Panu Tuomi: Sylviuksen uurre. WSOY 2012. 63 s.
Vuonna 2005 ilmestynyt Vaaleanpunainen ilmestyskirja merkitsi Panu Tuomen runotuotannossa jonkin sortin käännekohtaa. Yhdeksänkymmentäluvun puolivälissä debytoineen runoilijan lyriikkaa Pyhän vituksen tautiin (2003) asti hallinnut sumea intertekstuaalisuus – ilkeäkielisemmin muotoiltuna akateeminen namedropping ja käsitepäteminen – alkoi väistyä tasapainoisemman säeilmaisun ja teoskokonaisuus edellä tehtyjen esteettisten valintojen tieltä. Siinä missä vuosituhannen vaihteessa, lukioikäisen antaumuksella, rankkasin Tuomen surutta siihen lyyrikkokategoriaan, jonka tekstejä on elitismissään syytä vihata kuin ruttoa, on Vaaleanpunaisesta ilmestyskirjasta lähtien jokainen Tuomen kokoelma tehnyt tavalla tai toisella lähtemättömän vaikutuksen.
Sylviuksen uurre ei tässä suhteessa muodosta poikkeusta. Frédéric Chopinin (1810–1849) elämänvaiheista vähäeleistä roolirunoa ammentava teos on kaikessa niukkuudessaan vallankin huomionarvoisa kokonaisuus. Kokoelman runoilmaisussa on kosolti viileää eleganssia, tiiviiksi puristettua merkitystä ja vivahteentajua. Säe on vuosien saatossa riisuttu krumeluureista, rivit jäävät poikkeuksetta sanan tai kahden mittaisiksi. Chopinin mieltymys pianokappaleiden suppeisiin muotoihin rinnastuu runojen keskeislyyristen asentojen kautta suoraan Tuomen pidättyvään ilmaisuun: ”tyylissäni / lymyilikin / majesteettirikos; / etydini / olivat kaikki / silkkaa / propellivirtaa, / olin / spartalainen / karnevaali / tai säkenöivä / paasto.”
Chopinin ohella runojen toinen tärkeä historiallinen referenssi on teokselle nimensäkin lainannut Franciscus Sylvius (1614–1672). Sylviuksen uurteeksi kutsutaan ihmisaivoissa sijaitsevaa kuulohavaintoihin olennaisesti vaikuttavaa rakennetta. Chopinin ja Sylviuksen rinnastaminen kielii teoksessa keskeiseksi teemaksi muodostuvasta taiteen tekemisen, vastaanottamisen ja tulkinnan problematiikasta. Kokoelman metalyyrinen kuvakieli konkretisoi lisäksi musiikin ja runouden likeisyyttä. Teoksen alkupuolella rooli-Chopin toteaa: ”[S]äveltäessäni / en nähnyt / lintua ikkunassa, / sillä lintu / oli se / ikkuna”. Myöhemmin taas ”nuottiavain / oli minulle / tiirikka, / jonka olisi / voinut / pujottaa / suoraan / korvaan”. Ei tietenkään olisi voinut, tuumaa nykylukija. Nuottiavaimen ja korvan välissä on nykykäsitysten mukaan aina tulkinnasta märkä kieli.
Teoksen niukka tyyli mieltyy tekstin puheenomaisuudesta ja musiikillisista alluusioista huolimatta hiljaisuuden kieleksi. Kun runoilijakollegat räiskivät materiaalisesti menemään, korostuu Tuomen runojen metalyyrisissä ja poeettisissa huokauksissa ennemminkin ilmaisun pedantti kontrolli: ”pedaalia sai / käyttää / vasta kun / kosketus / oli täysi, / tärkeintä / oli kuiskata / eikä louhia / mitään kallioon.” Rytmisesti varsin tiukaksi viritetylle säkeelle jännitteistä vastavoimaa tuo teosrakenteeseen ja ilmaisun syntaksiin pesiytynyt tarkoituksellinen lepsuilu. Säntillisesti välimerkitetyt virkkeet venyvät levottoman pitkiksi, paikoitellen yksittäinen virke saattaa jatkua runosta toiseen.
Kokoelmarakenteen taitajana Tuomi on muutoinkin – edelleen – ensiluokkaisessa iskussa. Suppea, niukan ilmaisun varaan rakentuva teoskokonaisuus edellyttää toimiakseen pientenkin yksityiskohtien harkittua yhteispeliä, ja tässä suhteessa Sylviuksen uurre on erityisen onnistunut. Teoksen runot on järjestetty ja otsikoitu ensimmäisten alkulukujen (2–101) mukaan. Ratkaisu luo keskeislyyrisen roolirunon yhteyteen liitettynä mielikuvan täsmällisistä mutta aukkoisista runomuotoisista muistelmista; kuin tarinasta, joka kerrotaan vain osittain. Samalla alkulukujen hyödyntäminen tuo teosrakenteeseen matemaattista jännitettä. Sanaston tasolla runoissa vilahtelevat taas niin Kopernikus kuin Leonardon lennokki.
Ilmaisun kerronnallinen taustavire ja runollisempi, tiukan rytminen ja sykähdyttävällä kuvallisuudella ladattu tekstipinta sulautuvat yhteen:
Se oli / ensimmäinen pettymykseni, / en koskaan / laskenut karaateissa / vaan kontrapunkti / oli kultaa, / en vuodattanut / meripihkan / tai päärynän / muotoisia / kyyneleitä, / mutta jo / silloin alkoivat / terälehdet / kääntyä kohti / sisintä / kuin nuokkuvat / keihäänkärjet, / ne olivat / nälkäisiä / nokkosia, / jotka synnyttivät / vipuvoimista / hauraimman; / helmet joita / pidetään / povea vasten, / eivät koskaan / himmene.
Jos Tuomen kokoelmaa kuitenkin sietää jostain kritisoida, niin juuri kerronnallisen tekstiaineksen hetkittäisestä ylikorostumisesta. Roolirunon monologimuoto on sisällöllisesti kautta linjan perusteltu, mutta pelkkänä elämäkerrallisena narratiivina ilmaisu jää puolitiehen, turhan yksioikoiseksi. Tätä ei ehkä ole syytä lukea Sylviuksen uurteen vaan lähinnä lukijan odotushorisontin sanelemaksi miinukseksi.
Tuomen tähänastisen tuotannon merkitys 2000-luvun kotimaisen runouden kentällä kun on liittynyt juuri modernistisesta traditiosta kumpuavan puhtaan kuvan ideaalin taitavaan esteettiseen ja ideologiseen uudelleenmäärittelyyn. Nyt tuntuu välillä siltä, että kuva ja kieli antavat kontekstille liiaksi liekaa. Toisaalta taas roolirunon asetelmallisia lajimahdollisuuksia lienee tuskin kaluttu vielä puhki, mitä esimerkiksi viimeisen kymmenen vuoden aikana julkaistuun kotimaiseen runouteen tulee. Tästä näkökulmasta Sylviuksen uurre on kerrassaan raikas tuulahdus, mustien ja valkoisten koskettimien – siis mustien kirjainten ja valkoisen paperin – taidokasta shakkia, jossa ”jokin / ruutu oli / aina avoinna / kuin joulukalenterin / luukku”.
Miikka Laihinen