Satu Manninen: Sydänfilmi. Gummerus 2009.
Satu Mannisen toisessa runokokoelmassa Sydänfilmi lähestytään ruumiillisuutta kirurgisin ottein edellisestä kokoelmasta (Sateeseen unohdettu saari, Gummerus 2007) tutun intensiivisen kuvallisuuden keinoin. Nyt tarkastelun kohteena on ruumiin ja kuvallisuuden suhde. Kuvat ovat tulleet lihaksi ja sairastuttaneet tuntevan ruumiin. Manninen kuljettaa runojen puhujaa jonkinlaisena sijaiskärsijänä läpi yhteiskunnallisten instituutioiden ja törmäyttää keskeislyyrisen minän täsmällisesti valikoituneeseen kulttuuriseen kuvastoon. Täten kokoelmasta kasvaakin kulttuurikriittinen puheenvuoro.Kokoelma jakautuu neljään osastoon. Liikkeelle lähdetään ”Sairaalasta”, jonka kliinisestä ympäristöstä ruumiillisuus ja kuolema pysyvät kärsimyksestä huolimatta poissiivottuina. Potilaan hahmossa esiintyvän puhujan mielikuvissa kivun ilmaukset saavat kuitenkin tunnistettavia muotoja, ja runojen minä välittää empiirisyytensä lukijalle vahvasti sekä mielellään että ruumiillaan. Tunnevoittoisesta syöveristään käsin runot jäsentävät kokemusmaailmaa, jossa ahdistusta ja pelkoa peitotaan mm. bonuspisteitä keräämällä. Kristillisen syntiinlankeemuskuvaston päälle on rakennettu golfkenttiä, hotelleja ja bistroja, valvontakameroitakaan unohtamatta. Suruun sairastuneen subjektin kautta kokoelma onnistuukin luotaamaan kulttuurimme sisäistä maisemaa, jossa kuvien virtaa ei pääse pakoon. Samalla se osoittaa, että pahin pelko nousee aina sisältäpäin.
”Ruumis”-osastossa taudinkuva syventyy sekä ulos että sisäänpäin. Sydänkäyrä rinnastuu moottoritiehen, ja kun kiihtyvän auton penkille ilmestyy sinä, puhujan alituinen tuska alkaa motivoitua myös rakkauden kokemuksen kautta. Yhteiskuntaruumis ja puhujan ruumis ovat erottamattomissa, mutta tarjolla olevat halun representaatiot ovat sairastuttavia. Tämän osaston runot ovat helposti luettavissa sukupuoliroolien kritiikkinä. Pakonomaisen esittävyyden tuolle puolen kurottavat säkeet tekevät viiltoja ulkoa ohjautuvien kohtausten sisäisiin ehtoihin. Psyykeen varjopuolelta kohoavat, välähdyksenomaiset runot pyrkivät itsepintaisesti tunkeutumaan ulkoa tarjottujen kuvien sisään, ja purkamaan niiden vangitsevaa kuvaluonnetta. ”Vasten koneen kylmää pintaa / olen attraktio, yritän muovautua materiaaliksi, en liikahda, en hengitä etteivät liitoskohdat hajoa, olen hitsattua ilmaa, / en osaa olla monumentti, paisua ja kuolla yleisön edessä.”
Halun paradokseista kiinnostuneelle lukijalle teos tarjoaa hyvää tarttumapintaa, ja sukupuolirooleihin pureutuvat puheenomaiset säkeet ovatkin kokoelman vahvinta ja kouriintuntuvinta ainesta. Itse nautin eniten runojen peräänantamattomasta sävystä, joka jää kaikumaan tajuntaan pitkäksi aikaa. Tuon äänen kautta minulle avautui Irigarayn ajatteluun palautuva vaihtoehtoisuuden mahdollisuus. Paikoitellen teksti kuitenkin halvaantuu kuvien raskauteen, eikä löytämäni viite ranskalaisfilosofi Jean-Luc Nancyn Corpukseen aivan riitä avaamaan tekstiä osaksi ruumiillisuuden filosofiaa.
Perhe-osastossa kuljetaan johdonmukaisesti kohti painajaisten alkulähdettä, ja viimeistään syntiinlankeemuskuvaston yhteydessä runojen puhuja varmistuu feminiiniseksi. Katastrofialueella liikutaan enää vain vaivoin luonnistuvan kommunikaation varassa. Television kuvavirta sekoittuu puhujan mielenmaisemaan, ja käytetyt kielikuvat vaikuttavat olevan jatkuvassa hankauksessa puhujan mielentilan kanssa. Väkivaltaista tiedostamista kuitenkin tapahtuu: ”Olen valehdellut silmän täydeltä maisemaidylliä, pistänyt puudutuspiikin lihaan aina / kun sotalaivat ilmestyvät kuvaan, olen sulkenut / pulloon kokonaisen historian.” Kuvatun maailman ilmeistä vieraantuneisuutta alleviivaa myös säe, jossa rakastavaisten dialogia käydään nauhoittamalla päälle auringonlaskuja ja hyökyaaltoja. Välillä tuntuukin siltä, että ruumiillisella tasolla liikkuva ajattelu jää runojen välisten hiljaisuuksien varaan, ikään kuin kuvaruudun muodon ottanut teksti/näkeminen olisi suljettu ratkaisevassa kohdassa.
Kokoelman päättävän ”Leikki”-osaston alussa puhuja parsii kokoon revenneen ruumiin ja lataa lukijan odotushorisonttiin jonkinlaista toivoa. Lapsuuden koulumiljööseen palaaminen merkitsee kuitenkin sivilisoitumisprosessin alkuun tarkentamista; villi luonto otetaan haltuun viivoittimen avulla, ja sinään kohdistuva halu kuolee pelon jäätikölle. Sinän rinnastuessa valkotakkiseksi kokoelman dramaturgia tihenee kohti rakenteen ellipsiä. Kevätnäytelmän näyttämö vaihtuu mestauslavaksi ja viaton leikki sairastuttavaksi. Panssarivaunut juuttuvat mantelitumakkeeseen, tunteita säätelevään aivojenosaan. En ole aivan varma, merkitseekö siirtymä nukkeen puhujan paljastumista eräänlaiseksi mannislaisen kielilaboratorion koehenkilöksi, mutta tulkitsen kokoelman viimeisen runon lyyrisen puhujan lopulliseksi tappioksi. Siinä puhuja on jo siirtynyt itsensä ulkopuolelle, ja käytetyn imperatiivin voisi ajatella imitoivan valkotakkisen puhetta: se tarjoaa pohjattomaan suruun sairastuneelle subjektille lohduttoman näkymän. Umpikujan, jonka yllä sirisee mekaaninen sateenkaari.
2009