Palataan vielä kerran kritiikkiin.
Jukka Petäjän 19.10. Helsingin Sanomissa julkaistu yhteiskritiikki viidestä esikoisteoksesta sai aikaan ennenkuulumattoman laajan keskustelun ja vastalauseiden myrskyn. Itse tunsin hetken aikaa olevani myrskyn silmässä.
Tuntui, että tärkein tehtäväni oli tuijottaa herkeämättä tietokoneenruutua: olla silmä kovana, ettei mikään mitä runousblogeissa, facebookissa tai Hesarin keskustelupalstalla tapahtuu jäisi huomaamatta. Aivan kuin internetin tarjoamia mahdollisuuksia olisi pikkuhiljaa opittu hyödyntämään. Aivan kuin runousblogit olisivat heränneet uuteen kukoistukseen Petäjän kritiikin lannoittamina.
Kritiikki on kirjallisuutta. Runon puhujan tavoin kriitikollakin on ääni. Joskus pelkkä arvovaltainen jyrähdys riittää vakuuttamaan lukijan. Joskus kritiikin lukija on valmis ajattelemaan että kriitikko on varmasti osin oikeassa todetessaan ykskantaan, että ”Emma teki hutinäyttelyn jota ei tosiaan tarvitse mennä katsomaan.” (Otso Kantokorpi, Kauppalehti 26.10.09).
Petäjä tavoitteli kritiikissään kulttuuriauktoriteetin rintaääntä. Mitä ilmeisimmin hän ei oikein vakuuttanut. Keskusteluun osallistujat pyrkivät kiistämään Petäjän arvovallan: Petäjää ei arvosteltu näkökulman rajallisuudesta, vaan siitä että hän on väärässä. Kritiikkikeskustelussa pistivät silmään myös puheenvuorot, joissa ei kritisoitu niinkään Petäjän kritiikkiä vaan itse kriitikkoa, joka ”teki sen taas” (Leevi Lehto).
Arvostelun uskottavuus rakentuu kahden tekijän varaan: Toisaalta uskottavuus on kirjoitetun tekstin vakuuttavuutta, joka voi syntyä hyvästä argumentaatiosta mutta myös esimerkiksi taitavasta, kriitikon taidekokemuksen kiteyttävästä kielenkäytöstä. Toisaalta uskottavuus lepää kriitikon henkilökohtaisen arvovallan varassa.
Verkkolehti Mustekalan järjestämässä kritiikkiseminaarissa 22.10.2009 Juha-Heikki Tihinen piti esitelmän, jossa hän kehitteli Oscar Wildeltä lainaamaansa ajatusta itse kriitikosta taideteoksena*. Kirjoittaessaan kritiikkiä kriitikko samalla luo itseään ja identiteettiään kriitikkona.
Toisin kuin kaunokirjallisuuden kirjailija, kriitikko ei siis voi kuolla. Jokainen kritiikki on kriitikkonsa sormenjälkien tuhrima, ainoastaan kriitikkonsa näköinen ja takaama.
Siinä kaikki kritiikistä tällä kertaa.
***
Tuli&Savu 3/09 poikkeaa lehden aikaisemmista numeroista tekotavaltaan. Venäläistä runoutta käsittelevän numeron idea syntyi syksyllä 2007, kun tapasin Pietarissa runoilija ja toimittaja Olga Logochin. Osa lehteen käännetyistä runoista on Logochin valitsemia.
Filin tukeman venäläisen nykyrunouden paketin sekä suuren osan sisällöstä ovat pääasiallisesti suunnitelleet kääntäjät Kaisa Ijäs, Maiju Lehto ja Veikko Suvanto. Merkittävän panoksen lehden sisältöön ovat käännöksillään ja ideoillaan tuoneet Tomi Huttunen, Jukka Mallinen, Mika Rassi, Aki Salmela ja Mikael Brygger. Lehden muun toimituksen osuudeksi jäi lähinnä katsoa päältä ja sivusta sekä yrittää saada runsas sisältö mahtumaan kansien väliin.
Viimeisimmässä tavoitteessa emme valitettavasti koskaan onnistu. Numeron sisältöä täydentävää materiaalia julkaistaankin Tuli&Savun uudistuneessa verkkoliitteessä, jota päätoimittaa Teemu Manninen. Tervetuloa uuden Tulijasavu.netin lukijoiksi!
ps. Vuoden ja samalla vuosikymmen viimeisessä Tuli&Savussa pohditaan, mitä on ja oli 2000-lukulainen runous ja suunnataan samalla katse kohti seuraavaa vuosikymmentä. Tammikuun lopussa ilmestyvän numeron päätoimittaa Mikael Brygger.
