Sinikka Vuola: Musta ja punainen. Tammi 2009.
Sinikka Vuolan esikoiskokoelmaan niitä vielä mahtui. Säästeliäästi, mutta silti: pisteitä. Muiden välimerkkien houkuttelemina ne tulivat ja asettuivat kohtiin, joihin kieliopin pelisäännöt niitä vaativat. Tähän Vuolan toiseen kokoelmaan tultaessa pisteet on viimeistä myöten pyyhitty pois. Pilkun koukkujen kautta sivut ja jopa kokonaiset osastot virkkautuvat yhtenäiseksi, hengityksen kaltaiseksi. Silti kokoelman huokosiin kirjoittuu nyt myös viiltävän voimakkaita päätepisteitä, joissa elävän verenpunainen maksoittuu mustaksi. Lopullisia lopun hetkiä, joiden jälkeen on liian myöhäistä enää muuta kuin muistaa. Ja mahdotonta olla muistamatta.
Mustan ja punaisen lävistäviä kuninkaanhovien, pelikorttien ja shakkilaudoituksen maailmoja yhdistää se, että tunteet ovat niissä lähtökohtaisesti pelistä poissa. Eikä niistä ole lainkaan pitkä matka yltäkylläisyyden ylikansoittamaan nykymaailmamme, jossa kaikesta voi aina siirtyä seuraavaan, luettelomaisesti, levottomasti. Aina kun ”kärsimättömyys” tai ”tympääntyminen” iskee ja peli uhkaa mennä toisin kuin haluaisi, sen voi keskeyttää, aloittaa alusta tai pikakelata pois. Eletään ”jumalan ja viettien” väliin pingotetussa, huvipuistoksi latistuneessa puutarhamaailmassa, jossa kiellettyjä hedelmiäkin ripustetaan puihin poimittaviksi vain, jotta ”älytöntä puuhaa riittää”. Elämää, jonka jännitys on ”vasemmasta takajalastaan puuhun kytketyn karhun” ampumista. Liian varmassa ja varmistetussa maailmassa ”se mikä mainitaan alussa täytyy laukaista lopussa” ja varmuuden vuoksi vielä mahdollisimman monta kertaa.
Elämän perusvärit ovat Vuolan runomaailman sisuksissa punainen ja musta, rakkauden riemu ja kuolemansuru, tunne ja tunnekuolema. Syntymän ja kuoleman ennaltasäädeltyä väliä kuljetaan maailmanhistorian ja myyttikasvustojen, kirjallisuuden ja musiikin osin päällekkäiset reittioppaat hyppysissä. Värijärjestelmän taustalla häivähtääkin niin Stendahlin armeijanpunainen ja kirkonmusta kuin Eeva-Liisa Mannerin palavan punainen ja poltetun musta Karjala. Mustaa on värisuorana paljon punaista pidemmälti: sillä piirretään elämän rajat. Mutta punainen on vahvempi; se on kaikkien kaapujen alainen intohimon ja ”ihokankaan” väri.
Maailma on täynnä valmiiksi rakennettuja ympäristöjä – ja ihmisiä, jotka eivät oikein osaa asuttaa niitä. On kuin palatseja ja puutarhoja ei olisi rakennettu ihan ihmistä varten kumminkaan. Kaikki maailman järjestelmät – rakennukset, ruokailuvälineet ja runomitat – vertautuvat Vuolalla pelikorttien tai kukkakaupan koristeellisten käärepapereiden ”litteään” ja ”esitäytettyyn” lomakemaailmaan. Maisema on käytetty, vääränkokoinen vaate. Loppujen lopuksi kaikki ihmiskehon toiminnot ovat samalla lailla ennalta kirjoitettuja, liian isoja tai pieniä. Täällä kasvojen tai puheenmuodostuksen mekaniikka – ja lopulta myös sanat – ovat samat ihmisestä toiseen.
Epävarmuudelle jää silti sijansa elämän ennaltamäärätyimpäänkin mutkaan. Kieliopin pisteiden mukana elämänmatkalta katoavat heti valmiit määreet ja maailmalta ääret: itä ja länsi, pieni ja suuri, nousu ja lasku, meri ja ranta, elämä ja kuolema ovat Punaisen ja mustan ensi säkeistä asti sekoitetta, kulkua ”kahden pahan välissä”. Tekstin reuna ei Vuolalla edes sisällysluettelossa suostu järjestymään ”vasensuorien rivien maailmaksi”, tekstiksi ”vailla hengitystä”. Jokaisen säkeen ja kurssinmuutoksen väliin mahtuu pieni loikka parsittavaksi kiinni, kun sydän lyö tyhjää ennen kuin se ottaa uuden suunnan. Jokainen hetki tuo mukanaan uuden tilanteen, sekoittaa pakan ja levittää pelikortit joka sivun yli kokonaan uuteen kuvioon. Kartat, kieliopit ja ohjekirjat kirjoitetaan vasta ”jälkikäteen”.
Äänensävyjen muutokset ja painotukset kasautuvat kuoleman ja sen pelon eli käytännössä tyhjyyden ja pimeyden pisteiden ympärille. Juuri näissä yllätyksellisyyden ja epävarmuuden kohdissa Vuolan kokoelman fonttikokoon kirjoittuu paikallisia valtimonpullistumia, suurennettuja kirjaimia ja tulvakohtia. Kun sivulla kohtaa ”Miehen joka tarttuu aseeseen/ haarukoi pimeyttä suuhunsa”, pimeys paisuu pupillin lailla suuremmaksi kuin sitä vastaan aseistautuva mies.
Valtapelissä kuninkaallisen korkea-arvoisuutta määrittää nimenomaan etäisyyden otto, loitolla olo taistelusta, elämästä ja todellisuudesta. Kuningas tekee ”etätyötä” taistelukentän takana, eikä kuningatar osaa päästää kosketusetäisyydelle edes omia lapsiaan. Ainaiset uusjaot paljastavat, ettei kuluttaja pysy kulutustottumustensa tasalla: Esineet, ihmiset ja tunteiden kohteet voi vaihtaa toisiin, mutta tunteita ei. Ne kuluvat käytössä, kunnes ohenevat olemattomiin.
Elämä on opettelemista sietämään elämän rajoja. Se on samalla pyrkimystä pois maailmasta, jossa ”käsi on haarukan teline” ja pelinappulat liukuhihnalla vaihdettavissa. Maailma, joka yrittää eliminoida kuoleman ja epävarmuuden elimistöstään, on kuollut maailma. Vuolan runoissa elämä on epävarmuudessa huojuvan liikettä. Se on vastapelurin tarvetta ja hyväksymistä, epävarmuuden sietokykyä. Se on pyrkimystä turvallisesta etäisyydestä yhä tarkentuvaan, yksilöityvään läheisyyteen. Maailmaan, jonka välimerkit on luotava itse ja jossa on hyväksyttävä myös erheet ja pettymysten repeämät.
Rakastetun rajat kolutaan läpikotaisin aina ulospäin maalatusta pokerinaamasta sisimpään ja sisuskaluihin. On uskaltauduttava liian lähelle ja syvälle silmiin, verenkiertoon ja ”suoliston maanalaiseen jokeen”. Kunnes nähdään miten läpinäkyvä, katoavan haurasta kaikki aineellisuus on: ”kokonaan kirkkaita ovat kyynelet,/ selkäytimen neste ja lasiaisten hyytelö, sylki, virtsa/ sekä rauhasten hiki”. Elämän kauneus on sen läpikuultavuudessa. Siinä, miten sitä ei oikeastaan melkein olekaan. Ja miten se silti väkisinkin ”läikkyy” maljansa yli niin, ettei yksi ole enää vaihdettavissa toiseen.
Kun veren ”punasiirappi” Vuolalla yhtyy mullanmustaan, syntyy rakeisen, seittimäisen ja ainutkertaisen maailman puolustuspuhe. Se ei kiellä perinteen pelisääntöjä ja kaiken elämän muuttumattomia alkuaineita, mutta opiskelee ne tarkkaan ja pistää asioiden mittasuhteet ja merkitykset uusiksi. Tässä Ruusus-sadussa sadan vuoden uni tarvitaan, jotta ulkopuolella oleva ehtii tunnustella ja tunnustaa kaikki rakastettunsa rajat: ”Koko muuri täytyy kiertää ennen kuin portti löytyy”. Samalla ainutkertaisuuden ylistyksellä Vuolan runokieli kerää rohkeutta tarttua taiteen historiaan, vallankumoukseen: ”Kunnostaminen on pahasti viivästynyt: täällä pelätään/ ryhtyä korjaustöihin, urakkaan/ sillä sommittelun on oltava sellainen/ että jonkin osan vaihtaminen tai/ poistaminen/ muuttaa ja särkee kokonaisuuden,”
Eläminen on oppia elämään mahdottoman – ja sen mahdottoman kauneuden – kanssa. Ja oppia lopulta eroamaan siitä, yllättäen: ”Kun se kuluu/ loppuun, viimeinen osoittautuu viimeiseksi,/ tätä et tiennyt”.