Jarkko Tontti: Jacasser. Otava 2009.
Jarkko Tontin toinen runokokoelma Jacasser on niin trendikäs kuin runokokoelman nyt on mahdollista olla! Teema, miehenä oleminen ja tunteet, on vahvasti ajassa kiinni. Sitä ovat parina viime vuonna hahmotelleet myös esimerkiksi Jukka Viikilä ja Risto Oikarinen. Tapana on suhtautua sukupuoleen hieman vinosti, edellisten sukupolvien identiteettien rakennusaineksia arvostellen. Ja mikäpä olisi nykyrunossa enemmän nousussa kuin ironia?
Mutta ajoittain tällä muodikkuudella on myös vaaransa. Ville Hytönen väitti Parnassossa (7/2009) julkaistussa esseessään, että ironia on nykylyriikan uusi musta, ja surkutteli sitä suuresti. Vakavuutta on jääty kaipaamaan. Sarkasmi ja hymähtely on helppoa, mutta halpaa, ja ajan myötä tylsää. Tämä on havaittavissa osittain myös Jacasserin kohdalla. Silti kokoelmasta löytyy myös kaunista tummuutta ja aitoa tunnetta. Asenteen vaihtelu onkin ajoittain hämmentävää. Lukija kysyy itseltään: voinko liikuttua? Nauraako joku minulle, nauranko minä tälle? Tässä teoksessa on siis kysymys miehestä, ehkä tästä yhdestä jota Jacasseriksi kutsutaan, mutta yleisemmin myös muista. On vaikeat isäsuhteet, sisimmässä hankaava kivi. Mutta modernilla uroolla on myös kirjat, kaipaus ja ystävät, sekä kompleksiset suhteet naisiin.
Kuten Tontin esikoiskokoelmassa, sotketaan ironiaa taas historiaan. Teosta halkovat aikamatkarunot esimerkiksi Roomaan, Tarttoon ja Hämeenlinnaan. Jacasser ei näin ole pelkkä puhuja tai henkilöhahmo, vaan näkökulma josta voidaan tarkastella ja suhteuttaa eri aikoja ja tapahtumia. Hän pukeutuu niin piispankaapuun 1600-luvulla kuin sotapukuun Tyynenmeren sodan loppumetreillä.
Nämä retket halki historian tuovat kokoelmaan rytmiä, mutta niiden funktio jää lopulta epäselväksi. Ne keskeyttävät tarinan, vaihtavat rekisteriä, mutta miksi? Onko tarkoitus osoittaa kuinka historia on meissä, me historiassa, kaikki samaa suurta jatkumoa? Hieman samanlaista eri aikojen lomittamista on käyttänyt esimerkiksi Vesa Haapala molemmissa kokoelmissaan. Onkin syytä miettiä onko historian valloitus jonkinlainen nykymiesrunoilijoiden ristiretki. Vai uskovatko he Goethen tavoin, että se joka ei osaa tehdä tiliä viimeisestä 3000 vuodesta, elää vain kädestä suuhun? Toki historian kerrostumat antavat kokoelmille syvyyttä, mutta ne tekevät lukemisesta myös raskaampaa.
Tontilla on kuitenkin yksityiskohtien tajua, ja se on ihan mahtavaa. Jo Flaubert tiesi että niissä asuu Jumala, ja niiden ansiosta saa Tonttikin paljon anteeksi. Jacasserin henkilokuva saa täytettä ääriviivojen sisään kun saamme tietää, että hänen pakkomielteenään ovat vaaleat naiset, joilla on kaksiosainen etunimi. Joihinkin runoihin yksityiskohdat tuovat myös juuri sopivaa absurdismia:
”Ehkä seitsemän on enemmän kuin numero. Se on aakkosista unohdettu kirjain, kaatuva tee, tuulen sojottava nenä.”
Kokoelmassä käytetään sekä proosarunoa että säkeellisempää tavaraa. Kuten tavallista, proosarunoissa rytmi syntyy pitkistä toistensa sisään liukuvista lauseista. Ikään kuin kieli olisikin tilaa, arkkitehtuuria. Kirjan toisessa runossa sanotaankin, että ”Kun Jacasser oli lapsi hän sukelsi järveen kuin nykyään runoon.” Neliönmuotoiseen lyriikkaan onkin hyvä mennä sisään. Pitkät ja rytmilliset lauseet rakentavat kantavat seinät. Säkeellisissä runoissa Tontin kieli ei ylly yhtä taidokkaaksi. Säkeet jäävät roikkumaan ilmaan, mutta hieman päämäärättömän tuntuisesti. Mitään riimejä on nykyaikana kai turha kaihoilla, jonkinlaista rytmiä yritetään mutta ei se kovin hienostuneeksi ylly. Proosamuotoisia runoja on kokoelmasta kivempi lukea, niissä tarinallisuus on vahvempaa ja kielen salat moninaisemmat.
Jacasserin vahvuus on ajankuva. Tämä ei tietysti ole ihme, sillä Tontti tunnetaan myös lyriikkansa ulkopuolella aikaansa seuraavana yksilönä. Kokoelma onkin taidokas kuvaus tämän hetken 30 ja risat -sukupolvesta, eikä vain siitä maskuliinisemmasta puolesta vaikka miehisyyttä ajoittain korostetaan. Kekkos-ironia on lapsuuskuvauksissa sotkettuna Star Trek -nostalgiaan, ja se on nerokasta, koska eihän lapsi erota toisistaan näitä kahta universumia hallitsevaa voimaa.
Jotain häiritsevää tässä kuitenkin on. Kokoelma ei pysy kasassa, ota lukijasta niskalenkkiä. Ikään kuin tekijälle ei olisi aivan selvää mihin ollaan menossa. Tämän voi havaita myös metafiktiivisellä tasolla:
"Ja Varsinkaan Jacasser ei Halua Värikkäitä Kansia
mustavalkoisia sivuja,
vähäisiksi sivuhenkilöiksi
neliönmuotoisia runoja.
Sillä Jacasser ei halua päättää suunnasta tai vauhdista
ei aluista, niiden kuluista."
Ei haluta päättää, vaan on sotkettu kaikki keskenään. Ironia, nostalgia, eri tekstilajit ja ajat. Kaikkialle laajeneva kokonaisuus käy väsyttäväksi juuri silloin kun sen pitäisi syventyä. Kun suljetaan kansien väliin vähän sitä ja jonkin verran tätä – ja vielä vino hymy kaiken päälle – muuttuvat myös ansiokkaammat runot tekstimassaksi, jota kahlaa lävitse. Anteeksi, ehkä olen romantikko. Toki Tontti tekee sotkemisen ja höpöttelyn ihan tahallaan, siihen viittaa jo kokoelman ja päähenkilön nimikin, kuten muissakin arvosteluissa on todettu. (Jacasser = lörpöttely ja puheen pälpätys, myös harakan räkätys.) Mutta miksi ironisoida alter egonsa, pystyttää aita todellisen tunteen ja kokemuksen eteen? Koska se on ajan henki?
Jacasser on parhaillaan silloin kun se kehtaa rohkeasti puhua tunteesta ja sekoittaa perinteisempää runokuvastoa omiin oivalluksiinsa. Näin tapahtuu hienosti esimerkiksi runossa joka alkaa kenties kuluneella, mutta ihmeen toimivalla kysymyksellä ”Vieläkö ihmeitä tapahtuu?”.
Kokoelman viimeinen runo ”Silloin minä jäin yksin” vaihtaa rekisteriä. Ehkä se haluaa muistuttaa että räkätyksen takana on oikea ihminen. Se tuntuu myös tunnustuksenomaiselta.
enkä saanut sanoiksi
en saanut
kuinka tiputaan ihmisten väliin,
tai paisteessa pehmenevän asfaltin hajua
en osannut kerätä
sanoihin,
sen kaljun miehen virnistystä
joka ajoi punarautaista jyrää
ja nosti pojat koppiin, näytti kuinka
luodaan tasaista ja höyryävää tietä
Tämä viimeinen tarina liikuttaa, perinteisyydestä huolimatta. Siinä todetaan, ettei usein olla onnistuttu sanomaan kaikkea sitä mitä on haluttu. Kaikkea onkin vaikea sanoa. Viimeisessä runossa on kuitenkin kaikki tarpeellinen.
