Vilja-Tuulia Huotarinen & Ville Hytönen (toim.): Poetiikkaa II. Savukeidas 2009
Suomalainen runous käy lävitse suurta myllerrystä. Modernismin kaanonin lopullisesti kyseenalaistavan runouden nousu herättää tälläkin hetkellä runsaasti mielipiteitä. Myllerryksestä kumpuaa myös turkulaisen Savukeidas-kustantamon Poetiikkaa II -esseekokoelma. Se, ettei nykyrunouden taustalla väijyvä poetiikka ole entisensä, näkyy ja kuuluu. Miltei kaikki kokoelman esseet ottavat tavalla tai toisella kantaa hakukonerunouteen ja tekijyyden kysymykseen.
Edellinen Poetiikkaa-kokoelma herätti paljon keskustelua. Runoilijoiden oma sana runouskäsityksestään oli selkeästi yleisönkin mielestä kiinnostavaa luettavaa. Poetiikkaa II esittelee edeltäjänsä tapaan seitsemän suomalaisen nykyrunoilijan poetiikkaa. Tällä kertaa puheenvuoron saavat Marjo Isopahkala, Anna Halmkrona, Riina Katajavuori, Vilja-Tuulia Huotarinen, Karri Kokko, Ville-Juhani Sutinen ja Jouni Tossavainen.
Edeltäjänsä tavoin myös Poetiikkaa II on pääosin nuoren polven kynästä lähtöisin. Neljä seitsemästä kokoelmaan vaikuttaneesta runoilijasta on syntynyt joko 70- tai 80-luvulla, Riina Katajavuori aivan 60-luvun lopulla. Vanhempaa polvea edustavat vain 50-luvulla syntyneet Jouni Tossavainen ja Karri Kokko, joista jälkimmäinen on tosin luonut nahkansa täydellisesti 2000-luvulle tultaessa ja jatkanut runojen kirjoittamista parinkymmenen vuoden tauon jälkeen.
Vaikka esseistit puhtaan demografisesti omaavat varsin yhtenäisen taustan, ei esseiden tyyli missään nimessä ole yhtenäinen. Mukaan mahtuu niin runomuodossa etenevää argumentaatiota, runsaasta metafora- ja tarinasisällöstä ponnistavaa poetiikkaa, perinteisempää esseekirjoittamista, kuin ”taiteilijanimellä” Anna Halmkrona julkaistu Ville Hytösen kirjoitus.
Kokoelman kirjoituksissa runous näyttäytyy ristiriitaisten tuntojen keskipisteessä. ”Pelkäänkö runojani”, kysyy Vilja-Tuulia Huotarinen pohtiessaan suoraan sanomista, minuuden ja runon eroa. Mitä tapahtuu siinä pisteessä missä runoilija päästää irti runoistaan ja ymmärtää ne jonakin itsensä ulkopuolisena? Sielläkö ”oma ääni” syntyy?
Lyriikka muistuttaa aina jollakin tavalla muita aikansa tekstityyppejä. Se mitä runoilija lukee näkyy myös hänen omassa kirjoittamisessaan. ”Kauppakuitteja, erilaisia listoja, tiedejulkaisuja, teinityttöjen pulpetinkansiin raaputtamia viestejä ja esiäitien päiväkirjoja” lukeva Huotarinen toivoo näiden näkyvän myös kirjoittamisessaan, tai ainakin toivoo niiden tarjoavan runoudelleen turvallisen kiintopisteen. Sieltä käsin on hyvä lähteä lähestymään kielen loputonta virtaa, pistettä missä runous alkaa.
Mutta mitä jos oma ääni pelottaa? ”Olen joskus aiemmin yrittänyt ujuttaa runoon omiakin lauseita. Ne kuitenkin tuntuivat niin yököttävän latteilta, että luovuin ajatuksesta”, lainaa Riina Katajavuori Tytti Heikkistä. Miksi runojen kirjoittaminen, itse runous, hävettää ja pelottaa? Emmekö voi kirjoittaa jotakin omista lähtökohdistamme ja seistä ylpeinä sen takana; tätäkö kirjallisuus loppujen lopuksi on, inhoa ja häpeää itse tuotettua lausetta kohtaan?
Katajavuori löytää lohtua Samuel Beckettistä, jolle sanomisen pakko on tärkeämpi kuin kielen jääräpäinen tapa vääristää sanomaamme. Runoilijan oman äänen harteille kasattu painolasti tuntuu liian painavalta, runoilijan sielusta lukijalle lähetetyt viestit eksyvät matkalla eivätkä löydä perille saakka. Mutta vaikka kirjoittaminen on mahdotonta, tulee meidän yrittää; ”ei ole mitään ilmaistavaa, ei millä ilmaista, ei mistä käsin ilmaista, ei voimaa ilmaista, ei halua ilmaista, ja samalla pakko ilmaista.”
Kielen painolasti tuntuu myös Ville-Juhani Sutisen harteilla. ”Minä lopetan runojen kirjoittamisen tähän”, hän kirjoittaa lähestyessään runoutta inhon ja pettymyksen koko paletin avulla, katkerana kielen riittämättömyydestä. ”Runous on käynyt turhaksi hyödykkeeksi, jonka ainoa merkitys on enää uutuudenviehätys itseään lukevaksi tituleeraavan, taidenäyttelyissä laukkaavan ja kepeää kamarimusiikkia plyysisohvien täyttämissä paviljongeissa mielistelevän lauman ynnä Helsingin Sanomien silakkakääreiksi sopivia kulttuurisivuja ainakin sunnuntaisin lukevan yleisön keskuudessa.”, Sutinen laukoo kaikkein poleemisimmillaan.
Puheenvuoro on kokoelman esseistä selkeästi hyökkäävin, se on ennen kaikkea tarkoitettu suututtamaan. Runous näyttäytyy läpeensä turhana ja korruptoituneena kun runoilija Sutinen käy esseessään lävitse syitä miksei enää halua kirjoittaa runoja. Runolla itsellään ei ole arvoa, sen arvo määritellään aina sen perusteella, millä tavalla se vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan. Toisin sanoen runo on väline, ei itseisarvo. Ei siten ole yllättävää, kun Sutinen ilmoittaa olevansa kyllästynyt ”runon autonomisena pidettyyn asemaan”. Sutiselle runous on ennen kaikkea kapinaa ”järjestelmää” vastaan, jolloin on käsittämätöntä jos sillä on runoilijoiden ja lukijoiden mielissä oma itseisarvonsa.
Sutinen maalaa esseessään kuvan lumemaailmasta ja valheesta, joka ylläpitää tämänhetkistä järjestelmää ja sitä kautta sanelee minkälaista taidetta tehdään. Järjestelmän talutusnuorassa kulkeva kieli punoo runoilijan ja kielen väliin illuusioiden verkon. Kuten innoittajansa Baudrillard, päätyy Sutinenkin siihen, että on näin ollen itse kielijärjestelmän vika ettei sanoilla ole aiottua tehoa muuttaa maailmaa. Siksi on runoilijan perimmäinen tehtävä tehdä tämä kielen ja vallitsevan maailmanjärjestyksen välinen liitto epäpäteväksi. ”Pidän yksinkertaisesti sitä kieltä, jota olemme tottuneet käyttämään, pelkkänä ulostekasana, jonka pöyhiminen levittää tartuntaa kaikkialle”, Sutinen kirjoittaa. Tässä kielen terrorisoimassa ympäristössä on runojen kirjoittaminen mahdotonta.
Suhteestaan kieleen ammentaa myös kokoelman iältään vanhin runoilija Karri Kokko. ”Kun tarkastelen omaa tähänastista tuotantoani, sitä ei määrää niinkään halu ilmaista jotakin kielen avulla kuin ilmaista jotakin itse kielessä”, Kokko pohtii. Kieli ei kuitenkaan ole Kokolle samalla tavalla negatiivisia tunteita herättävää kuin Sutiselle. Itse asiassa juuri kielen vajavaisuus antaa Kokolle mahdollisuuden sukeltaa kieleen ja velloa sen puutteellisuudessa. Kielen merkityksettömien merkitystasojen monimuotoisuudesta syntyy puutteellisuuden myötä jotakin itsessään merkittävää, jotakin vapauttavaa.
Juuri tämä vapaus on Kokolle runouden tarkoitus, päinvastoin kuin Sutisen propagoima ajatus runoudesta maailmaa muuttavana apparaattina. Kielijärjestelmän puutteellisuuden myötä kirjoittaminen on niin tärkeää kuin on. Ei ole tärkeää kirjoittaa runoja, vaan ennen kaikkea kirjoittaa. ”En kirjoita, koska viesti menee perille, vaan siksi että se ei mene. Siksi se on loputtoman vaivani arvoista”, Kokko pohtii. On kiinnostavaa, kuinka Kokko hakee omaan poetiikkaansa pontta erityisesti maalaus- ja käsitetaiteen puolelta.
Kokolle tärkeät nimet, Pollock, Twombly, Beuys, Warhol ja Duchamp, johdattavat kohti kielellistä uppoutumista, kielen rajojen kyseenalaistamista, kielijärjestelmän uudelleenarviointia. Miksi runon pitäisi olla yhteydessä sen ulkopuoliseen maailmaan? Ei abstrakti maalaustaidekaan pyri jäljittelemään jotain ulkopuolellaan olevaa aihetta, vaan se esittää maalausta tai maalaamista, joskus äärimmillään jopa maaliainetta. Miksi runouden tällöin pitäisi ilmentää mimeettisesti sitä ympäröivää maailmankaikkeutta?
Ehkäpä runoudessa loppujen lopuksi on kyse uskonnollissävytteisestä hurmiosta, siitä mielihyvästä joka syntyy itse kirjoittamisprosessissa. Kuten Jouni Tossavaisen lainama Demokritos kirjoittaa, on ”kaikki, minkä runoilija kirjoittaa innoittuneena ja pyhän hengen vallassa, hyvää ja kestävää”. Sen näkökannan taakse tuntuu suurin osa Poetiikka II:n kirjoittajistakin linnoittautuvan, vaikkakin runoilijat luonnollisesti ilmaisevat näkökantansa hyvinkin eri tavoin. Jos runoilija ja pappi olivat kerran yhtä, niin mikseivät he olisi sitä tulevaisuudessakin, lainaa Tossavainen Novalista ja osuu tietyllä tavalla naulan kantaa.
Raikkaaksi poetiikasta luopumisen tekee se, ettei enää tarvitse keskustella runoudesta, vaan voimme keskittyä tekemään ja lukemaan sitä. Silloin ei enää ole kyse poetiikasta, runoudesta tai runoilijoista, vaan yksilön sukelluksesta kielen suomaan mielihyvään. Hieman kärjistäen: mihin tarvitaan poetiikkaa jos meillä on runoutta?
