Aki Salmela: Yhtä ja samaa. Tammi 2009.
Siinä missä Aki Salmelan tuotannossa teoskokonaisuudet ovat tavanneet suuntautua jotakin pakenevaa keskipistettä kohti ja kirjoitustekniikka vaihtua runoittain, uusin kokoelma on jotain muuta. Se on alaotsikoltaan ”proosaruno” ja osastoihin ja kappaleisiin jaettunakin ykseys, jossa eheät mietelauseet ovat ääneltään hyvin tunnistettavia ja ilmaisun melankolia vastaa esimerkiksi katoavaisen maisen elon teemoja juuri parahultaisesti. Lukemistilanteen kulku asettuu varsin selväksi jo alusta lähtien.Kokoelmassa on toki joitakin aikaisemmasta tuotannosta muistuttavia piirteitä, kuten hyvin salmelalainen vertaus ”On kuin ulvoisi myrsky, mutta tässäkään tapauksessa vertaus ei ylitä itseään”, jossa runokeinon eksplisiittinen nimeäminen rikkoo eheän kuvallisuuden pinnan merkkinä runouden konstruoidusta luonteesta. Tässä sitä ei kuitenkaan ensisijassa käytetä uppoutumaan viettelevän kirjoituksen toimintamekanismien paljastajana – vaikutus joka arvaamatta ilmaantuvilla metarunouden pistoilla on esimerkiksi Leikitään kotia -kokoelmassa –, vaan itserefleksiivisyys laajenee kattamaan koko teoksen ja tulee muodostaneeksi ikään kuin uuden yhtenäisyyden pinnan.
Kirjoituksen ja merkityksenmuodostumisen problematisointi etenee erilaisten lykkäämisten, väistöliikkeiden ja kumoamisten sarjana: ”Hammas pureutuu pihviin kuin pihviin, ja siinä kaikki tässä täyttymyksen maailmassa. [Runo vaihtuu.] Tietenkään siinä ei ole kaikki, vaan vasta alku, mutta jollekin minkä tarkkaa muotoa ja koostumusta me emme ehkä koskaan tavoita.” Tällaisten vaihtoehtoisuuksien ketjuuntumisesta muodostuu hieman turhauttava merkityksen relativismi, joka koko teoksen mitassa ottaa hyvin demokraattisesti huomioon näkökulmien moninaisuuden aivan kuin todellisuuden keskiarvon saavuttamiseksi. Runon eteneminen liittää lauseet sulautumaksi, joka hillitsee erojen mahdollisuuksia. Tämä myös myönnetään: ”Kaikki oli mahdollista, ja juuri siinä ongelman ydin viime kädessä oli.” Teos sisältää siis myös oman kritiikkinsä. Mikään tästä ei välttämättä ole sinänsä ongelma. Mutta saattaa olla. Ja niin edelleen.
Mukana on myös joitakin kokonaisuuden kannalta perustelemattomia ja sellaisina kiehtovan irtonaisia lauseita, kuten ”Nämä komposiittiolennot ovat todella viehättäviä, ne ovat ikään kuin tosia”, jossa outo subjekti ilmaantuu selittämättömästi vailla yhteyttä muuhun teokseen ja viittaa myös koostumuksellaan siihen, että se on jotain muuta kuin yksi ja sama. Niin ikään Salmelan oma kuvitus säilyy sivalluksellisuudessaan asettumattomana, ja Michaux-henkiset merkkihahmot muodostavat vyöhykkeitä ylittäviä ja subjektin rajoja koettelevia kytkentöjä. Teoksen edetessä kuvitus päätyy kuitenkin tarpeettomankin selvästi tarkentumaan kohti yhä ilmeisempiä ihmishahmoja.
Kuvien selkeneminen on tietyssä mielessä tuottamassa samanlaista vaikutusta kuin runokeinojen pintaan tuominen, vastaväitteiden esittäminen itselleen sekä sellaiset tietäväiset puhuttelut kuten ”Ajattelit Hölderliniä tornissaan”, jossa assosiaation lainalaisuus oletetaan selväksi. Näillä keinoin runon itseään generoiva liike muuttuu siinä määrin häiriöttömäksi ja tehokkaaksi, että syntyy tunne kuin se voisi lukeutua automaattisesti eteenpäin jopa ilman lukijan läsnäolon tarvetta.
Tarkoitan edellä esitettyä kritiikkiä suhteessa Salmelan aiempaan tuotantoon, joka on minulle osa kaikkein olennaisinta uutta runoutta, Word in Progressin myötä muutakin kuin uutta kotimaista. Yhtä ja samaa on aivan yhtä taitava kuin muut teokset, mutta siinä aiemmasta tutut keinot muuttuvat teosta kokoavina voimina jossain määrin totalisoiviksi, jolloin lukukokemus tulee suunnatuksi pois yksittäisten runojen omista olemuksista, niiden välisistä dynamiikoista ja tilojen vaihtumisista.
En tiedä, onko epäilyttävää kritisoida teosta siitä, että se ei tarjoa samaa kuin tekijän aiemmat kokoelmat tai että se käyttää aiemmasta tuttuja keinoja eri tavoin. Salmelan runoudessa on kuitenkin ollut keskeistä, että aiemmat kokoelmat juuri itsessään eivät ole ”samaa” vaan sellaista runokeinojen kokeilua ja koettelua, jossa eri tekemisen tavat ja traditiot ovat vapaasti muovailtavaa materiaa, klassisen kuvaston kivettymiä magrittelaisen maapallon kiertoradalle l=i=n=g=o=ttuina, ja runoilla mahdollisuus juuri kaikessa sofistikoituneisuudessaan huvittua omasta olemassaolostaan runoutena. Ehkä siis kaipaan jotakin Word in Progressin kaltaista ”oxy moronical collision” -tyylistä irtautumista, joka ei olisi millään tavoin Word in Progressin kaltainen.