Tommi Parkko, Maria Merikanto ja Salla Tuukkanen (toim.): Reviiri. Uuden kirjallisuuden vuosikirja. Varsinais-Suomen taidetoimikunta 2013. 197 s.
Reviiri-antologia esittelee 16 varsinaissuomalaista kirjoittajaa. Heistä puolella on takanaan opintoja Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineessa. Vaikka luontolyriikkaa tai paikkakuntakuvauksia kokoelmassa ei ole, paikallisväriä tuo esiin meri. Rannat, saaret ja aallot luovat symbolista maisemaa, jota hyödyntävät rakkaus- ja parisuhdekuvastoissaan mm. Mia Rönkä, Sofi Ylikoski ja Marja Kangas. Huuhtoudutaan rantaan, löydetään kalaverkoista rakastaja ja koetaan rakkautta, jossa taivas ja meri päihtyvät toisistaan.
Kirjoittajista valtaosa on naisia. Monissa teksteissä puhujat ja näkökulmat sukupuolittuvat. Lena Gottelierin huumorin sävyttämässä runossa käydään gynekologilla, Niina Oisalo suuntaa katseensa naiseen runoissaan ”Cherchez la femme!” ja ”Edeltäjille” ja Helianne Kallio antaa tekstin virrata hyväntuulisen itseironisesti: ”olen hakenut kaupasta suklaata puutemättöön / epäluuloiset ilmeet sulavat / kun hetken mielijohteesta tarjoan sitä / pakkasessa odotteleville.”
Antologian jokainen kirjoittaja käyttää ensimmäistä persoonaa joko yhdessä tai useammassa runossaan. Ensimmäisen persoonan tarkkailu tarjoaakin lukijalle välineen kirjoittajien vertailuun. Samalla huomaa sen voiman: kun kultakin kirjoittajalta on antologiassa suunnilleen kymmenen runoa, yksikin minä niiden joukossa saa painoarvoa ja vaikuttaa myös kirjoittajan muiden tekstien luentaan. Toistuuko minä, miten siihen otetaan etäisyyttä, onko se läsnä vaikka ei kielennykään?
Runoja lukee sarjoina silloinkin, kun siihen ei välttämättä olisi aihetta. Veera Kivijärven runot ryhmittyvät yhtenäiseksi yksinäisyyden ja erillisyyden kokemukseksi ja Elina Laineen teksteissä arjesta kasvaa umpikujia, joista vapautuakseen tulee ottaa mallia pikkulinnuista. Jos runoissa esiintyy minän rinnalla sinä, narratiivi syntyy vielä helpommin: Oskari Toivosen ensimmäiset, pyhäpäivän verkkaisuuden kuvauksella alkavat runot saavat uusia merkityksiä, kun sarjan toiseksi viimeinen avataan säkeellä rakastan aamuja jolloin olet pehmeä ja lämmin. Sanni Pesosen ensimmäisessä runossa puhuja, kukkamekkoinen tyttö, valjastetaan – ja viimeisessä runossa hän kaipaa takaisin maahan. Väliin mahtuu kipeä kertomus.
Antologian kirjoittajista suoran lukuohjeen sarjallisuuteen antaa Virpi Vairinen. Hänen jokaisessa runossaan on yläviitteenä kellonaika ja kuukausi, esimerkiksi 19.00 (joulukuu). Jos aika etenee kymmenessä runossa lineaarisesti, sitä kuluu ainakin kuuden vuoden verran. Sinä aikana runojen minälle tuntuu tapahtuvan pelottavan vähän. Jani Laitikas taas on otsikoinut kaikki runonsa samalla tavalla: (nimetön). Sama pysähtynyt, nimeämätön hetki kertautuu eri näkökulmista katsottuna.
Monissa antologian runoissa ensimmäinen persoona ei ole niinkään alku vaan loppu, pakopiste, jota kohti runon kuvasto kaartuu. Usein se tuntuu jopa tarpeettomalta puhujuuden alleviivaukselta, joka astuu maisemaan lukijan ja kuvatun maailman väliin. Esimerkiksi Suvi Kauppilan runoissa minäpuhe kartoittaa suhdetta toiseen, vaalii herkkyydellä omaa valoa, omia sanoja. Mutta kun tyyli kääntyy klassiseksi metaforaksi puhujasta itsestään, siirrytään kaltevalle pinnalle. Runossa ”Fata Morgana” loistaa minä lokinsulkana:
maa oli tyhjä ja äänetön ja
minä sokea kuin lumi, lokinsulka,
talviaamun ajatus
Vahvassa kuvassa minä muodostuu hallitsevaksi maamerkiksi ja vetää huomion pois runon ajatuksesta: epätietoisuudesta siitä, mitä sumussa ja ajassa vaanii. Samankaltainen esimerkki löytyy Tapani Heinosen runosta:
Olen solmu
jota avaan
yhä uudestaan
Konteksti, johon solmu sijoitetaan, pelastaa kielikuvan: reumasta kärsivä puhuja on joogatunnilla. Fyysinen kipu ja jäykkyys luovat ulottuvuuksia ja synkkää huumoriakin muuten kuluneeseen metaforaan minästä solmuna, jota tällä kertaa avataan aurinkotervehdystä tehtäessä. Vastaavaa fraasien uusintamista Heinosella on muissakin runoissaan.
Yhteiskunnallisia tekstejä kirjoittavan Kalle Talosen runossa ”Vihapuhe” artikuloitu minä näyttäytyy roolina – runon varsinainen puhuja katselee kohdettaan ironisen etäisyyden säilyttäen:
Vihaan ministereitä ja sitä etten ole ministeri.
Vihaan lesbopresidenttejä ja kehitysapua ja ympäristöveroa.
Vihaan tekotaidetta ja apuraharunoilijoita ja niitä jotka yrittää määrittää mitä taide on.
Ensimmäinen persoona korostaa subjektiivisen tunteen kiihkeyttä, työntää toiseuden ulottumattomiin, reunalle ja yli. Perusarvoja (tai arvoköyhyyttä, ihan miten vaan) toitottavaa populismia ironisoiva kaksisivuinen luetteloruno saa voimansa vihaan-sanan toistosta. Siihen tiivistyy puhujan sanoma ja annettava yhteiskunnalle, muu on vain ylimääräistä sanahelinää.
Pirkko Soinisen runossa puhuja on läsnä, mutta hänet on häivytetty taustalle:
Kalpeat ihmiset, mustarastaat lauloivat,
kun kevät tuoksui läpi.
Sattui kaikenlaista.
Tähän tulivat, makasivat nurmikolla,
lukivat kirjoja, holtittomasti vierekkäin.
Soininen hyödyntääkin näkökulmanvaihdoksilla ja erilaisilla puhujuuksilla tehokkaasti lyriikan instrumentteja – hän saa tekstinsä avautumaan, hengittämään.
Julkaisun toimittanut Tommi Parkko kuvailee esipuheessaan kokoelman näkemystä runoudesta monipuoliseksi: ”Se ei ole sitoutunut mihinkään poetiikkaan eikä vierasta mitään. Se antaa äänen erilaisille puhujille.” Lupausta monipuolisuudesta kyseenalaistaa antologiaa hallitseva minä-puhe. Aikana, jolloin Facebook ja Twitter ovat täynnä keskeislyriikkaa – päivityksiä siitä, mitä minälle kuuluu juuri nyt – lukijaa voisivat runoudessa kiinnostaa vaihtoehtoiset puhujaratkaisut.
Kokonaisuutena antologia kuitenkin tarjoaa moniäänisyyttä. Jokainen minä valtaa itselleen oman tilan, oman itsensä näköisen ja kokoisen reviirin. Lukukokemuksessa ne limittyvät toisiinsa ja muuttuvat elämykselliseksi puheensorinaksi.
Penjami Lehto