Hans Magnus Enzensberger: Mausoleumi. Suomentanut Kari Aronpuro. ntamo 2013. 131 s.
Mausoleumi on ensimmäinen suomeksi julkaistu kokonainen runoteos eräältä tärkeimmistä sotien jälkeisistä saksankielisistä runoilijoista. Julkisena intellektuellina ja poleemisena hahmona tunnetun Enzensbergerin runous on parhaimmillaan juuri teoskokonaisuuksissa, joissa on usein jokin yhdistävä teema tai metodi. Hänen runoissaan on valtavasti kollaasiainesta, paljoutta, jonka merkitys hahmottuu parhaiten suhteessa kokonaisuuteen. Siksi vuonna 2000 ilmestynyt Markku Inton kääntämä mainio valikoima jää pintakosketukseksi tämän lähes kaikesta kiinnostuneen maksimalistisen mestarin tuotantoon. Enzensberger jos kuka ei edusta kotimaista modernismia innoittanutta klassista tiiviyttä saati sitten perinteisiin aiheisiin rajattua runollisuutta, ja siksikin häntä toivoisi käännettävän kattavasti.
Kotimaisessa katsannossa Mausoleumi on muutakin kuin runokokoelma vuodelta 1975, jonka 37 runoa on kukin omistettu ”historian suurmiehille”. Tämä suomennos nimittäin saattaa valmiiksi sen, mikä alkoi yhdeksän Mausoleumin runon käännöksinä Kari Aronpuron kokoelmassa Vähäfysiikka (1981). Oloissamme melko poikkeuksellisen kokoelman tavassa rekonstruoida 1600-luvun pappismies ja luonnonfilosofi Sigfridus Aronus Forsiuksen kirjoituksia oli paljon samaa edistyskriittistä, kyseenalaistavaa henkeä kuin Mausoleumin henkilökuvissa.
Jälkisanoissaan Aronpuro kertoo soveltaneensa Enzensbergerin metodia ensimmäistä kertaa kokoelmaansa Galleria – Henkilökuvia Tampereen historiasta muutamaa vuotta aiemmin. Samalla tavalla kuin Aronpuron kääntämä Aspenström-valikoima Vuosikertomus (ntamo 2011), tämäkin teos siis avaa uusia reittejä kääntäjänsä tuotantoon. Tärkeintä lukijoille lienee, että molemmat käännökset ovat tavattoman onnistuneita. Mausoleumissa Aronpuro käyttää laajaa, pirkanmaan murteesta semiotiikan jargoniin yltävää sanavarastoaan sellaisella täsmällisyydellä ja luonteikkuudella (”Oi kauhufilmin kabbalisti! Oi rätvääntynyt vapauttaja!”), että soisi nuoremman polven kääntäjien olevan kuulolla.
Mausoleumi on kriittistä runoutta Frankfurtin koulukunnan tai Aronpuronkin usein hyödyntämän Michel Foucault’n genealogian hengessä. Se ei esittele historiaa suoraviivaisena linjana, vääjäämättömänä edistyksen voittokulkuna, vaan katsoo edesmenneitä päähenkilöitään suhteessa moniselitteiseen kokonaisuuteen, laajaa aineistoa hyödyntäen. Näin syntyy montaasi juonittelevista, pakkomielteisistä, sairaalloisista, suuruudenhulluista, julmista, melankolisista, siis inhimillisistä hahmoista, joiden toimet ovat olleet luomassa meille yhtä mahdollisista maailmoista.
Henkilögalleria etenee kronologisesti 1300-luvun padovalaisesta kelloseppä Giovanni de’Dondista Che Guevaraan. Usein asiat, jotka historiankirjoitus on tuominnut sivujuonteiksi, varastavat pääosan. Niinpä taksonomian perusteet kehittänyt Carl von Linné nähdään myös luokittelemassa kliinisen täsmällisesti Jumalan kaitselmuksen ilmentymiä ihmiskohtaloissa: ”Empiiristä teologiaa. Tutkija Jumalan urkkijana. // Kaikella on järjestyksensä: tuhopoltto haureus lapsenmurha ilmianto / kavaluus ja myrkyttäminen.”
Charles Darwinin evoluutio-opin syntyyn puolestaan vaikuttaa mistään innostumattoman päähenkilön äkillinen oivallus ja sitä seuraava monomania. Evoluutio on todellinen voittajateoria, joka sopeutuu moniin ympäristöihin erinomaisesti ja syö elintilaa muilta: ”uusi ideoiden laji, prosessissa, / joka murskaa murskaajan, vähitellen, / asteittain ja armotta”. Liian usein absoluuttisten totuuksien lisääntymisenä ja voittokulkuna esitetty tieteenhistoria näyttäytyy äärimmäisen kiehtovana näissä lausekoosteissa, jotka kieputtavat yhteen erilaisia näkökulmia unohtamatta sitä ainakin kirjallisuuden kannalta tärkeintä, subjektiivista.
Mausoleumi luokin uskoa kirjallisuuden monipuolisiin mahdollisuuksiin. Jos runouden alue estetisoidaan tai rajataan muutoin liian kapeaksi, niin kuin avantgardella ja konservatiivisilla virtauksilla on tahoillaan taipumusta tehdä, kukaan tuskin lähtee yrittämään tällaisia hankkeita, joissa runon on periaatteessa voitava tehdä kielellä mitä vain. Enzensberger muuttaa tyyliä vapaamittaisesta proosaksi ja takaisin, muokkaa rytmiä eripituisilla säkeillä ja tekee viimeistään puhujaratkaisuilla jokaisesta muotokuvasta oman näköisensä, kenties kohteensa näköisen. Masennuksen hoitoa sähköshokeilla kehittäneen psykiatri Ugo Cerlettin ensimmäisen persoonan proosakertomuksessa näkyvät tieteentekijän poliittiset kytkökset ja luokkasuhteet, kliinisen diskurssin vähemmän neutraali yöpuoli: ”15.4.1938 Rooman poliisipäällikkö osoitti minulle erään yksilön tarkkailtavaksi (ja fasismi kiipesi yli Vapauden Jumalattaren rappeutuneen ruumiin)”. Sulkeet paljastavat sen, mikä oli Cerlettin ajalle ominaista, ja mikä vaikutti myös hänen tutkimuksiinsa. Merkkihenkilöiden, ja heidän kauttaan koko edistyksen ajatuksen, kiinnittyminen osaksi yhteiskunnan väkivaltakoneistoja on toistuva teema.
Ernesto de la Serna Guevaran kohdalla analyysin kohteena on kuvan kyky voittaa olosuhteet, tehdä Bolivian metsissä kykkivästä, Baudelairea siteeraavasta loppuun palaneesta ”pullukasta” legenda. Kapitalistinen järjestelmä, jonka vastustamiseen mies uhrasi elämänsä, osaa lopultakin parhaiten hyödyntää hänen mainettaan, vaikka lopulta sitten pienten niche-ryhmien piirissä: ”Kensington High Streetillä kiiluvat suitsutustikut; viimeiset hipit/ notkuvat kassakoneen liepeillä, tympääntyneinä, epätodellisina, / kuin fossiilit, ja kyseenalaistamattomina, ja lähes kuolemattomina.”
Mausoleumi ei tarjoa vastauksia tai ongelmanratkaisua, vaan luo tekstuaalisen kentän, jonka kautta hahmottuu uudenlaisia kysymyksiä. ”Genealoginen ajattelu ei ole totuuden etsintää vaan merkitysten tulkintaa ja arvojen luomista”, kääntäjä Aronpuro siteeraa toisaalla Friedrich Nietzscheä (Pyydettyä, ntamo 2014, s. 54). Suosittelen Enzensberger-käännöksen lukemista rinnan Aronpuron uuden pelkkää barnumia –kokoelman (ntamo 2014) kanssa, jossa vanha mestari omalla tavallaan ylittää jälleen itsensä.
Vesa Rantama
