että sen yksikköjä ovat jättiläiset / rakkaus, kuolema, Johanneksen uni, / muuan selkkaus Troijassa”. Aiheiden puolesta siis kallistutaan kohti historiaa ja myyttistä menneisyyttä.
Teos jahtaa runon synnyn ja ajallisuuden välimatkaa. Oikeastaan sen kirjoittamisen taustalla olevan metodin ja säkeissä toistuvan nostalgian välinen yhteys onkin mitä luontevin. Kuten teos selittää, ”[m]eidän on jälleen palattava / taaksepäin niin kuin runoudessa / jossa aina päädytään / aloittamaan uudestaan yhdestä / ja samasta”. On siis palattava alkuun huomatakseen, että alkua ei ole.
Runot saavat minut huomaamaan, miten vaikea tämä ajatus itse asiassa on; vaikka koko teoksen idea haraa vastaa, huomaan silti itsepintaisesti lukevani sitä ikään kuin se veisi lineaarisesti kohti jonkinlaista lopusta löytyvää kliimaksia, kiteytymää. Takaperin itse tuntuu ehdottavan luentaa, joka tunnistaa runouden jonain, joka ”kehittyy ja kasvaa” mutta ei välttämättä etene.
Teos esittääkin: ”Yksi lukijan kohtaamista ongelmista on alkuperä, / joka monin tavoin kokoon raavittujen / tekstien sekamelskassa voi paeta / sukupolvien takaiseen hämärään”. Runot kaiuttavat – tosin viitteenomaisesti – derridalaista käsitystä siitä, että alkuperää ei ole, on vain loputtomia yhteyksiä ja suhteita: ”alkuperä / alkuperän alku / jäljet ennen kirjoitusta”. Samoin Derridan merkityksen kausaalisuutta vastaan suuntautuva jäljen käsite vihjaa jonkinlaiseen ajattomuuden ja ajallisuuden samanaikaiseen läsnäoloon.
Yöllisiin näkyihin ja hämärään rinnastuva runo hahmottuu siis jonakin, jolla on kyky katsoa niin alkuun kuin sen ohi, tavoittaa risteäviä ajallisia jatkumoita ja toisaalta ajattomia syklejä. Lineaarisuuksia olennaisemmaksi runoissa nousee sittenkin ajatus vuorovaikutuksesta, vastavuoroisuudesta: ”koko sen ajan jonka kuvittelit / katsovasi kuvaa / kuva onkin katsonut sinua”. Samalla tavalla Kokonkin teos tuijottaa takaisin ja paljastaa, miten vakiintuneen takaperoisilla tavoilla runoa toisinaan lähestyy.
Anna Tomi on helsinkiläinen kirjoittaja ja Tuli&Savun toimituksen jäsen.