Timo Harju: Kastelimme heitä runsaasti kahvilla, ntamo 2009
Timo Harjun esikoiskokoelmalla on selvä kiinnekohta reaalisessa maailmassa. Koska Kastelimme heitä runsaasti kahvilla sijoittuu vanhainkotimiljööseen ja perustuu tekijän siviilipalveluskokemuksiin, se saattaa helposti saada sellaisia määreitä kuin ”tärkeä” tai ”rehellinen” tai ”jokin muu latteus kritiikin fraasisanakirjasta”, jotka tapaavat merkitä, että teos palautuu kätevästi sanomalehtiotsikkojen yhteiskunnallisuuteen, totuuslauseeksi johon voi yhtyä itse runoja lukematta. Harjun kokoelmasta on jätettävä paljon huomiotta, jos sen virtaavasta kahvivuosta aikoo nostaa ainoastaan sellaisia sormustimellisia kuin että vanhustenhoidon nykytila on blaa ja blaa.
Kokoelman melkein sadan sivun mitassa ja seitsemässä muodoltaan erottuvassa osastossa kasvaa materiaalin paljous ja runokielen sinne tänne pyörteilevä ylenmääräisyys, joka kaiken aikaa liikkuu nopeammin kuin tiivistettyjä sosiaalisia kommentteja metsästävä luenta. Merkityksellistä ei ole ainoastaan, että nimessä on ”runsaasti” vaan että siinä ylipäätään on mikä tahansa adverbi, jotain liikaa ja toisteista. Ensimmäinen osasto kokoaa yhteen anekdootteja, kohtauksia eri viikonpäiviltä, toisessa kerrotaan satuja ja mielikuvitelmia, ja ”Putoama”-nimisessä kolmannessa osastossa taas tiuhaan vaihtuvat kuvat hämärtävät miljöön niin, että runot voi halutessaan lukea aivan erillisinä vanhainkodin kontekstista. Kokoelman paljous ylittää vielä omatkin rajansa, kun se jatkuu sisällysluettelon ulkopuolisella jäähyväisrunolla.
Olemassa olevan sanaston ääriä koettelevat uudet yhdyssanat kuten ”vellamusunohteinen”, ”taivasaava” ja ”omenapuuhuimaus”. Ne toimivat erityisesti tekstin visuaalisuudessa, kun väliin jäävä tyhjä tila kurotaan umpeen. Samalla, tiivistyessään ykseydeksi, sanat tulevat poikkeuksellisen raskaiksi; ne merkitsevät kokemusta, joka on saattanut olla universaali mutta muuttuu kirjoituksessa ainutkertaiseksi, joksikin mitä ei samannimisenä ole koskaan ollut eikä välttämättä ole oleva, jos sanaa ei enää toisteta. Luennan preesensissä tapahtuu jokin äkillinen toisinsanomaton hetki, ja kokoelma vastustaa muuttamistaan referoitaviksi sisällöiksi.
Vaikka yhdyssanat merkitsevät juuri nähtyinä, kokoelmassa ovat kauttaaltaan keskeisiä puhuttelut sekä puhumistapahtuman tematisointi. Osastossa ”Krokivärityskirja” sinutellaan esiin henkilökuvia: ”Haluan kirjoittaa muotokuvan sinustasinulle.” Iltasadun kertominen taas nostaa esiin äänenmuodostuksen havainnoinnin, merkitysten ruumiillisen alkuperän: ”Odota, minä keron vielä, minä yritän kertoa parempia satuja. (– – Tunnustelen heitä hampaillani ja teen kielikierityksiä.) Ja nyt minä puhun heidät.” Laajemminkin teoksen runokielen taustana on juuri puhe. Puhetilanteesta juontuvat syntaksin ja pilkutuksen epäkieliopillisuudet, jotka tekstiksi tultuaan saavat aikaan kiinnostavaa vierautta; oletettu luonnollinen puhe ei jäsenny yksiselitteiseksi kirjoitukseksi. Näin syntyy tempoilevaa ja kiteytymättömän vaikutelman välittävää ilmaisua, joka paperillakin pysyy kehkeytymisensä tilassa:
Haluaisin että vanhainkoti aukeaisi
joo kaikki ovet raukeaisivat
ja mummot papat lepattaen ulos
ryppyineen rullatuoleineen
kuin lehmien kevätlaidun säntäävän kirkas.
Samanlainen epäkesko logiikka määrittää juonen kehittelyä ”iltasaduissa mummolle”, narratiivin liepeillä kiertelevissä proosarunoissa. Viittaukset kertomistilanteeseen luovat improvisaation vaikutelman, ne sallivat kertomuksen kesken olemisen ja synnyttävät lupaavaa päämäärätiedottomuutta. Eräässäkin isoäiti pyyhkii aluksi pölyjä mutta lopuksi päätyy asumaan omenaan.
Vielä laajemmin ääntä ja äänteellisyyttä ovat rakentamassa onomatopoeettiset, esimerkiksi syömiseen viittaavat sanat – ”Höyryssä hörp, ryyst-ääniä, ympärille kääriytyy maiskutusta, laskostuu muiskutusta” – ja erilaiset huudahdukset sekä osastossa ”Laulusängyt” uudelleen sanoitetut kansansävelmät, jotka on painettu kokoelmaan nuotteineen. Vaikka laulujen tarkoitus ensisijassa onkin uusien sanojen avulla puhua esimerkiksi piiloon vaietusta kuolemasta, luettunakin niissä korostuu semantiikasta irtautuva sointuisuus, jota kertosäe vielä saattaa toistaa: ”Muu muu mummelirulla, onko murhemieli sulla?” Kun äänteellisyys toimii keinona väljentää merkityssisältöä, avautuu runon puhujan ja puhuteltujen – sekä mummojen että lukijan – välille yllättävä dialoginen tila. Huomio kiinnittyy ensisijassa osapuolten väliseen yhteyteen, ei välttämättä siihen mitä sanotaan vaan fyysiseen tilanteeseen, läsnäoloon ja keskusteluun, joka kielen materiaalisuuden, äänen, on avattava hetki hetkeltä uudestaan. Kommunikaation mahdollisuutta ei tässä yhteydessä uhkaa niinkään kielen subjektiivinen kokeminen; sen sijaan kyse on samassa tilassa olemisesta ja eleen merkitsevyydestä, kuten runossa, jonka ensimmäinen säe antaa lukea pelkkänä suun liikkeiden mykkänä lauluna:
Hän levittää hymynsä kuin haitarin.
Soittaa meillä pehmeän, soittaa meillä käpristelevän
kirpeän, makean, soittaasoittaasoittaa
hampaat tuulessa lepattaen soittaa soittaa hampaat tulessa, lentää,
lyijyn soittaa, ryppyryijyn soittaa, nyt nyt nyt
Harju itse on maininnut kirjoittamisen olevan eräänlaista jatkoa konkreettiselle, kahdenkeskiselle puhetilanteelle. Kokoelmassa etsitään jonkinlaista uutta suhdetta kysymykseen kommunikaatiosta ja lukijan asemasta. Siinä missä kommunikoivuus usein tuntuu liitettävän runon sisäiseksi ominaisuudeksi – jolloin runo joko kommunikoi tai ei – ja vielä usein yhdistettävän sisältöjä vaivattomasti välittävään kieleen, Kastelimme heitä runsaasti kahvilla odottaa lukijalta jonkinlaista vastausta, jotakin reaktiota. Se voi olla millainen tahansa, mutta esimerkiksi konkreettinen toimenpide, eteenpäin kirjoittaminen.
Hienoimmin tällainen tilanne, jossa runo jännittyneenä odottaa vastausta, välittyy osastosta ”Voiko puurolusikan alle suojautua sateelta?”. Runot rakentuvat sarjaksi kysymyksiä, mutta vaikutelma on hyvin erilainen kuin esimerkiksi Aki Salmelan samaa muotoa käyttävässä ”Obsessio”-runosarjassa, jossa olennaista ei ole vastaaminen vaan lauseitten välinen etäisyys ja siirtymä. Sen sijaan jossain määrin lähestytään Nerudan Kysymysten kirjaa, ainakin kysyjän halussa tavoittaa esineiden ja luonnonilmiöiden näkökulma: ”Kuiskasiko kahvikuppi siitä kaapissa muille kahvikupeille?”, ”Mitä luikahteleva pimeä aikoo?” Samanlainen toisen roolin omaksuminen, vierauteen eläytyminen, koskee myös ihmisten välisyyttä, merkityksellisen yhteyden mahdollisuutta jos joku ei vastaakaan: ”Mistä afaatikot poimivat hiljaisuutensa?” Yksikään kysymys ei ole retorinen, vaan niiden jäljessä on tyhjiä viivoja, jotka odottavat lukijan osallistumista: ”Voit kirjoittaa kysymyksiini vastauksia, jos haluat, esimerkiksi lyijykynällä tai väriliidulla.”
Tässä puhuteltu voit olla sinä, lukija, siis vastaa: http://tapiiri.wordpress.com/2009/11/16/voiko-puurolusikan-alle-suojautua-sateelta/.