Pauliina Haasjoki. Pääskynen ja lepakko. Otava 2009.
Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko on harvinaisen kaunis runokirja. Tässä tarkoitan nyt lintuaiheista, värikästä ja eksoottista kantta, joka jo kaukaa houkuttelee tarttumaan kirjaan, hypistelemään sitä. Tämän ja Harry Salmenniemen Teksas, saksien perusteella muut kustantamot tulevat tällä hetkellä kaukana Otavan jäljessä, kun arvioidaan runokirjoja esineinä. Kovakantisina näille kirjoille voi myös povata pitkää käyttöikää kvartaalikapitalismin sesonkiorgioiden tuolla puolen.
Kansi antaa myös jonkinlaisen, vaikkakin turhan rauhoittavan ja harmonisen, kuvan Haasjoen kokoelman sisällöstä. Hän on aiemmissa kokoelmissaan profiloitunut luontorunouden uudistajana, ja tässäkin kirjassa eläimet saavat ”kantaa allegorian taakkoja”. Tärkeämmäksi nousee kuitenkin täysinäisen kokemuksen tavoittelu symboliikan tuolla puolen, missä Haasjoki tuntuu noudattavan Rimbaudin vanhaa ohjenuoraa kaikkien aistien sekoittamisesta mahdollisimman perusteellisesti: ”Kuusiaidan tuoksu tulee uteliaasti lähemmäksi. (…) Keskustelun kiivaat äänet tuoksuvat puutarhassa.”
Keskiöön kokoelman runoissa nousee eräänlainen toiveen ja todellisuuden ristiveto, konditionaalin utopia. Haasjoki rakentaa mahdollisia maailmoja, jotka kasvavat orgaanisesti kiinni tunnettuun kokemukseen, niin että viime kädessä koetun ja kuvitellun erottelusta kirjan sivuilla tulee mahdotonta. Teksti leikkaa sujuvasti mikrotasolta makrotasolle, metsäpolun sammaleesta alkuräjähdykseen. Välillä säkeet ovat merkityksistä hieman liian täysiä, kuin osa filosofisesti painavasta sisällöstä olisi mukana vain samentamassa kirkkaana virtaavaa tekstiä. Esimerkiksi ”Äärimmäisyydet” -triptyykin ajatusleikki suurimmasta ja pienimmästä mahdollisesta todellisuudesta kaatuu omaan, no, mahdottomuuteensa.
Pääskynen ja lepakko on kuitenkin rohkea kirja siinä, että se ei ujostele pois ihmettelyn ääreltä. Näillä runoilla ei tunnu olevan tarvetta esittää mitään, todistaa ajankohtaisuuttaan tai ratsastaa trendeillä. Silti kirja on paitsi johdonmukaista jatkoa Haasjoen edelliselle teokselle Epäilyttävät puut, myös merkittävä uudistuminen. Turhan ilmeinen kasvukertomusnostalgia ja nuhjaantuneet modernistiset kielikuvat saavat edellisen kirjan nyt luettuna tuntumaan ikäistään vanhemmalta, kuin mummolan vintille Marimekko-kuosien alle 1970-luvulla hautautuneelta runovihkolta. Eläimet, ihmetys ja suuret kysymykset ovat jääneet, mutta Pääskynen ja lepakko tuntuu saavuttavan suuremman universaalisuuden kuin edeltäjänsä. Vain välillä häiritsee turhan mietityn ja järjestelmällisen oloinen ilmaisu, kitsaasti hoidettu kielen ekonomia.
Yllättävää on sekin, että vaikka teemat ovat pysyneet samankaltaisina, tämä kirja sijoittuu kotimaisen runouden kentällä hyvinkin eri paikkaan kuin edeltäjänsä. Eeva-Liisa Mannerin ja Virginia Woolfin vaikutus on helppo tunnistaa jo sitaateista, mutta Mannerin omalaatuiset metaforat (myös hevoset!) ja Woolfin tinkimätön detaljitaju ovat selvästi vaikuttaneet erityisesti pidempien runojen polveileviin kuvauksiin. Uudemmista runoilijoista useimmin tulee mieleen Aki Salmela, jonka kanssa Haasjoki jakaa viehtymyksen surrealismiin ja eräänlaisiin filosofisiin paraabeleihin:
Hän piirsi toisen hirviön
sen silmät ja suu olivat väärissä paikoissa,
silmät kämmenissä ja suu rintakehässä.
Oli mahdotonta auttaa sen silmät
oikeille paikoilleen sillä se söi suuhunsa auttajan.
Se oli torjuva.
Aisopoksen eläinsatujen perinne elää tämänkaltaisissa teksteissä, joskin opetus ja moraali on hiukan vaikeaselkoisempi juttu. Haasjoen runot eivät kuitenkaan ole pelkkää metafysiikkaa ja tietoteoriaa, vaan niissä on eettinen, vahvasta subjektiivisuudesta lähtevä juonne. Tämä näkyy erityisesti runoissa, joihin on lainattu ranskalaista mystikkofilosofia Simone Weilia: ”ihmisen vastuu itsensä edessä on suurempi kuin painovoima, vahvempi kuin vahva ydinvoima.” (ei Weil-sitaatti) Näissä teksteissä on vahva pyrkimys toisen kohtaamiseen, ennakkoluulottomaan ja vastuulliseen maailman katsomiseen. Erilaiset ajatusleikit mahdollisilla maailmoilla voi myös tulkita eettisestä näkökulmasta, muutoksen mahdollisuuden ylläpitämisenä. Pysyvyyden, jähmeän staattisuuden sijaan tekstit suosivat muutoksia, katkoksia ja arvaamattomia uusia alkuja. Haasjoen kaaosteoriassa näitä aiheuttavat siiveniskuillaan pääskynen, lepakko ja muut, kuvitteellisetkin eläimet.
Haasjoella on ennenkin ollut kyky tavoittaa maisema ja tila kielellisesti, itse asiassa se saattaa olla hänen suurin vahvuutensa. Tässä kokoelmassa komeimmasta päästä on kolmiosainen ”Ulkosaari” -runo, jossa saaristomaisema herää eloon hämmentävällä tarkkuudella. On helppo nähdä saari silmiensä edessä ja eläytyä vuoroin sumuiseen, vuoroin tuuliseen todellisuuteen, jossa Ylen kanavatkin kuuluvat radiossa vain kohisten. Viehättävää kotikutoisuutta on tässä runossa, joka luettelomaisuudessaankin onnistuu saamaan kuvaamansa asiat tuntumaan merkityksellisiltä.
Putoaminen läpi erilaisten tilojen on toistuva motiivi. Lineaarinen aika- ja tilakäsitys saa antaa periksi erilaisille hybriditodellisuuksille, joissa mielikuvitus oikkuilee:
En istu joen penkalla ikävissäni.
(…)
en seuraa jänistä, en putoa tunneliin,
syvään syttyvään kuiluun,
jonka varrella näkisin mieleni asukkaat.
(…)
Voi olentojen paljoutta jonka siellä näkisi,
sen pitkän pudotuksen aikana.
Mutten istu joen penkalla ikävissäni.
Sanon nimesi aamulla ja epäröiden sanon
nimesi illalla ja putoan nimestäsi toiseen,
päivän halki
Säkeissä yllä kiteytyy hyvin Haasjoen runojen oliomaailman objektiivisen ja subjektiivisen, reaalisen ja imaginaarisen rajoilla häilyvä luonne. Pääskynen ja lepakko on kuin bestiaario, jossa mielen sisäiset pedot viedään kävelylle ulkomaailmaan, tai halki useiden maailmojen. Psykoanalyytikko voisi ehkä järjestää Haasjoen maailmat huolellisesti kolmeen kerrokseen, mutta sellainen käsittely ei tekisi kokoelman moninaisuudelle oikeutta. Ajoittaisesta kielellisestä jähmeydestä huolimatta kyseessä on ilahduttava kirja, joka ei epäröi kysyä suuria kysymyksiä. Toisaalta ei myöskään suhtaudu niihin haudanvakavasti.
