Johdanto
Visuaalinen runo on hybridi, toisiinsa sopimattomien kumppanien jälkeläinen, korvan ja silmän lapsi mutta silmän liittolainen, joka elää hämärässä, missä valo on riittävää mutta vajavaista, ja jokin (kuten valo) on koko ajan muuttumassa joksikin toiseksi (kuten pimeydeksi) – tai päinvastoin – ja katsoja, kuka tahansa meistä, on toisinaan epävarma muutoin näkyvissä tai aistittavissa olevan kohteen muodosta ja sisällöstä. Visuaalinen runo on aina outo, aina vieras, aina avoimesti oppositiossa suhteessa järjestelmiin, jotka erottavat kirjailijan taiteilijasta ja runoilijan maalarista, aivan kuin yksi tietty visuaalisen taiteen muoto (”kirjoittaminen”, hyvänen aika, ei ”puhuminen” tai ”sanominen”) olisi kykenemätön elämään sopusoinnussa muiden visuaalisen taiteen muotojen kanssa.
Konflikti on silti olemassa. Odotamme visuaalisen taiteen viehättävän silmää ja tuottavan mielihyvää erilaisia muotoja ja värisävyjä yhdistelemällä. Odotamme kirjoituksen sen sijaan – vaikka havaitsemme sen silmillämme, vaikka silmät ovatkin kanava jota pitkin se siirtyy tietoisuuteemme – miellyttävän mieltä ja yllättävän älymme odotukset, olevan ainoastaan verbaalisen eli sanallisen merkityksen kone. Erotteluilla pelaaminen on hyödytöntä; asiat elävät harmonisessa tai epäharmonisessa suhteessa toisiinsa, mutta muodostavat yhtä kaikki kokonaisuuden, ja teemme eron niiden välillä vain siinä määrin kuin se on olemassaolomme kannalta välttämätöntä: syömme perunan, emme sen vieressä lepäävää kiveä.
Taiteen artefakteissa toisiinsa kuulumattomien asioiden on kuitenkin mahdollista elää samanaikaisesti miellyttävää ja häiritsevää yhteiseloa. Taide, joka ei ole muuta kuin havaitsemisen leikkiä, voi asettaa kyseenalaiseksi tapamme toimia maailmassa ja ymmärryksemme maailmasta sekä mielekkyydestä itsestään. Vaikka toisinaan ajattelemme, että älyn nautinto eroaa näkemisen (tai kuulon tai hajun tai maun tai kosketuksen) tuottamasta mielihyvästä, ainoastaan intellektuaalinen on olemassa, meille ovat olemassa ainoastaan mielessä olevat asiat. Niinpä runous, joka yleensä mielletään älylliseksi tai oraaliseksi tai kuuloaistimukseen liittyväksi toiminnaksi, on selvästi myös visuaalista. Runot ovat ensisijaisesti olemassa tekstuaalisina, kielellisinä tuotteina, paperille tai tietokoneen näytölle kirjoitettuina sanoina; niiden ensisijainen olemassaolo on visuaalista, ja lukijoina me muunnamme niiden materiaalin kimpuksi erilaisia merkityksiä.
Toisin sanoen runot ovat visuaalisia olentoja aivan kuten piirustuksetkin, mutta ne pannahiset ovat myös verbaalisia, äänieläimiä korvaeläimille. Lukija saa runon ensiksi silmilleen saadakseen sen sitten korvilleen, ja tämä on nähtävissä erityisesti runossa, joka sivulle levittäytyvänä tekee läsnäolonsa tiettäväksi nimenomaan visuaalisesti. Runolla on aina tietty, merkityksellinen visuaalinen hahmo, joka ilmenee säejakona tai sanaryppäiden levittämisenä sivulle, jopa luopumisena runon tavanomaisesta ilmiasusta ja turvautumisena proosasta tuttuihin tekstiblokkeihin. Ajatus runosta visuaalisena esineenä ei ole mitenkään kummallinen; emme vain ole kyenneet näkemään, että runo nimenomaan on sitä.
Tästä huolimatta visuaalinen runous aiheuttaa jatkuvasti turhautumista, koska kyseessä ei ole yksi tarkasti rajattu asia, koska se on taidemuotona murtoveden kaltainen, ei yksin makea eikä yksin suolainen, koska se murtaa ennakkokäsityksemme ja asettaa kyseenalaiseksi yksinkertaisia yleisesti hyväksyttyjä tosiasioita. Minulta kysytään usein, miksen yksinkertaisesti pidä joitakin visuaalisia runoja piirustuksina tai muunlaisina visuaalisina taideteoksina. Kysymykset johtuvat siitä, että visuaalinen runous lähestyy nykyisin koko ajan muita visuaalisia taiteita. Visuaalinen runous on taidemuoto, joka omistautuu tekstille ja sen kartoittamiselle, mitä teksti voi tehdä, ja koetellessaan omaa ilmaisukykyään se yhä useammin luopuu kielen syntaksista ja sanoista, sanojen fragmenteista ja jopa kirjaimista. Toisinaan visuaalinen runo on pelkkä tekstin likiarvo tai puolivarjo, sillä visuaalinen runo ei ole kiinnostunut kielestä sinänsä, ei edes siitä miten se esittäytyy tekstinä. Visuaalinen runo on kiinnostunut siitä kuinka teksti ja sitä tuottava kulttuuri vaikuttavat ihmisen psyykeen ja niihin merkityksiin, joita ihminen tekstin suhteen muodostaa.
Visuaalinen runo ei siis ole välttämättä runo. Se on ristisiitos, joka ei ilman muuta muistuta kumpaakaan vanhempaansa. Kuitenkin tuo vanhemmuus velvoittaa arvottamaan jokaista visuaalista runoa sekä runona (sanallista tai tekstuaalista merkitystä tuottavana koneena) että visuaalisena taideteoksena (näkemisen koneena) ja tämä mutkistaa minkä tahansa visuaalisen runon ja sen laadun määrittelyä ja arvottamisprosessia.
Kysymme siis, miten arvo määritellään antamatta periksi henkilökohtaisille mieltymyksille. Kysymys kuuluu: mikä tekee visuaalisesta runosta hyvän?
Silmän ensisijaisuudesta
Riippumatta siitä mitä visuaaliselta runolta odotetaan, runon ensimmäinen merkitys tai päällimmäisin arvo on sen visuaalisessa läsnäolossa. Runon visuaalisen ilmeen on vangittava lukijan huomio tai tämä jatkaa matkaansa seuraavalle sivulle, seuraavaan ruutunäkymään, seuraavaan ajatukseen. Visuaaliset runot ovat objekteja silmälle, eli silmä hallinnoi, ja siksi runoilijat toisinaan hyljeksivät visuaalista runoutta: he olettavat että visuaalinen runous on tarkoitettu ihmisille, jotka eivät ole kiinnostuneet sanoista. Sana ei kuitenkaan ole maailman erillinen osa. Se on sen sijaan käsite. Sana on ensin olemassa ajatuksena, sitten ääneen lausuttuna äänteenä, sitten kuultuna sanana, toisinaan myös visuaalisena eli silmin nähtynä sanana. Sana on aina ruumiillinen – se tulee aina mielestä, mutta sanoista todennäköisimmin kestävät ajan kulkua ne, jotka käännetään tekstiksi ja painetaan paperille, eli silmää varten tehdyt sanat.
Niinpä silmä vallitsee ja tarjoaa metodin sen määrittelemiseksi, selviääkö visuaalinen runo arviointiprosessista. Kuitenkin kysymys visuaalisen runon visuaalisesta arvosta on monimutkainen. Harva visuaalinen runoilija on saanut kuvataiteilijan koulutuksen eivätkä harvat koulutetutkaan ole alansa huippuja. Visuaaliset runoilijat ovat usein taitavia visualisteja, mutta heidän taitonsa eivät ole välttämättä samoja kuin niillä, jotka keskittyvät yksinomaan visuaalisuuteen. Tietyssä mielessä jokainen visuaalinen runoilija tulee alalle ikään kuin outsider-taiteilijana ja hänen koulutuksensa ja kokemuksensa viittaavat todennäköisimmin runouteen kuin visuaalisiin taiteisiin, mutta poikkeuksiakin on toki olemassa.
Visuaalisen runon visuaalisten ominaisuuksien arvioimista mutkistaa entisestään se tosiasia, että visuaaliset runot edustavat niin monia tyylejä. Ne voivat olla värillisiä tai mustavalkoisia, valtavan kokoisia ja kompleksisia tai pieniä ja yksinkertaisia, puhtaita tai likaisia. Ongelma ei onneksi koske yksinomaan visuaalista runoutta. Se koskee kaikkia taiteita. Teosten arvo määritellään ulkopuolelta, mutta tuon määrittelyn on perustuttava siihen mitä teos itse yrittää saavuttaa.
Aloitetaan tasapainosta, joka on liukas termi. Millä tavoin tietyn visuaalisen runon elementtien tasapainosta syntyy koko teoksen merkitys ja kauneus? Kaikkien visuaalisten runojen ei suinkaan pidä olla huolellisesti organisoituja ja täydellisen symmetrisiä silmän teoksia. Itse asiassa nykyaikaisessa visuaalisessa runoudessa on vallalla suuntaus, joka pyrkii pois symmetriasta, jota pidetään yleisesti tylsänä ja vanhanaikaisena tapana jäsentää visuaalista runoa. Mutta symmetriallakin on paikkansa. Hyvin käytettynä symmetria onnistuu pitämään runon visuaalisesti koossa, ja tämä on erityisen miellyttävää silloin kun symmetriseen kokonaisasetelmaan sisältyvät vastakohtaiset parit työskentelevät toisiaan vastaan – tällöin runo saa sekä symmetrisiä että epäsymmetrisiä piirteitä. Runon tasapaino saattaa kuitenkin toteutua parhaiten silloin kun se on vähiten ilmeistä. Joskus pienistä haaroittuvista tekstinsuikalaista koostuvan, kuva-alan nurkkaan raapustetun runon yleinen tasapainon puute saattaa tehdä runosta miellyttävän. Tasapainon vaatimus on sen varmistamista, että kuva pysyy visuaalisesti koossa olematta tylsän yhtenäinen.
Käytän termiä ornamentaalisuus1 kuvatakseni tyylitajua, joka herättää visuaalisen objektin eloon. Ilmiö kuulostaa liian mitättömältä ollakseen huomion arvoinen, mutta käsitykseni mukaan siihen kiteytyy yksi niistä päätekijöistä, joiden perusteella teemme eron visuaalisesti vahvojen ja visuaalisesti heikkojen töiden välillä. Tyylitajun tärkeys tulee esiin eräässä Picasson sutaisulta vaikuttavassa piirustuksessa, jossa erilaisten yksinkertaisten viivojen ja kaarien yhdistelmät kiinnittävät heti huomion. Sama vaikutus on nähtävissä Scott Helmesin haiku-kollaaseissa, joissa eri lähteistä irti revityt tekstinpalaset on koostettu kolmirivisiksi runoiksi. Yksinkertaiset runot saa toimimaan Helmesin tyylitaju, kyky erottaa, tunnistaa ja käyttää hyväkseen kirjainfragmenttien ekspressiivistä voimaa.
Kaikki nämä visuaalisuutta arvottavat menetelmät ovat osa suurempaa taitojen kokonaisuutta, jota voisi kutsua toteutukseksi, ja juuri tämä tekee kaikesta taiteen arvottamisesta niin vaikeaa. Jotkut taideteokset, myös visuaalisista runoista, yksinkertaisesti ilmentävät parempaa tajua kokonaisuuden toteuttamisesta kuin toiset. Visuaalinen runo saattaa olla päältä katsoen äärimmäisen sotkuinen tai moitteettoman siisti, mutta kumpikaan ominaisuus itsessään kerro mitään runon visuaalisesta arvosta. Runon arvosta kertoo ainoastaan se kuinka hyvin runoilija on toteuttanut teoksensa – olipa kyseessä tyyliltään siisti tai sotkuinen runo.
Kirjapainajan kädenjälki
Visuaalisen runon visuaaliseen esittämiseen liittyy taito, jota kutsun ”kirjapainajan kädenjäljeksi” ja jolla tarkoitan yksinkertaisesti runoilijan kykyä rakentaa teksti visuaalisesti. Erotan kirjapainajan kädenjäljen runon visuaalisesta muodosta kahdesta eri syystä. Ensinnäkin jokaisen visuaalisen runon tärkein elementti on teksti, kielen visuaalinen repsesentaatio, sillä teksti on visuaalisen runoilijan varsinainen väline ja hänen huomionsa keskipiste. Toiseksi, vaikka kirjapainajan kädenjälki kuvaakin visuaalisuuteen liittyvää taitoa, se kuvaa myös taitoa ymmärtää mikroskooppisella tasolla kuinka tekstuaalinen informaatio, vaikkei se olisikaan sanallista, antaa visuaaliselle runolle merkityksen.
Aloitan laajasti ottaen visuaalisella esimerkillä: runoilijan – esimerkiksi Scott Helmesin – kyky järjestää teksti kauniisti ja ilmaisuvoimaisesti, aivan kuin typografin kuuluukin. Mutta kirjapainajan kädenjälki on paljon muutakin: se on leikkimistä yksittäisten kirjainten merkityksillä niiden sanaleikin kaltaisilla samankaltaisuuksilla leikkimällä, leikkimistä kirjainten typografisilla efekteillä (kirjainvälistys2, ligatuurit3, paragonnage4, lyhenteet, välimerkitys, diakriittiset merkit5) tai kirjainten kalligrafisilla puolilla (ornamentit, esimerkiksi kiehkurakuviot ja kalligrafisia töitä koristavat ”merkitystä” vailla olevat merkit, allekirjoitusten lopussa olleet dramaattiset koukerot6, viivan paksuus, sanan sisällä olevien kirjainten huolella asetetut välit tai piittaamattomuus tuosta huolellisesta asettelusta)
Visuaalisen runoilijan tärkeimpiä taitoja on taju kirjanpainajan kädenjäljestä, taju siitä, miten teksti toimii tekstinä, kulttuurisena rakennelmana, joka on sekä visuaalinen että verbaalinen. Jos visuaalisessa runossa ei näy kirjapainajan kädenjälki, runo epäonnistuu siinä, mikä on visuaalisella runoudelle keskeistä.
Kielellinen merkitys
Visuaalisilla runoilla – erityisesti nykyään tehdyillä – on outo suhde sanaan. Oikeastaan visuaaliseen runoon ei tarvita edes yhtä yksittäistä sanaa, eikä sen todellakaan tarvitse olla yhtä monisanainen kuin keskimääräiset tavanomaiset runot. Usein visuaalisiin runoihin sisältyy muutamia sanoja, mutta huomio kiinnittyy kuitenkin visuaalisuuteen, sen myriadeissa muodoissa. Mutta kuinka sitten kielellinen merkitys ilmenee visuaalisessa runossa?
Visuaaliselle runolle tärkeintä on yhdistää kielellinen merkitys visuaalisuuteen, se että visuaalinen ja verbaalinen merkitys tukevat toisiaan (ottaen huomioon että tässä tapauksessa vastakohtaisuus voi itseasiassa olla esteettisessä mielessä eräänlaista tukea). Jos visuaalisen runon sanoilla ei ole erityistä kytköstä runon fyysiseen hahmoon, runo ei perustele millään lailla sitä, että on visuaalinen runo. Mikäli visuaalista ja verbaalista ei integroida toisiinsa, runo voisi hyvin olla jotain muuta.
Verbaalisuus voi kuitenkin olla hyvin monimuotoista. Runo voi sisältää oikeaa syntaksia ja kuulostaa olennaisesti samalta kuin tekstuaalinen runo. Se voi sisältää vain sanan tai kaksi ja saada aikaan kaikki verbaaliset vaikutuksensa sanaleikkien avulla. Verbaalisuuteen riittävät jopa pelkät sanojen fragmentit, joista lukija saattaa muodostaa runon merkityksen tunnun, joka korostuu selkeän valloittamattoman merkityksen poissaollessa.
Visuaaliseen runouteen tottumattomia kalvaa etenkin se, ettei visuaalisella runolla tarvitse olla ollenkaan sanallista sisältöä, sanallinen ei ole olennaista. Olennaista on teksti.
Paralingvistinen merkitys
Tätä kautta pääsemme paralingvistiseen merkitykseen, joka tekstillä voi olla tekstissä varsinaisesti esiintyvien sanojen tuolla puolen. Paralingvistinen merkitys voi säestää oikeita sanoja ja syntaksia visuaalisessa runossa tai aseemista tekstiä runossa.
Syntaktinen runo saattaa vahvistaa merkitystään pelkillä tekstikoon pienenemisen tai suurenemisen, eri kirjasinlajien (jotka voivat ehdottaa eri ääniä tai eri puhumisen rekistereitä), lihavoinnin tai alleviivauksen, tai jopa tekstuaalisten konventioiden mukaisen muotoilun kaltaisilla paralingvistisillä keinoilla. Runo voi esittää runoa muodollisen kirjeenvaihdon, sanomalehden tai sarjakuvan hahmossa, ne kaikki tarkoittavat eri asioita kulttuurissa, joka luo kyseiset tekstit.
Merkitystä vailla oleva aseeminen teksti voi toimia samanlaisten paralingvististen vaikutusten varassa. (Aseemista kirjoittamista ovat keksityillä käsialoilla kirjoitetut tekstit tai tekstit, jotka on kirjoitettu tavanomaisilla kirjaimilla mutta järjestetty siten, ettei yhdelläkään tekstin ”sanoista” ole merkitystä sillä kielellä, jolla teksti on kirjoitettu. Ajoittain myös runoilijalle tuntemattoman kielisiä tekstejä käytetään aseemisesti, vaikka näillä teksteillä varsinaisesti onkin semanttinen arvo.) Joskus esimerkiksi aseemisten kirjoitusten merkityksestä suurimman osan muodostavat ne tekstuaaliset konventiot, joiden puitteissa kirjoitus näyttäytyy – tällä tavoin sarjakuvan sisältämän aseemisen keskustelun merkitys voi perustua suurimmaksi osaksi siihen tosiasiaan, että teksti on järjestetty sarjakuvan muotoon. Tämän lisäksi aseeminen kirjoitus saa merkityksen siitä, miten teksti esitetään: typografisesti jäykät tekstit saattavat mieltyä jäykiksi byrokraattisiksi teksteiksi, kun taas dramaattiset kalligrafiset sanat voivat täyttyä ilmaisemattomissa olevalle, silti todellisella tunteella.
Kirjapainajan kädenjäljen käsitteen kanssa limittyvä paralingvistinen merkitys on visuaaliselle runolle lähestulkoon välttämätöntä. Tekstuaaliset paralingvistiset tapahtumat ovat lähes visuaalisen runon määritelmä. Mikäli runo ei osoita, miten teksti merkitsee yksinkertaisen syntaksin ja semantiikan rajojen tuolla puolen, se saattaa jäädä pelkäksi piirustukseksi tai runoksi.
Äänen kaiku
Monet ajattelevat, että visuaalinen runo on hiljainen konstruktio, jotakin pelkästään nähtäväksi ei koskaan sanottavaksi tarkoitettua. Suurin osa visuaalisista runoista sisältää tekstiä, joka voidaan lukea ääneen ja monet aseemiset tekstit on suunniteltu ääneen esitettäväksi, vaikka runon ääni muuttuisikin joka esityksessä.
Kuitenkin ääni työntyy visuaalisessa runoudessa vain harvoin esiin. Yleensä se on pikemminkin taustalla, pikemminkin potentiaalisuuden piirissä kuin osa aktuaalistenaktuaalisten tosiseikkojen maailmaa. Visuaalisen runon ääni on enemmänkin äänen kaiku kuin itse alkuperäinen ääni. Silti visuaalista runoa voidaan arvioida äänen perusteella: silloin kun ääni on olennaista visuaaliselle runolle, on myös olennaista yhdistää se jollakin tavalla visuaalisen runon visuaalisiin ja verbaalisiin puoliin niin että äänestäkin tulee yksi hybridin taidemuodon haasteista.
Kokonaisuus
Lopulta visuaalisen runon onnistumisen mittaa se, kuinka hyvin se yhdistää eri osansa yhtenäiseksi ja voimakkaaksi kokonaisuudeksi, samoin kuin elokuvan on yhdistettävä kuvallinen materiaali, musiikki, dialogi, leikkaus ja näytteleminen yhdeksi teokseksi. Mikäli visuaalisen runon osasten sallitaan erkaantua toisistaan, itse runo luhistuu.
On outoa, että yhden kaikkein onnistuneimmista englanniksi kirjoitetuista visuaalisista runoista kirjoitti George Herbert satoja vuosia sitten. Hänen enkelinsiipien muotoinen runonsa “Easter Wings” yhdistää absoluuttisesti visuaalisen, verbaalisen ja kuuloon perustuvan. Siiven muoto määrittää runon säkeiden pituuden, ja kun runoa luetaaan, kuulija saattaa kuulla säkeiden kutistuvan, säe säkeeltä kohti murhetta ja sitten taas kasvavan takaisin voitonriemuiseen iloon koko ajan sekä runon äänteellisyyden että merkityksen tukemina. Jos on olemassa visuaalisen runouden päämäärä tai tunnusmerkki hyvästä visuaalisesta runosta, se havainnollistuu tässä runossa.
Loppujen lopuksi visuaalisen runon onnistuminen riippuu todella vain yhdestä asiasta: siitä, miten hyvin runo toimii mietiskelyn tekstuaalisena objektina. Miten hyvin se pysäyttää lukijan tilaan ja pakottaa hänet tarkastelemaan itseään tekstuaalisena objektina, tarkastelemaan runon merkitystä sanaobjektina, äänteiden konserttina, kirjainten ja kirjasimien konstellaationa. Odotamme, että visuaalinen runo pysäyttää meidät tilaan ja pakottaa meidät katsomaan itseään keskittyneesti suoraan silmiin.
Huomautuksia
1. Englannin sana ”flourish” viittaa käsialan koukeroihin ja tarkoittaa myös elollisesta luonnosta mallinsa saavia koristeornamentteja. Suom. huom.
2. Sanavälistys tarkoittaa kahden kirjaimen välissä olevan tilan säätämistä. Suom.
3. Ligatuuri ” on kirjain, joka on yhdistelmä kahdesta tai useammasta kirjaimesta. Ligatuuri voi olla joko osa jonkin kielen merkistöä (esimerkiksi norjassa æ, joka on yhdistelmä kirjaimista a ja e), tai kirjasimen mukana tuleva stilisointi kirjaimista, jotka ovat erillisinä kirjaimina esitettynä vaarassa osua toisiinsa (esimerkiksi fi). Eräät erikoismerkit ovat myös syntyneet ligatuureista, esimerkiksi merkki & joka on tullut latinan sanasta et.” (wikipedia.org/wiki/Ligatuuri). Suom.
4. “Paragonnage” tarkoittaa useiden eri kirjasintyyppien ja kokojen yhdistämistä yhden sanan tai säkeen sisällä. Suom.
5. Diakriittinen merkki tai ”tarke” on kirjoitusmerkki, “jolla vaikutetaan ääntämiseen muodostamalla peruskirjoitusmerkistä sen eri versio, ilmaisemalla tarpellinen katkon paikka tai osoittamalla sanan poikkeava painotuskohta. Näin voidaan erottaa sana muuten saman näköisestä merkitykseltään eri sanasta tai erottaa samoin ääntyviä sanoja toisistaan.” (http://fi.wiktionary.org/wiki/diakriittinen_merkki) Suom.
6. Alkutekstin termi ”paraph” tarkoittaa allekirjoituksen lopussa olevaa koristeellista kuviota. Alunperin näiden kuvioiden tarkoituksena oli estää allekirjoitusten väärentäminen. Suom.
