Ville Luoma-aho: Ruumiita. Poesia 2009.
Turun vuoden 2009 runokritiikkityöpajan satoa: neljä luentaa Ville Luoma-ahon teoksesta Ruumiita.
V.S. Luoma-ahon esikoisrunokokoelma Ruumiita on tällainen: ”Pientä hypähtelyä mättäältä toiselle.” (Runot eivät teemoitu yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.) Ja tällainen: ”Rannalla mies poimii maasta sileitä kiviä ja lajittelee niitä taskuihinsa.” (Mies on runoilija ja kivet hänen havaintojaan.) Ja vielä tällainen se on: ”Matkustamme jonkin metaforan avulla ja pian olemme useassa paikassa samanaikaisesti.” (Paikka voi olla tunnelman lisäksi esimerkiksi Berliini, Unkari, Miami, Volga taikka Groznyj.)
Ennen kaikkea Ruumiita on koskettava kokoelma. Parhaimmillaan se herättää minussa samanlaisia tuntemuksia kuin Harry Salmenniemen Virrata että (2008): epätodennäköiset, ilmitasollaan irralliset havainnot ja kuvat yhdistyvät niin, että mieleen erittyy kuin varkain oivalluksen tuntemuksia, vau-hetkiä. Tuntemusta on samalla hankala purkaa tai eritellä, päästä siitä jäännöksettömästi ”perille”.
Huomaan kerta kerran jälkeen vaikuttuvani kokoelman sanaston ja kuvien kauneudesta, Luoma-ahon kielen tyylitajuisuudesta ja rytmin pettämättömyydestä, vaikka palatessani mielessäni kertaamaan lukemaani en muistaisikaan juuri mitään. Vaikutelma toistuu sekä yksittäisen runon että kokoelman tasolla. Virrata ettän tavoin miellän Ruumiita-kokoelman impressionistiseksi teokseksi. Se vangitsee irrallisia hetkiä ja tunnelmia, kerää niitä ja yhdistelee, lakoniseen sävyyn ”vain näyttää” ne lukijalle. Samalla se näyttää keskisormea kotimaiselle runonjulkaisukentälle, sen kokonaisuudellisuuden vaatimukselle ja odotuksille julkipannusta teemasta.
Yritän eritellä kokemustani ja Luoma-ahon poeettisia keinoja lähestymällä seuraavaa runoa.
En oikein tiedä kiinnittääkö arjessa huomiota väreihin. Mutta kun istuin ja selailin siinä lehtiä, oli hän ehtinyt kaivaa otsansa verille. Pää valui väistämätöntä maksanpunaista ylijäämää. Toisaalta kasvit etualalla kehystävät syvyysvaikutelmaa ja toisaalta tila täytetään väreillä ja koodilla, muulla etenemisen merkillä. Ehkä se muistuttaa meitä jostain vanhemmasta symbolista, kuten täytteestä piirakassa. Joten miksei verikin. Kuten itkeminen, joka tyhjentää painetta kuin porrastettu venttiili, palauttaen hermostoa lepotilaan. Ehkä joku huutaa nimeäni.
Runo alkaa melko neutraalista havainnosta, joka jatkuu masokistisen tapahtuman kuvaukseen, joka taas linkittyy aloitukseen värihavainnoinnin kautta. Seuraavassa runo jo siirtyy eri rekisteriin kuvailemaan kuvatun näkymän sommittelua, kuin kyseessä olisikin maalaus tai elokuva. Havainnointi ja värien sekä veren merkityksen pohtiminen ei jatku pidemmälle, vaan ajatus assosioituu itkemiseen. Itkun vaikutuksen vertaaminen porrastettuun venttiiliin jää runon ainoaksi perilyyriseksi kohdaksi – muuten runon alkuosa ainoastaan luo häiritsevän kuvan ja vaikutelman puhujasta, joka kuvailee sen sommittelua/asettelua/näyttämöllepanoa.
Lopetus, etenkin viimeinen lause ”ehkä joku huutaa nimeäni”, päättää runon painostavan tunnelman sellaisella osuvuudella, etten paremmin osaisi toivoa. Kohdan voima on sen yllättävässä tavassa kiteyttää tunnelma konkreettisella ajatuksella, joka tarkemmalla lukemalla vaikuttaa mielivaltaiselta. Tällaisia siirtoja kokoelma on täynnä. Rytmisestikin runon viimeisten virkkeiden ehkä-joten-kuten-ehkä-leikki on verratonta, ja jos ei olisi, jos rytmi ei suorastaan rokkaisi, havaintojen irrallisuuden keskinäinen toimivuus kärsisi.
Ruumiita on aidosti moniääninen, läpeensä pirstaleinen teos. Sen liikkuvuus sekä yksittäisten runojen kuvien suhteissa että kokonaisuutena osoittaa kohti kollaasia. Ilmitasolla tästä kielii esimerkiksi erään runon lähes huomaamattomat kirjoitusvirheet: ”Kerromme niille viime aikaisista tapahtumista ja ne nousevat verkkaisesti kannattalemaan itseään kyynärpäidensä varassa.” Samoin joidenkin runojen lopetukset ovat kuvastoltaan ja sanastoltaan runonsisäisesti niin poikkeavia, että ne mieltää helposti löydöspaloiksi, vaikkeivät sellaisia olisikaan.
Visuaalisesti runot ovat kuin, no, ruumiita: kaukaa katsoen samannäköisiä, mutta kättelyetäisyydellä toisistaan erottuvia. Ensin silmämääräisesti, kunnes siellä täällä niiden vaihtelevuus paljastuu. Ruumiita on ikään kuin piilotetun tuore kokoelma. Vaikkakin Luoma-aho ripustaa lyyrisen kamarinsa seinille puuduttavan tutunnäköisiä proosarunoryijyjä, kuitenkin kudoksista pilkottaa kiinnostavia yksityiskohtia. Ylimääräiset välilyönnit keskellä tekstimöykkyä, kiinnostavasti sijoitettu välimerkki tai ammottava aukko runon kahden näennäisen mielivaltaisesti katkaistun kappaleen välillä aiheuttavat kivaa kihelmöintiä.
Luoma-ahon haastatteluista on käynyt ilmi elokuvallisuuden olleen merkittävä innoitin teokselle. Kuvaston tasolla en osaa sanoa tästä mitään, tekniikan tasolla jotain. Lähinnä mieleen nousee klassinen Kuleshovin efekti: subjekti kokee kuvan aina suhteessa siihen liitettyihin kuviin. Yksittäisen kuvan tuottama vaikutus ei koskaan ole itsenäinen, vaan saa merkityksensä sitä ympäröivästä materiaalista. Venäläinen elokuvantekijä Lev Kuleshov havainnollisti tätä leikkaamalla eri tapahtumien yhteyteen kerta kerran jälkeen samaa kuvaa ilmeettömästä näyttelijästä. Katsojat näkivät samassa ilmeessä eri tunteita riippuen siitä, mihin yhteyteen se leikattiin. ”Kun olet yksin kasvoillasi ei ole tunteita”, kielii tästä erään Luoma-ahon runon lopetus.
Jos teos vain vihjaa kollaasista keinona, montaasiksi sitä voi vaivatta kutsua. Kuleshovin rinnalle vaikutteeksi voi mainita Sergei Eisensteinin, toisen venäläisen montaasielokuvan legendan, joka pyrki elokuvailmaisussaan nimenomaan kuvaamaan ajatusprosessien luontaista kulkua perinteisten narratiivisten lakien vastaisesti. Samansukuista assosiatiivista logiikkaa hyödyntää Luoma-ahokin.
V.S. Luoma-ahon Ruumiita ilmestyi poEsia-sarjassa, jossa mielestäni julkaistaan maamme kiinnostavinta runoutta. Kokoelma on sarjassaankin hieno teos, sen parhaimmistoa. Minulle se oli alussa vaikeasti haltuun otettava kokoelma, jonka lukeminen ei yksinkertaisesti tuntunut hyvältä, vaikka kykeninkin arvostamaan sen poetiikkaa. Kului noin vuoden päivät, ennen kuin pystyin tunnetasolla sisäistämään kokoelman keinot ja nauttimaan sen epätodennäköisen toimivista kuvista ja leikkauksista, jotka herättävät ne henkiin.
oivalluksen tuntemuksia, vau-hetkiä. Tuntemusta on samalla hankala purkaa tai eritellä, päästä siitä jäännöksettömästi ”perille”.
Huomaan kerta kerran jälkeen vaikuttuvani kokoelman sanaston ja kuvien kauneudesta, Luoma-ahon kielen tyylitajuisuudesta ja rytmin pettämättömyydestä, vaikka palatessani mielessäni kertaamaan lukemaani en muistaisikaan juuri mitään. Vaikutelma toistuu sekä yksittäisen runon että kokoelman tasolla. Virrata ettän tavoin miellän Ruumiita-kokoelman impressionistiseksi teokseksi. Se vangitsee irrallisia hetkiä ja tunnelmia, kerää niitä ja yhdistelee, lakoniseen sävyyn ”vain näyttää” ne lukijalle. Samalla se näyttää keskisormea kotimaiselle runonjulkaisukentälle, sen kokonaisuudellisuuden vaatimukselle ja odotuksille julkipannusta teemasta.
Yritän eritellä kokemustani ja Luoma-ahon poeettisia keinoja lähestymällä seuraavaa runoa.
En oikein tiedä kiinnittääkö arjessa huomiota väreihin. Mutta kun istuin ja selailin siinä lehtiä, oli hän ehtinyt kaivaa otsansa verille. Pää valui väistämätöntä maksanpunaista ylijäämää. Toisaalta kasvit etualalla kehystävät syvyysvaikutelmaa ja toisaalta tila täytetään väreillä ja koodilla, muulla etenemisen merkillä. Ehkä se muistuttaa meitä jostain vanhemmasta symbolista, kuten täytteestä piirakassa. Joten miksei verikin. Kuten itkeminen, joka tyhjentää painetta kuin porrastettu venttiili, palauttaen hermostoa lepotilaan. Ehkä joku huutaa nimeäni.
Runo alkaa melko neutraalista havainnosta, joka jatkuu masokistisen tapahtuman kuvaukseen, joka taas linkittyy aloitukseen värihavainnoinnin kautta. Seuraavassa runo jo siirtyy eri rekisteriin kuvailemaan kuvatun näkymän sommittelua, kuin kyseessä olisikin maalaus tai elokuva. Havainnointi ja värien sekä veren merkityksen pohtiminen ei jatku pidemmälle, vaan ajatus assosioituu itkemiseen. Itkun vaikutuksen vertaaminen porrastettuun venttiiliin jää runon ainoaksi perilyyriseksi kohdaksi – muuten runon alkuosa ainoastaan luo häiritsevän kuvan ja vaikutelman puhujasta, joka kuvailee sen sommittelua/asettelua/näyttämöllepanoa.
Lopetus, etenkin viimeinen lause ”ehkä joku huutaa nimeäni”, päättää runon painostavan tunnelman sellaisella osuvuudella, etten paremmin osaisi toivoa. Kohdan voima on sen yllättävässä tavassa kiteyttää tunnelma konkreettisella ajatuksella, joka tarkemmalla lukemalla vaikuttaa mielivaltaiselta. Tällaisia siirtoja kokoelma on täynnä. Rytmisestikin runon viimeisten virkkeiden ehkä-joten-kuten-ehkä-leikki on verratonta, ja jos ei olisi, jos rytmi ei suorastaan rokkaisi, havaintojen irrallisuuden keskinäinen toimivuus kärsisi.
Ruumiita on aidosti moniääninen, läpeensä pirstaleinen teos. Sen liikkuvuus sekä yksittäisten runojen kuvien suhteissa että kokonaisuutena osoittaa kohti kollaasia. Ilmitasolla tästä kielii esimerkiksi erään runon lähes huomaamattomat kirjoitusvirheet: ”Kerromme niille viime aikaisista tapahtumista ja ne nousevat verkkaisesti kannattalemaan itseään kyynärpäidensä varassa.” Samoin joidenkin runojen lopetukset ovat kuvastoltaan ja sanastoltaan runonsisäisesti niin poikkeavia, että
ne mieltää helposti löydöspaloiksi, vaikkeivät sellaisia olisikaan.
Visuaalisesti runot ovat kuin, no, ruumiita: kaukaa katsoen samannäköisiä, mutta kättelyetäisyydellä toisistaan erottuvia. Ensin silmämääräisesti, kunnes siellä täällä niiden vaihtelevuus paljastuu. Ruumiita on ikään kuin piilotetun tuore kokoelma. Vaikkakin Luoma-aho ripustaa lyyrisen kamarinsa seinille puuduttavan tutunnäköisiä proosarunoryijyjä, kuitenkin kudoksista pilkottaa kiinnostavia yksityiskohtia. Ylimääräiset välilyönnit keskellä tekstimöykkyä, kiinnostavasti sijoitettu välimerkki tai ammottava aukko runon kahden näennäisen mielivaltaisesti katkaistun kappaleen välillä aiheuttavat kivaa kihelmöintiä.
Luoma-ahon haastatteluista on käynyt ilmi elokuvallisuuden olleen merkittävä innoitin teokselle. Kuvaston tasolla en osaa sanoa tästä mitään, tekniikan tasolla jotain. Lähinnä mieleen nousee klassinen Kuleshovin efekti: subjekti kokee kuvan aina suhteessa siihen liitettyihin kuviin. Yksittäisen kuvan tuottama vaikutus ei koskaan ole itsenäinen, vaan saa merkityksensä sitä ympäröivästä materiaalista. Venäläinen elokuvantekijä Lev Kuleshov havainnollisti tätä leikkaamalla eri tapahtumien yhteyteen kerta kerran jälkeen samaa kuvaa ilmeettömästä näyttelijästä. Katsojat näkivät samassa ilmeessä eri tunteita riippuen siitä, mihin yhteyteen se leikattiin. ”Kun olet yksin kasvoillasi ei ole tunteita”, kielii tästä erään Luoma-ahon runon lopetus.
Jos teos vain vihjaa kollaasista keinona, montaasiksi sitä voi vaivatta kutsua. Kuleshovin rinnalle vaikutteeksi voi mainita Sergei Eisensteinin, toisen venäläisen montaasielokuvan legendan, joka pyrki elokuvailmaisussaan nimenomaan kuvaamaan ajatusprosessien luontaista kulkua perinteisten narratiivisten lakien vastaisesti. Samansukuista assosiatiivista logiikkaa hyödyntää Luoma-ahokin.
V.S. Luoma-ahon Ruumiita ilmestyi poEsia-sarjassa, jossa mielestäni julkaistaan maamme kiinnostavinta runoutta. Kokoelma on sarjassaankin hieno teos, sen parhaimmistoa. Minulle se oli alussa vaikeasti haltuun otettava kokoelma, jonka lukeminen ei yksinkertaisesti tuntunut hyvältä, vaikka kykeninkin arvostamaan sen poetiikkaa. Kului noin vuoden päivät, ennen kuin pystyin tunnetasolla sisäistämään kokoelman keinot ja nauttimaan sen epätodennäköisen toimivista kuvista ja leikkauksista, jotka herättävät ne henkiin.V.S. Luoma-ahon esikoisrunokokoelma Ruumiita on tällainen: ”Pientä hypähtelyä mättäältä toiselle.” (Runot eivät teemoitu yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.) Ja tällainen: ”Rannalla mies poimii maasta sileitä kiviä ja lajittelee niitä taskuihinsa.” (Mies on runoilija ja kivet hänen havaintojaan.) Ja vielä tällainen se on: ”Matkustamme jonkin metaforan avulla ja pian olemme useassa paikassa samanaikaisesti.” (Paikka voi olla tunnelman lisäksi esimerkiksi Berliini, Unkari, Miami, Volga taikka Groznyj.) Ennen kaikkea Ruumiita on koskettava kokoelma. Parhaimmillaan se herättää minussa samanlaisia tuntemuksia kuin Harry Salmenniemen Virrata että (2008): epätodennäköiset, ilmitasollaan irralliset havainnot ja kuvat yhdistyvät niin, että mieleen erittyy kuin varkain
oivalluksen tuntemuksia, vau-hetkiä. Tuntemusta on samalla hankala purkaa tai eritellä, päästä siitä jäännöksettömästi ”perille”.
Huomaan kerta kerran jälkeen vaikuttuvani kokoelman sanaston ja kuvien kauneudesta, Luoma-ahon kielen tyylitajuisuudesta ja rytmin pettämättömyydestä, vaikka palatessani mielessäni kertaamaan lukemaani en muistaisikaan juuri mitään. Vaikutelma toistuu sekä yksittäisen runon että kokoelman tasolla. Virrata ettän tavoin miellän Ruumiita-kokoelman impressionistiseksi teokseksi. Se vangitsee irrallisia hetkiä ja tunnelmia, kerää niitä ja yhdistelee, lakoniseen sävyyn ”vain näyttää” ne lukijalle. Samalla se näyttää keskisormea kotimaiselle runonjulkaisukentälle, sen kokonaisuudellisuuden vaatimukselle ja odotuksille julkipannusta teemasta.
Yritän eritellä kokemustani ja Luoma-ahon poeettisia keinoja lähestymällä seuraavaa runoa.
En oikein tiedä kiinnittääkö arjessa huomiota väreihin. Mutta kun istuin ja selailin siinä lehtiä, oli hän ehtinyt kaivaa otsansa verille. Pää valui väistämätöntä maksanpunaista ylijäämää. Toisaalta kasvit etualalla kehystävät syvyysvaikutelmaa ja toisaalta tila täytetään väreillä ja koodilla, muulla etenemisen merkillä. Ehkä se muistuttaa meitä jostain vanhemmasta symbolista, kuten täytteestä piirakassa. Joten miksei verikin. Kuten itkeminen, joka tyhjentää painetta kuin porrastettu venttiili, palauttaen hermostoa lepotilaan. Ehkä joku huutaa nimeäni.
Runo alkaa melko neutraalista havainnosta, joka jatkuu masokistisen tapahtuman kuvaukseen, joka taas linkittyy aloitukseen värihavainnoinnin kautta. Seuraavassa runo jo siirtyy eri rekisteriin kuvailemaan kuvatun näkymän sommittelua, kuin kyseessä olisikin maalaus tai elokuva. Havainnointi ja värien sekä veren merkityksen pohtiminen ei jatku pidemmälle, vaan ajatus assosioituu itkemiseen. Itkun vaikutuksen vertaaminen porrastettuun venttiiliin jää runon ainoaksi perilyyriseksi kohdaksi – muuten runon alkuosa ainoastaan luo häiritsevän kuvan ja vaikutelman puhujasta, joka kuvailee sen sommittelua/asettelua/näyttämöllepanoa.
Lopetus, etenkin viimeinen lause ”ehkä joku huutaa nimeäni”, päättää runon painostavan tunnelman sellaisella osuvuudella, etten paremmin osaisi toivoa. Kohdan voima on sen yllättävässä tavassa kiteyttää tunnelma konkreettisella ajatuksella, joka tarkemmalla lukemalla vaikuttaa mielivaltaiselta. Tällaisia siirtoja kokoelma on täynnä. Rytmisestikin runon viimeisten virkkeiden ehkä-joten-kuten-ehkä-leikki on verratonta, ja jos ei olisi, jos rytmi ei suorastaan rokkaisi, havaintojen irrallisuuden keskinäinen toimivuus kärsisi.
Ruumiita on aidosti moniääninen, läpeensä pirstaleinen teos. Sen liikkuvuus sekä yksittäisten runojen kuvien suhteissa että kokonaisuutena osoittaa kohti kollaasia. Ilmitasolla tästä kielii esimerkiksi erään runon lähes huomaamattomat kirjoitusvirheet: ”Kerromme niille viime aikaisista tapahtumista ja ne nousevat verkkaisesti kannattalemaan itseään kyynärpäidensä varassa.” Samoin joidenkin runojen lopetukset ovat kuvastoltaan ja sanastoltaan runonsisäisesti niin poikkeavia, että
ne mieltää helposti löydöspaloiksi, vaikkeivät sellaisia olisikaan.
Visuaalisesti runot ovat kuin, no, ruumiita: kaukaa katsoen samannäköisiä, mutta kättelyetäisyydellä toisistaan erottuvia. Ensin silmämääräisesti, kunnes siellä täällä niiden vaihtelevuus paljastuu. Ruumiita on ikään kuin piilotetun tuore kokoelma. Vaikkakin Luoma-aho ripustaa lyyrisen kamarinsa seinille puuduttavan tutunnäköisiä proosarunoryijyjä, kuitenkin kudoksista pilkottaa kiinnostavia yksityiskohtia. Ylimääräiset välilyönnit keskellä tekstimöykkyä, kiinnostavasti sijoitettu välimerkki tai ammottava aukko runon kahden näennäisen mielivaltaisesti katkaistun kappaleen välillä aiheuttavat kivaa kihelmöintiä.
Luoma-ahon haastatteluista on käynyt ilmi elokuvallisuuden olleen merkittävä innoitin teokselle. Kuvaston tasolla en osaa sanoa tästä mitään, tekniikan tasolla jotain. Lähinnä mieleen nousee klassinen Kuleshovin efekti: subjekti kokee kuvan aina suhteessa siihen liitettyihin kuviin. Yksittäisen kuvan tuottama vaikutus ei koskaan ole itsenäinen, vaan saa merkityksensä sitä ympäröivästä materiaalista. Venäläinen elokuvantekijä Lev Kuleshov havainnollisti tätä leikkaamalla eri tapahtumien yhteyteen kerta kerran jälkeen samaa kuvaa ilmeettömästä näyttelijästä. Katsojat näkivät samassa ilmeessä eri tunteita riippuen siitä, mihin yhteyteen se leikattiin. ”Kun olet yksin kasvoillasi ei ole tunteita”, kielii tästä erään Luoma-ahon runon lopetus.
Jos teos vain vihjaa kollaasista keinona, montaasiksi sitä voi vaivatta kutsua. Kuleshovin rinnalle vaikutteeksi voi mainita Sergei Eisensteinin, toisen venäläisen montaasielokuvan legendan, joka pyrki elokuvailmaisussaan nimenomaan kuvaamaan ajatusprosessien luontaista kulkua perinteisten narratiivisten lakien vastaisesti. Samansukuista assosiatiivista logiikkaa hyödyntää Luoma-ahokin.
V.S. Luoma-ahon Ruumiita ilmestyi poEsia-sarjassa, jossa mielestäni julkaistaan maamme kiinnostavinta runoutta. Kokoelma on sarjassaankin hieno teos, sen parhaimmistoa. Minulle se oli alussa vaikeasti haltuun otettava kokoelma, jonka lukeminen ei yksinkertaisesti tuntunut hyvältä, vaikka kykeninkin arvostamaan sen poetiikkaa. Kului noin vuoden päivät, ennen kuin pystyin tunnetasolla sisäistämään kokoelman keinot ja nauttimaan sen epätodennäköisen toimivista kuvista ja leikkauksista, jotka herättävät ne henkiin.