Janne Kortteinen: Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa, ntamo 2010
Janne Kortteisen kiitosta kerännyt Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa ei ole raskas kirja muotonsa tai nyanssiensa puolesta. Se hautoo kuitenkin niin aukinaista tuskaa, että lukija tulee vastustuksestakin huolimatta kiepautetuksi sisään siihen tunnemaailmaan, jossa runkkarin, sosiopaatin ja kouluampujan tunteet ovat luonnollisia. Hyvä niin.
Koulusurmat ovat ilmaus nurkkaan ajetusta viattomuudesta. Tämä ”Totuuden, Kauneuden ja Vapauden periparadoksi” on silti vain yksi kirjan juonteista; kokonaisuus kasvaa Janne-hahmon ryvettyneeksi rakkaudentunnustukseksi. Uskotko sinä, että Janne rakastaa sinua? Alati lukija joutuu tunteinensa arvuuttelemaan, pyrkiikö Janne-hahmo todella pelastamaan meidät vai sittenkin törkkimään meitä syvemmälle omaan saastaamme.
Paljain jaloin ei parateksteineen korosta niinkään olevansa runoutta kuin manifesti. Toki se on runoutta muodoltaan – ja sopivissa määrin puhuttelevaa, iskevää ja monipuolista – mutta painopiste on julistamisessa, huutamisessa ja mekastamisessa.
Kirjan ydin on sen runsaus, ja se on sekä siunaus että kirous. Välillä luettelomaiset kuvat jättävät lukijaan vain tympeyden, eikä tietoinen huonosti kirjoittaminen aina ole eduksi, vaan korostaa tekstin piilevää laiskuutta. Ei sillä, etteikö hiomattomuus välittäisi jotain tuoretta, mutta sanoman kirkkaus uhkaa hukkua hokemiseen ja lallatteluun. Hetkittäin juuri mekaaninen toisto synnyttää vahvimmat vaikutelmat ja vaikuttumiset.
Paljain jaloin alkaa ja päättyy typerryttäviin ja tarkoituksellisen lapsellisiin uusyhdyssanoihin kuten ”lapsivesivärimaalaavaan”, ”ilotulituslangallisiin” ja ”ylösalasnousemuksiin”. Pian alun jälkeen siirrytään loputtomalta tuntuvaan edestakaiseen nytkeeseen – kuin yhdynnän kuvaan – joka sanoo mistä oikeammin nyt on kyse:
”… syleilystä katseeseen, pukeutumisesta riisumiseen, sängystä hävittäjään, työnnöstä älähdykseen, painista parahdukseen, rynkyttämisestä RATSASTAMISEEN, kostumisesta stondikseen, suudelmasta antautumiseen, anelemisesta huohottamiseen…”
…vähitellen nytke kiihtyy, vaihtaa sisältöjään kuin asentoja, kunnes jossain parinkymmenen sivun päässä se radikaalisti muuttuu. Tilan saa uskonnollisen puhunnan ja himokkaan nettirunkkarin väkivaltaisen hoennan rivivälitön ja välimerkitön vuorottelu, raivonkihinän jatkuva ja roiskuva huuto, jonka seasta kuuluu lapsenkasvoisen Janne-hahmon anelu: ”MÄ HALUSIN OLLA VAAN…. IHAN TAVALLINEN LAPSI”. Pitkä ja kaiketi kirjan iljettävin osa päättyykin loogisesti suoraan vihatunnustukseen kulttuurin ylivaltaa vastaan, toiveeseen kaikkien kuolemasta ja vihdoin nimimerkin ”SUPERNATURALSELECTOR89” allekirjoitukseen.
Tyyntyy. Hetkeksi. Myöhemmin seuraa lehtileike Osmo Soininvaarasta, joka vaatii nollatoleranssia suojateiden turvaamiseksi. Vielä tuonnempana paljastuu, että kaksi tyttöä tulivat yliajetuiksi lähellä Janne-hahmon kotia. Janne, joka haluaisi edelleen olla vain lapsi, on jo kauan aikaa sitten kiskaistu turvattomuuteen, kylmäkiskoiseen ja reaktiiviseen muoviaikuisten maailmaan. Suojatiellä lapsikaan ei ole suojassa.
Samalla Janne – jannettelu koskee tässä tekstin puhujaa – on muuttunut itsekin samanlaiseksi koneeksi, joka pakenee ironiaan, vitsailuun; tai tässä tapauksessa lallatteluun, oudonlaiseen vastuuttomuuden tilaan. Monissa kohdin Jannen tavasta kirjoittaa tietoisen paskasti muodostuu itse asiassa luennan ongelma: erotuksena ”aikuisesta” kritiikistä tai esteettis-moralistisesta sormellaosoittelusta, lapsekas halu tykittää, ryöpytä, pursuilla voi sekin olla mielekäs ilmaisutapa, mutta se myös pakenee arvostelun ja vastuun mahdollisuutta. Se ei ole lapsen puheenvuoro, vaan nettipornossa ja mediassa huljutetun nuoren aikuisen lapsenomainen hoilotus, joka tuntuu enemmän rohduttavan kuin lääkitsevän. Viattomuus on pelkkä naamio, jonka alla kuhisee monitahoinen, itsekäskin terve sairas.
Silti Janne rukoilee avukseen Jeesusta, Nalle Puhia, Krishnaa, suojatietä. Hyvä, sillä Jannea saartavien ihmisten silmissä rukous on vitsi ja uskomus. Jumalan kuoleman – jonka tunnustaminen on Jannelle ”sairastumista, viallistumista, kollektiivisen sairauden myöntämistä” – leimaamassa ajassa mikään ole naiivimpaa kuin uskominen. Ja juuri siksi se on totta: ”Rukous on paljasta läsnäoloa”.
Itsetuho ja viattomuus limittyvät maailmaksi, jossa Kortteisen tekstimosaiikin mukaan elämme. Tämän maailman pikimustuus uhkaa turmella pienimmänkin lapsen, osui tämä sitten tietokoneelle tai suojatielle: siksi on rukoiltava. Rukous on tekona järjestä, valistuksesta ja moderniteetista kieltäytymistä, kääntymistä pois murhakulttuurin alttaritauluista.
Herkintä rukoilu on kirjan loppupuolella, kun Janne-hahmo aloittaa ”Teoseksuaalisen manifestinsa”, joka jossain kohtaa harhautuu hänen ja erään tytön väliseksi facebookviestittelyksi; julmanlaiseksi, rehelliseksi, kahdenkeskiseksi. Meidän ei kaiketi pitäisi edes lukea sitä, mutta tässä me olemme, silmät kiiluen ja housut nilkoissa sitä tirkistelemässä. Tämäntyyppisen dialektiikan kautta koko teoksesta paljastuu dostojevskilais-kristillinen epäilevän uskomisen, Jobin-uskon, suuri paradoksi. Sitä kuvaa myös kieli poskessa jokellettu toive palaamisesta uskoon, toivoon ja rakkauteen. Vain ne erottavat meidät Pekka-Eric Auvisesta, ajattelee Janne.
Vaikka Janne vakuuttaa viattomuuttaan ja hyvänsuopuuttaan lukijalle, häntä ajaa kostonhimo, vapauden paradoksin toinen puolisko. Jannen ja tytön kahdenkeskisen keskustelun leväyttäminen sosiaalipornoksi ei riitä, vaan sen ohella Janne-hahmo kostaa kirjallaan lukion äidinkielenopettajalleen ja äidilleen, joiden tehtävä tuntuu olevan viattomien nuorten luovuuden, herkkyyden ja ainutlaatuisuuden tuhoaminen: ”Jokainen opettaja, jolle on tärkeämpää toteuttaa Suunnitelmaa kuin kehittää luovia, itsenäisesti ajattelevia ja onnellisia ihmisiä, on nuorison turmelija minun mielestäni”.
Luonnollisesti tähän sisältyy kritiikkiä myös kapitalismin vaalimia yhdenmukaistamisen ja ekonomisuuden periaatteita kohtaan. Nuoriso on turmeltu joka tapauksessa – ja siksi Paljain jaloin on yhtä jatkuvaa itkupotkuraivaria – eikä se ole opettajien tai äitien vika, vaan seurausta välineellistämiseen kehottavasta kulttuuri-ilmastosta.
Kuten lapsi – tai kuten kuka tahansa meistä – Janne kuitenkin osoittaa ihmistä, yksittäistäkin, parjatessaan yleistä alennustilaa. Sinä teit sen, sinun syysi! Ja juuri siksi Paljain jaloin puhuttelee meitä Jeesus-viittauksineen kaikkineen: ehkä käänteisellä tavalla sivistys, iltapäivämedia ja internet ovat tehneet meistä jälleen lapsia, joita Jeesus voi ottaa tykönsä – ehkä juuri nyt me olemme kaikkein alhaisimmillamme ja kuitenkin viattomia. Lapsennaamioita. Tämän vuoksi Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa voi olla teos, jonka takia tullaan vielä uskoon.