Johannes Ojansuu: Katoavaisuuden aineisto. Into 2014. 79 s.
Jos aforismin tarkoitteena pitää pientä kattavaa ajatusta, katettava määrittyy ajattelijastaan käsin. Johannes Ojansuu tunnetaan paremmin filosofina kuin aforistikkona ja paratekstuaaliset määreet kertovatkin Katovaisuuden aineiston (2014) syntyneen muutaman viime vuosikymmenen aikana ”filosofisen pohdiskelun sivutuotteena”. Vuolas kirjailijakuvaus teoksen liepeessä tulee täydentäneeksi kokoelman varsinaista tematiikkaa, nimittäin inhimillisen olemisen katoavaisuutta ja väkivaltaa. Aivan kuten ihminen ei tunnu mahtuvan raameihinsa ja rimpuilee siksi, ei Ojansuukaan usko aforisminsa selviävän omillaan, joten hätiin tulee paapova isoveli. Filosofeeraaja kiteytti nämä ajatukset teetauollaan, ja filosofiahan se tässä merkitsee.
Filosofin fiktiivinen hahmo seisoo kaiken aikaa lukijan ja varsinaisten aforismien välissä. Hän on ennen muuta ajattelija, hän ei kirjaa havaintoja ilman ajatusta. Hän käsitteellistää, kysyy, etsii yleisempää. Siksi aforismit ovat enemmän filosofisia kiteitä kuin häilyväisempää kaunokirjallisuutta. Hahmon kasvoilla läikähtää myös virneenkare, joka mitätöi sivuääniä. Jätetään esimerkiksi huomiotta vaativampi tulkinta lajityypistä: aforismeja kirjoitetaan, jotta ne loisivat oman, autonomisen maailmansa. Sen sijasta useimmat kokoelman ajatuksista ovat reaktioita tämän maailman tapoihin. Tavallaan siis Ojansuu kirjoittaa sivutuotteitaan aforismin mahdollisuusvarantoja vastaan. Mikäli oletetaan, että jotain aforistista, autonomista ja tuoretta tuottuu, kun vain vetäytyy syrjään, yleisen sanottavan tavoittelija tuo myös yleisensä syrjään – ja kuten ihastunut tai aatteeseensa vihkiytynyt, ei hänkään välttämättä näe olevaa (tai syrjää) sinänsä, peilejä vain. ”Mitä kiillotetumpi peili sen epätoivoisemman kuvan se antaa” (s. 43) koskee sekä havainnoijaa itseään että lajityyppiä.
Kun katoavaisuudesta on kysymys, lukija kaipaisikin jotakin, joka todella on polkeutumassa jalkoihin – suojeltavastahan nimi laillaan kielii. Tunne katoavaisuudesta luo silti eksistentialistista kumua, joka panee kysymään ja toimimaan, pyristelemään, ehkä jopa menestymään. Kaikille näille varataan kokoelmassa alaa ja siinä mielessä aforismien yleisääni on voimallisen ihmislähtöinen; jopa katoavaisuuden aineisto kytkeytyy ”kirjastojen iloon” (s. 11), ei esimerkiksi ei-inhimillisen vähittäiseen hiutumiseen. Katoavaisuuden aineisto on jaettu temaattisiin lohkoihin, joissa aforismit hakeutuvat tämän tästä sarjoihin. Ajatuksia ketjuuntuu niin pahuudesta, alkoholismista, julkisuudesta kuin yksinäisyydestäkin, mutta kokonaisuus tuntuu kuitenkin välttelevän varsinaista.
Tavan mukaisesti, kuin tottumuksesta, pohdiskelun sivutuotteet koettelevat kyllä myös luontoa, sitä olevan materiaalista perustaa, jonka murroksia sopisi tunnusteltavan enemmänkin, kehkeytyyhän niissä reaalisia katoamisten sarjoja, joita etenkin syrjästäkatsojan luulisi havaitsevan: lajikuolemia, sukupuuttoja, ekosysteemien romahduksia. Mutta näillä kohdin kiteytykset ovat varsin mietoja liikkeiltään: ojitus rinnastuu kesytykseen ja piilopaikaton puisto metsään, johon ei voi eksyä.
Yleiseltään havainnontekijä näkee eläimissäkin pääasiassa vain tappamisen ja mykkyyden kykenemättä aina herkistymään rajallisen kielensä ja katsealansa pimennoille. Mykkyyden osalta havainto sentään on likipitoinen: tunturipeura menee tietämättä ja ansaraudoistaan vapautettu kettu kiitosta antamatta. ”Vain ihminen todistaa yksinäisyyttään” (s. 33), moraaliaan ja muita käsityksiään. Tässä suhteessa aforismit osoittavat myöntyvää johdonmukaisuutta pitäytyessään jo-havaitussa. Luonnonsuojelu on mahdotonta: ”sanoja ei voi vetää takaisin” (s. 27). Sanat ovat kokoelman ajattelijalle välttämätön paha: jotain on sanottava, mutta sanoilla ajaminen, kutsuminen irrallistaa ja vieraannuttaa ihmistä. Saalistettaessa myös saalistettavat sinänsä katoavat vähin erin näkyviltä. Vastavuoroisesti ”luonto kitkee pois sinun totuutesi” (s. 35) riisuessaan merkityksiä.
Kokoelman johtomotiivi näyttääkin ennen muuta taiteilulta: samalla kun tämäntapainen ajatus lausutaan julki, toisin sanoen esitetään ajojahti ja tilanne, saattaa ajatus vielä leikitellä kielellä mutta pitäytyä silti tutunomaisessa. Katoavaisuuden aineisto ei paneudu esimerkiksi suomen kielen mahdollisiin, ehkä jo koko lailla vieraisiin merkityskerrostumiin joko siksi, ettei niitä yksinkertaisesti tunne, tai siksi, että haluaa suojella niitä. Mielekkäästi teos on myös kielellisiltä varannoiltaan hyvin suppea. Sedimenttien puuttuessa kielen pienet liukumat kehittyvät konventionaalisesti etupäässä tuttujen sanontojen peukaloimisesta ja uudelleenasettelusta: ”Nauru ei pidennä ikää. Siksi se helpottaa” (s. 52). Siinä mielessä tutussa pitäytyminen painaa enemmän.
Jos siis maailma pyrkii ilmaisemaan meissä omaa piiloutumistaan, kuten Ojansuun hahmo kysellen ajaa, on sovinnaisuus hyve: ainakaan filosofi ei ala jonkin tavoittamattoman, katoavan, tai unohtuneen sanallistamiseen, vaan ymmärtää pitäytyä senlaisesta väkivallasta. Mullan mustuudessa on piilossa ”ajatuksia, jotka elävät ainoastaan pimeässä, sairastavat, kuolevat ja muokkaavat maan” (s. 21), eikä niitä tarvitse käsitteellistää, ei edes aforismeiksi tapailla. Tämän ymmärtäminen on eittämättä ansio.
Mutta on Katoavaisuuden aineistossa muutakin, ”huono oman tunto” (s. 30) esimerkiksi, ja alkuun toisen tunnistaminen, sitten ”loputon kilpailu tunnustuksesta” (s. 42). On siis se, joka jää maan päälle näkyviin, sen parissa hukattu aika ja ajatustenhaaskuu. Toisaalta sosiaalinen elämä, jota aforismeissa kuvataan, on selvästikin vieraantuneen katseen värittämää eikä katealaltaan siksikään järin suuri. Kiipimisen ja teeskentelyn sinänsä joutavan tapailemisen lomassa on silti osuviakin havaintoja, joissa kyetään ylittämään kiintyminen yleiseen ja lähestymään jotain vieraampaa: ”Yksin hiljaa hämärtyvässä illassa kunnes oma typeryys ei enää erotu” (s. 49).
Ylittyminen on avainasemassa, sillä useimmat inhimillisistä vaikeuksista kiteytyvät kirjassa liminaaleihin, rajatilojen tematiikkaan. Yksityinen ja jaettu, ihminen ja luonto, sekä tietysti elämä rajoineen ovat kaikki katovaisuuden aiheita. Yksittäisten aforismien kohdalla Ojansuu ei aina ehkä pääse havainnoissaan talouspuusta pidemmälle, mutta satunnaiset, tahattomasti muodostuvat keskinäiset yhteydet kiteiden välille luovat kiinnostavia kantaristiriitoja ympäri teosta: ”Kuolema ei ole paikka, vaan osoite: ei mihinkään” (s. 69), mutta onko se sama ”ei mihinkään”, joka on ”metsän ainoa paikka” (s. 36)? Kertooko kiteyttäjän toistuva hämmästys ei-minkään äärellä enemmän filosofian riittämättömyydestä kuin vain laitimmaisesta rajasta? Ja kummin on: tuhoutuuko ihminen ”niin kuin lauseetkin, liiallisuuteensa” (s. 12), kielen ylenpalttiseen virtailuun, vai sittenkin puheensa sammaloitumiseen, sanojiensa vähittäiseen jähmettymiseen? Näillä kohdin kokoelman kiteissä tavoittuu muutakin kuin ajattelijansa mukavat näkymät.
Vesa Kyllönen