Juhani Ahvenjärvi: Liituvarjo. Teos 2010.
Juhani Ahvenjärven viides runokokoelma Liituvarjo on toinen hänen Teos-kustantamolta julkaistuista kirjoistaan. Nopeasti vilkaistuna kokonaisuus vastaa muodollisesti edellisiä kirjoja: melko ohut, lyhyitä säkeitä, säkeistöjä ja runoja. Kuukausien ja toisaalla paikannimien mukaan otsikoiva rakenne muodostaa symmetrisen ja hallitun oloisen kehyksen.
Osittain loppusoinnustakin johtuen runoilla on yleensä kokonaisuuden sulkeva tai kehystävä päätös; irtonaisia lankoja ei jää kalastamaan virtaan. Voi siis perustellusti puhua kokoelmasta runoja. Mitään muotoa koskevaa siirtymää ei kirjan mittaan tunnu tapahtuvan. Kokonaisuus on muodollisesti yksinkertainen.
Kirjan avaava runo on hieno, kuin lasten-runo kuolemasta tietoisille:
Autoverstaan katto on jo / aamusta niin kuuma että // sisilisko nostaa jalan ilmaan. / Superkasi surraa: minä filmaan. // Peltiseinät lähettävät lämpöaaltoja, / kahden metrin säteellä on ruoho nopeaa. // Posteljooni polkee niin kuin / kuntopyörää polkiessa // ajatellaan asioita: / kaikki katoaa.
Liituvarjossa kielen materiaalisuus tarkoittaa lähinnä maailmaksi valmistuvaa loppusointua. Riimin lunastava häntä on jotain mikä ei muutoin tulisi ilmaistuksi. Juuri siksi se on tarkka. ”Hämeenkyrön / kaduilla ei liiku juuri kukaan, / trombi imee tenniskentän / tiilimurskan mukaan”.
Riimin olemus vaatii ylijäämän, eräänlaisen punctumin, joka paljastaa maailman ja herättää sen eloon. Efektiä voisi verrata valokuvan tehoon tai todellisuusefektiin: rajaus toimii juuri siksi, että säännöt ovat selvät. Maailma jatkuu rajauksen ulkopuolelle rajatta, mutta meille asti on valottunut vain tuo ymmärrettävän tekniikan tuoma välttämätön kuva, riimin symmetria. Se tekee omaa työtään täydellistyäkseen, mutta tarvitsee ”materiaalia”, jotain mitä puhua. Näin syntyvä kerronta saa aikaan efektin, jonka myötä todellisuus ei ole tietoisuuden keskiössä vaan sivuseikka. Toisin sanoen todellisuus ei ole kielen taloudessa enää raskautettu sillä alleviivauksella, jonka tietoisuuden keskiössä oleminen siihen langettaisi (kuten: tämä, juuri tämä on sanottava). Soinnun materiaalinen projekti siis vapauttaa sanotun todellista koskevasta velvoitteesta. Tuollaiseen liitovarjon keveyteen Liituvarjo yltää vain paikoitellen. Mutta laji on niin vaikea ja ilmaisuvoimainen, että sekin melkein riittää.
Liituvarjon loppusoinnullisuus ei ole erityisen ylevää tai korkeaa, päinvastoin siinä ilmenee vaikkapa hieman nyrjähtäneen punkin hakkaava rytmi: ”Piispa seuraa ikkunasta, kuinka sohjo sulaa, / toivoo toista tulemista, uutta kapinaa”. Joissain kohdin taas riimit yltyvät äärimmäisiin banaliteetteihin sekä muodon että sisällön tasolla:
Käsitteistä ei voi taittaa peistä. / Ei synneistä, ei temppeleistä, // teeseistä tai herranenkeleistä. / Paitsi meistä: krapulassa // juuri heränneistä. Pakkasesta / otetuista herneistä ja seistä.
On todettava, että osa kirjan teksteistä on lähinnä masentavia ja tympeitä.
Yksi Ahvenjärven vahvuuksista on ilmaisuvoimainen kyky sitoutua paikkoihin. Tai oikeastaan, parhaimmillaan vasta ajallisesti latautunut tuokiokuva tekee funktionaalisesti ylimäärittyneestä kohdasta paikan. Kuten radiomaston liepeet:
”Kyhään tuuheista havuista laavun / tv-maston kannatinvaijerin varaan. / Keitän kesän perunoita hiidenkirnussa, / hankaan kiven hohtavaksi saniaisilla. / Ensimmäisten hiutaleitten osuessa oksiin / haistan kaukaa taajamat ja / tilat jotka turvautuvat koksiin”.
Yhteys lähiön tai taajaman ja lähimetsän välillä on saumaton.
Liituvarjo on aistien suhteen aktiivinen teos, ohjelmallisuuteen asti. Lähiöruoan jättämät muistijäljet toimivat lukijalle maailmaanviettävänä kanavana. Kirjassa on myös paljon tuoksuja. Tätä kirjaa tuskin olisi voinut julkaista syksyllä. Se pyrkii toimimaan samoin kuin kevät: avaamaan muistin kanavia aistisesti: ”Tuoksuu niin kuin lähiöissä / tuoksui joskus ennen: jatkettua / asvalttia, nokkonen ja Mennen”.
Mutta asiassa on myös toinen puoli. Liituvarjo kantaa kollektiivisen kulttuurisen muistin arkkityyppejä: Vielä kerran pyykkitelineeseen jäätynyt kieli, viillokki, tilliliha, Mennen. Tässä katsannossa kokonaisuus on ennen kaikkea nostalginen ja tiettyihin sukupolviin liittyvä, ajankuvallinenkin. Ehkä sellaiselle on tilausta. Itse en ole niin innoissani.
Tekijän tuotantoa vasten Liituvarjo jää hieman heikoksi kokonaisuudeksi. Se on kesympi ja temaattisempi kuin vaikkapa Yhä kiihtyvä tauko tai Hölkkä, sijoittuva kirja vailla outoa logiikkaa. Toisaalta Ahvenjärvi on parhaimmillaan niin kova tekijä, että rima asettuu tahtomattakin korkealle.
Ahvenjärvessä on tärkeää muun muassa se, että hän pesii arvaamattomiin paikkoihin – alati lisääntyviin kohtiin, joita ei osaa enää ymmärtää paikoiksi, joissa voisi viettää aikaa. Ehdotankin – mikäli niin ei ole jo tapahtunut – että hän siirtäisi runouttaan paikanpäälle, paikkaan kirjatuksi, vähän samaan tapaan kuin antiikin epigrammit, jotka puhuttelivat ohikulkijaa. Sovitaanko, että seinään saa kirjoittaa?